// Efque part 2, mukaan odotetaan Marque Betancenia <3 Sijoittuu 1.-2.9. väliseen yöhön koulun pihalle ja metsään. //
Makasin sängyssäni kattoon tuijotellen. Kuulin, kuinka muut tytöt viereisissä huoneissa nukkuivat jo, sillä kello lähenteli puolta yötä. Minä sen sijaan en nukkunut, koska minun ei tarvinnut. Olin nukkunut viimeksi yli puoli vuotta sitten, sillä miksi tuhlata aikaansa asioihin, jotka eivät olleet välttämättömiä? Lukuvuosi oli startannut virallisesti tänään ja minulla ei ollut ollut mitään muuta kuin aamulla kolme tuntia itsenäistä opiskelua. Senkin ajan olin kyllä oikeastaan ollut aivan muissa maailmoissa ja muistin lukemastani kirjasta hädin tuskin päähenkilön nimen. Lukuvuoden alku ahdisti minua lievästi, sillä en ollut aikoihin viettänyt aikaa suurten ihmismassojen keskellä. Eikä itsehillintänikään ollut vielä paras mahdollinen, joten suoraansanottuna kouluun palaaminen oli paskoin idea ikinä.
Nyt oli kuitenkin myöhäistä katua. Minun olisi pakko olla ainakin jouluun asti, sillä lukukautta ei voinut jättää kesken mistään muusta kuin erittäin painavasta syystä. Rehtori, haluaisin jättää lukukauden kesken, sillä minusta tuntuu, että saatan vahingossa tappaa jonkun. Esimerkiksi itseni. Tai vaihtoehtoisesti muutan jonkun vampyyriksi ja siten pilaan hänen koko loppuelämänsä. Tuhahdin. Minun oli vain kestettävä tämä syksy. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, joten olisi parasta lopettaa murehtiminen.
Nousin ylös sängystä ja menin huoneen toiselle puolelle. Peilistä katsoivat takaisin valkean ihon, tummansiniset silmät ja vaaleat hiukset omaava vampyyri. Mustat vaatteeni korostivat kalpeutta entisestään. Olin pukeutunut mustiin tyköistuviin farkkuihin ja napapaitaan. Heilautin auki jätetyt hiukset toisen olan yli ja tarkastelin peilin kautta niskaani tatuoitua, pientä ja koristeellista jing jang-kuviota (click. Olin käynyt ottamassa sen muutama kuukausi takaperin Deauvillen tatuointiliikkeessä. Muistin tatuoijan hämmennyksen, kun en ollut osoittanut lainkaan kivun merkkejä. Tatuinti kuvasti mielestäni hyvin vampyyreita ja siksi se oli minulle merkityksellinen.
Kävelin hitaasti oleskeluhuoneeseen ja sieltä linnan autioille käytäville. En tiennyt, mihin olin menossa tai miksi. Yleensä jos liikuin tähän aikaan, uskalsin käyttää yhtä vampirismin eduista: paikasta toiseen siirtymistä sekunneissa. Nyt minun kuitenkin teki mieli kävellä, joten niimpä kävelin. Laskeuduin kahdet portaat alas ja jatkoin käytäviä eteenpäin. Saavuin eteishalliin ja sen kummempia miettimättä työnsin puiset ulko-ovet yhdellä sormella auki.
Ulkona oli pilkkopimeää, mutta minulle se ei ollut mikään ongelma. En pelännyt pimeää, en enää. Pimeydessä ei ollut sellaista olentoa jolle en olisi pärjännyt tai jota en kuulisi jo kaukaa. Joku muu saattaisi olla riemuissaan vampirismin monista hyvistä puolista, mutta itse en liiemmin ollut. Elämässäni ei ollut enää juurikaan sisältöä. Perheeni ei tiennyt minusta vieläkään mitään, enkä ollut edes varma, halusinko ikinä paljastaa salaisuutta heille.
Ajatukseni harhailivat väkisinkin Danieliin. Minulla oli kumman tyhjä olo. En tiennyt, pitäisikö minun olla riemuissaan vai surullinen siitä, että hän oli jättänyt minut. Tai no, asia oli hieman tulkinnanvarainen. Olin aivan itse mokannut suhteeni säätämällä miehen veljen, Tylerin kanssa. Tyler oli kyllä hyvännäköinen ja parempi suutelija kuin Daniel... Hetkinen. Ajattelinko oikeasti noin? Puristin silmäni tiukasti kiinni ja päätin, etten ajattelisi asiaa nyt.
Saavuin metsän reunaan ja pysähdyin. Tiesin, etten ollut yksin.
