Mustemeren aallot

[Brian Eldridge]

//Tämä peli toimii elokuun kuukauden haasteeseen osallistumisenamme. Peliin odotetaan Renée Masonia ja Ivan Kushniria. Sijoittuu perjantaihin 11.11. noin klo 20-21. Nimeni on tässä pelissä Brione Waxwing.

Pelijärjestys: 1. Brian Eldridge / Brione Waxwing, 2. ?, 3. ?//

Pyörittelin sulkakynällä selkään asti ylettyviä, vaaleahkoja auki olevia hiuksiani, jotka meinasivat koko ajan valahtaa silmilleni. Piilolinssit kutittivat silmiäni ja Adidaksen valkoiset perusnahkalenkkarit tuntuivat hiostavilta, koska olin aamulla tunkenut niihin mustat villasukat, jotka oikeasti olivat äitini, mutta jostain syystä osa hänen vaatteistaan, joita pidin mieluisina, päätyivät vaatekaappiini, kuten nämä sukat nyt jalassani. Sukkien lisäksi minulla oli ylläni tummanruskea nahkatakki, musta collegepaita ja vaaleat reikäiset farkut, joiden lahkeita en ollut viitsinyt kääriä ylös vaan viimeistelemättömät lahkeet olivat hassusti toinen villasukan päällä ja toinen villasukan alla. Se kuitenkin häiritsi minua, joten vedin toisenkin villasukan lahkeen päälle. Vaatteet olivat sellaiset, jotka päällä lähtisin (vaikka olivatkin aivan liian kylmät marraskuiseen ja lumiseen säähän). Tänä yönä en menisi kiltisti nukkumaan omaan petiini, niin kuin muut tekivät.

Istuin kovalla puutuolilla vinottain, erittäin epämukavan ja epäkäytännöllisen näköisessä asennossa, joka oikeasti oli aika mukava. Oikean jalkani olin nostanut pöydälle ja vasemman olin ristinyt oikean jalan päälle. Nojasin pöytään vasemmalla kädelläni ja oikeassa kädessä pidin kalliin näköistä sulkakynää. Korjailin pitkästä pergamenttiliuskastani kirjoitusvirheitä aivan väärällä kynäotteella, jonka olin omaksunut jo pienenä, ja liian pitkien, mutta silti puhtaiden ja siistiksi viilattujen lakkaamattomien kynsien painaessa kämmeneni pintaan syviä koloja. En voinut sille mitään, että kynsien leikkaaminen oli maailman turhauttavilta ikinä. Kuinkakohan pitkät kynteni olisivat puolen vuoden päästä?

Olin siis tällä hetkellä kirjastossa yksin – niin kuin melkein joka päivä lukuunottamatta niitä kertoja, jolloin oli huispaustreenit tai jonkun kerhon kokous – ja minulla oli jonkinlainen epäilevä tunne, joka tuntui mahassa ja painoi päätäni inhottavasti, kun yritin vahtia, etteivät ohikulkevat oppilaat näkisi suunnitelmiani tai mitään mitä olin kirjoittanut. Minulla ei nimittäin ollut aikomustakaan jäädä kiinni ja sen tähden mulkoilin heistä jokaista pitkään lähinnä vain pelotellakseni.

Vaikka olinkin ahdistunut vainoharhaisuuteni takia, tunsin oloni levolliseksi. Oli viikonloppu ja minulla ei ollut yhtään läksyjä tai muita koulutöitä tehtävänä – olin nimittäin tehnyt kaiken välitunneilla kirjastossa. Rakastin sitä vapaudentunnetta, kun ei ollut mitään mikä pitäisi tehdä. Eihän minun oikeastaan tarvinnut edes lähteä yöllisille retkelle Poudlardineen, mutta voisin vapaasti nukkua ties kuinka pitkään huomenna ja sitä paitsi, minä halusin toteuttaa aikeeni.

