Ei yksin tarvitse olla

[Harley Faye]

//Peliin odotetaan Aurora Smithiä ja peli sijoittuu alkajaispitoihin 31.8. :) //

Laahustin joukon mukana, aivan viimeisten joukossa ulos junasta ja vilkuilin ympärilleni. Joka puolella oli eri-ikäisiä oppilaita, jotka näyttivät vain harmaalta massalta, joka liikkui velloen eteenpäin, jutellen kovaan ääneen toistensa kanssa eri kielillä. Kuulin englanninkielistä puhetta ja erotin joitain ranskankielisiä sanoja, joita en kuitenkaan ymmärtänyt ja jotka pyyhkiytyivät mielestäni nopeasti, vaikka yritinkin kuinka muistella niitä. Oliko se mefzie vai mercy?

Jatkoin kävelyä eteenpäin, seuraten muita oppilaita. He näyttivät mielestäni niin fiksuilta ja tottuneilta, että minua ärsytti se, mutta päätin antaa asian olla. Olinhan itse muukalainen ja siihen oli totuttava, joutuisinhan opiskelemaan täällä seuraavat seitsemän vuotta. En vain voinut ymmärtää. Tälläkin hetkellä Mary oli onnellisena Ilvermornyssa, luultavasti lajiteltuna Thunderbirdiin niin kuin hän oli toivonut ja juuri saanut ikioman taikasauvansa. Minä olin puolestaan Ranskassa, kävelemässä muiden oppilaiden joukossa ja silti ypöyksin johonkin suuntaan, Lontoosta ostettu orapihlajainen taikasauva piilossa kaavun sisätaskussa.

Matka juna-asemalta sinne jonnekin, minne olin nyt menossa junasta astuttuani, oli tuntunut kestäneen ikuisuuden, vaikka mitä todennäköisimmin se oli ollut vain pari minuuttia. Nyt kuitenkin huomasin menneeni istumaan muutaman muun oppilaan kanssa vaunuun, joka lähti melkein heti nykäisten liikkeelle. Katselin jälleen ympärilleni. Tunsin oloni hermostuneeksi ja käsieni tärisevän. Minulla oli kylmä, vaikka minulla oli päälläni valkoinen kashmirvillapaita poolokauluksella ja sen sentään olisi kuvitellut lämmittävän.

Huomasin hetken kuluttua muidenkin vaunussa olevien oppilaiden olevan hiljaa ja hiljaisuus yllätti minut, koska muista vaunuista kuului edelleen puhetta. En silti tuntenut oloani vaivaantuneeksi vaan olin yhä pahoillani itseni puolesta, kun jouduin olla täällä. Hajamielisesti annoin katseeni kiertää muissa vaunulaisissa. Edessäni istui kaksi minua paljon vanhempaa poikaa. Toisella heistä oli mustat hiukset, sammalenvihreä pipo ja silmälasit. Hän katseli jotenkin murheellisen näköisesti jalkoihinsa eikä näyttänyt huomaavan minun katselevan tätä. Toisella pojista taas oli pörröiset ruskeat hiukset ja hän katseli vakavana ja pettyneen oloisena jonnekin kaukaisuuteen, eikä hänkään näyttänyt huomaavan katsettani. Vilkaisin vielä sivusilmäyksellä oikealla puolellani istuvaa pörröpäistä tyttöä, joka oli myös minua vanhempi, mutta hänkin pysyi hiljaa ja tuijotti vain eteenpäin. Muiden hiljaisuus teki minut vähän iloisemmaksi, koska nyt olin varma, etten ollut ainoa, kellä ei ollut hauskaa.

Vuoristotiellä kulkeva vaunu heilahteli epämukavasti ja tunsin oloni jo nyt kyllästyneeksi, vaikken ollut päässyt edes perille asti. Nojailin tylsistyneesti käsiini, kunnes näin edessä istuvien poikien välistä, mikä vaunua veti ja se sai kiinnostukseni heräämään. Se oli pegasos, oikea, ihan oikea pegasos, jolla oli siivetkin.

Saavuimme ehkä vartin päästä perille ja siinä pimeydessä nousin ylös vaunujen kyydistä, jättäen nuo kolme hiljaista ihmistä itsekseen ja tunsin oloni taas ankanpoikaseksi, kun huomasin olevani taas yksin. Lähdin kävelemään muiden oppilaiden mukana kohti kivilinnaa, joka ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä vaikuttava kuin Ilvermorny — ei, ei todellakaan. Ilvermorny oli ainakin miljoona kertaa upeampi.

Kuljin suurista ovista vielä suuremman eteishallin kautta vielä suurempaan saliin, jossa oli viisi pitkulaista pöytää ja kauimmaisella lyhyellä seinällä oli koroke, jolla oli vielä yksi pöytä, jonka ääressä istui mitä luultavammin opettajia. Salin katto oli kuitenkin hieno, sen sentään pystyin myöntämään. Se oli hurjan kaunis tähtitaivas, joka näytti aivan uskomattoman todelliselta.

Kävellessäni eteenpäin huomasin vanhempien oppilaiden istuutuvan pitkulaisiin pöytiin ja meinasin itsekin istuutua yhteen niistä, mutta sitten huomasin muiden ensiluokkalaisten, jotka nyt ensikertaa erottuivat omiin silmiini kaikista oppilaista, kulkevan kohti koroketta. Siispä lähdin melkein juoksemaan kohti opettajien pöytää ja lopulta jäin seisomaan jonkinlaiseen riviin muiden ensiluokkalaisten kanssa, odottamaan että kaikki muut oppilaat istuutuisivat.