Yritin painaa mieleeni suunnitelmaa, jota olin hionut parisen viikkoa ja jonka olin määrännyt tänä iltana toteutettavaksi. Olin tehnyt tarkkoja tutkimuksia ja syyskuun alussa opettelemastani harhautusloitsusta oli ollut todella hyötyä. Tiesin nimittäin, että koulun inhottava vahtimestari – joka oli laiskin ja velvollisuudentuntemattomin ihminen, jonka tiesin – meni nukkumaan aina liian aikaisin, ja että hän myös aloitti työpäivänsä muutaman minuutin liian myöhään, koska kävi hakemassa kahvia opettajainhuoneesta. Siispä ehtisin niiden muutaman minuutin aikana, jolloin kukaan ei vahtisi koulun käytäviä, livahtaa koulun pääovista ulos ja tulla takaisin aamulla. Tietysti voisin käyttää salakäytäviä, mutta koin pääoven paljon mielenkiintoisemmaksi – silloin voisin jäädä kiinni. Salakäytävät olivat sitäpaitsi niin kamalan epäkäytännöllisiä, kun ne sattuivat johtamaan ties minnepäin Poudlardinea. Sitä paitsi salakäytävät olivat pöyisiä, likaisia ja – mikä pahinta – siellä oli ötököitä.

Otin pöydällä lojuneen Ollivandersilta ostetun taikasauvan ja heilautin sitä kerran mutisten "Menejo!", mutta mitään ei tapahtunut. Olin osoittanut loitsun äsken sauvan vieressä lojuneelle kirjalle, jonka olin toivonut menevän palautushyllyyn. En nimittäin muistanut, mistä olin napannut tuon kirjan ja laiskuuttani en jaksanut viedä sitä itse minnekään. "Menejo!" lausuin uudestaan nyt yrittäen vähän enemmän ja kirja lähti lentämään johonkin suuntaan ja pian sen jälkeen kuului kova metallinen kolaus, joka sai minut juoksemaan kirjan perään, mutta heti käännyttyäni seuraavalle osastolle, näin Châteaun historiasta kertovan kirjan asettuneen nätisti palautushyllyyn ja kävelin huokaisten takaisin samalle jakkaralle, jolla olin istunut aiemmin.

Siirsin pergamentin, musteen, feeniksinsulkakynän ja taikasauvan kauemmas pöydälle ja lysähdin niiden entiselle paikalle, leuka pöytää vasten. Katseellani tiirailin pieniä roskia, jotka olivat puisella kirjastonpöydällä ja yritin pohtia, mitä minä nyt tekisin, kun en keksinyt enää mitään lisättävää suunnitelmiini, vaikka olinkin satavarma, että niistä puuttui jotain. En voinut lukea tai piirtää tai opiskella. Nukkuminen taas ei tullut kuuloonkaan, kun kello oli vasta jotain puoli yhdeksän. Pyörisin vain sängyssä, kun mielessäni oli niin paljon kaikkea ja se kaikki tuntui vain turhauttavalta oravanpyörältä... Miettisin vain asioita, joita en sängyssä maatessa pystyisi edistämään mitenkään.

Suunnitelman ensimmäiseen vaiheeseen olisi vielä reilusti yli tunti ja tunsin jännityksen kutittavan sisälmyksiäni. Jalkani ja käteni tuntuivat turrilta, kun odotus puristi lihaksiani ja minun olisi tehnyt mieli juosta kymmenen kilometriä niin kovaa kuin pystyin, mutten pystynyt edes nousta tuoliltani. En pääsisi tunteesta eroon vielä, vaikka tiesin, että heti toiminnan alettua se kaikkoaisi. Huokaisin uudestaan ja kastelin sulkakynäni musteeseen. Sitten repäisin palasen suunnitelmapergamentistani ja yhä lysyssä aloin sotkemaan sitä musteella, joka levisi rumiksi läiskikisi paperille.

[Mila Molina]

Lukitaan keskeneräisenä.

Brian Eldridge, Gryffondor: 4 p