Kului aikaa, sekunnit tuntuivat minuuteilta ja minuutit tunneilta. Minua jännitti ja pelotti, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tunsin odotuksen ja jännityksen leijuvan kaikkialla ja joku huusi jotain epämääräistä, mikä raikui kaikkialle saliin. Sitten kuului hurraahuutoja, aplodeja ja ihan vain kohteliaita kättentaputuksia, kun joku ensiluokkalainen käveli yhteen pitkulaisista pöydistä. Sama tapahtui vielä uudestaan, uudestaan ja uudestaan, kun tajusin mitä tapahtui; tämä oli lajittelu! Mutta... Sehän oli aivan erilainen kuin Ilvermornyssa? Tai niin varmaan oli, tämähän oli Château.

Tuo rituaali toistui yhä uudestaan ja oppilaita meni eri pöytiin istumaan. Näin lyhyessä ajassa olin jo oppinut tupien nimet, jotka kuitenkin kuulostivat omaan korvaani hassuilta, mutta kauniilta. Olin aivan takuuvarma kuitenkin siitä, etten ikinä oppisi lausumaan niitä oikein. Ajatukseni kuitenkin keskeytyi siihen, että joku huudahti minun koko nimeni ja ruskea kangasmöntti asetettiin päähäni, enkä edes ehtinyt irvistää nimelle Precious niin kuin normaalisti tekisin.

Suippokärkisen hatun ääni kuului päässäni muiden ajatusteni joukossa ja se tuntui tietävän minusta kaiken. Sen mutinat kaikuivat pääkopassani ja aloin jo pikkuhiljaa toivoa jonkun vievän sen muualle. Hattu mietti minua vuoroin jokaiseen tupaan, mutta lopulta se kertoi tehneensä valintansa ja kuulin sen pian huudahtavan kovalla äänellä, joka aivan varmasti kuului kaikkialle ympäri salia: "SERPENTARD!"

Hattu vetäistiin pois päästäni ja hoipuin hieman eteenpäin ennen kuin käänsin katseeni ylös lattiasta ja vilkuilin vuoroin jokaista pöytää. En tiennyt, että mikä ihme noista edessäni näkyvistä pöydistä oikein oli Serpentard, mutta sitten vain päädyin ajelehtimaan siihen pöytään, josta kuului kaikista kovimmat aplodit ja hurraukset. Luultavasti se oli oikea pöytä, koska kukaan ei ainakaan huomautellut minulle mitään väärästä pöydästä.

Odotin vielä lajittelun päättymistä ja kun viimeinenkin oppilas oli pistetty omaan tupaansa, joku professori sanoi vielä jokusen sanan ja pöytiin ilmestyi ruokaa. Puheensorina alkoi taas ja oppilaat kävivät ruuan kimppuun, minä muiden mukana, kun olin ensiksi antanut muiden koota annoksensa. Oppilaat ympärilläni juttelivat ja mietin, että voisinko minäkin osallistua keskusteluun, mutta tuumasin että oli parempi pysyä hiljaa. Enhän minä tiennyt suunnilleen mitään Ranskasta tai ranskalaisista... Toisaalta isän mukaan Château oli aika kansainvälinen koulu ja täällä oli oppilaita esimerkiksi myös Isosta-Britanniasta.

Otin lautaselleni kanaa, patonkia ja salaattia ja kaadoin lasiini kurpitsamehua. Sitten aloitin syömään ja ruoka osoittautuikin herkulliseksi. Katselin ympärilleni vaihteeksi kiinnostuneena, mutta haikeana, koska tunsin kaipaavani kotiini, Amerikkaan. Yritin karistaa ajatukset mielestäni, koska minä asuin nyt täällä, tämä oli minun kotini ja minun oli totuttava siihen, mutta se oli vaikeaa. Siispä käänsin katseeni vieressäni istuviin ihmisiin ja huomasin toisella puolellani jälleen vanhemman tytön, joka näytti yksinäiseltä. "Hei, kuka sinä olet?" kysyin yrittäen vaikuttaa kiinnostuneelta ja hymyilin melko huomaamattomasti; suupieleni eivät nousseet juuri lainkaan, mutta silmäni hymyilivät. "Minä olen Harley", jatkoin esitellen itseni.

[Aurora Smith]

Istuin yksin käytävällä, sillä en ollut koko päivänä nähnyt ketään tuttua. Välillä edestäni juoksi innokkaita oppilaita. Katsoin ulos ikkunasta ja huomasin vaunujen lähestyvän, joten lähdin jo valmiiksi Suurten saliin. Muitakin kesän koululla viettäneitä oppilaita alkoi hivuttautua saliin ja istumaan omaan tupapöytäämme. En nähnyt lähistöllä ketään tuttua joten päätin mennä istumaan yksin.

Pian kotona kesän viettäneet oppilaat tulivat saliin ja heidään joukossa oli tietysti pieniä ekaluokkalaisia, joille hymyilin rohkaisevasti. Olin laittanut aamulla hiuksiini kiharoita jotka roikkuivat rennosti. Jaloissa minulla on vaaleanfarkun väriset farkut ja päälläni ssmaragdin viheä neule. Olin valinnut kengikseni valkoiset converset.

Vähän ajan päästä sali hiljeni kun ekaluokkalaiset olivat saatu riviin ja muut omiin tupapöytiinsä. Mutta silti pari tyttöä pöydästämme hihitti ja supatti keskenään, kunnes joku vanhempi oppilas katsoi heitä vihaisena. kuuntelin ääniä mitä salista kuului välillä joku yskäisi.

Lajittelu tilaisuus alkoi ja taputin muiden mukana oppilaillaille jotka lajiteltiin, ellei hän päässyt Serpentardiin. Jos hän pääsi hurrasimme hänelle.

Vihdoin lajittelu oli loppunut. Profesori puhui vielä jotain, mutta en jaksanut kuunnella. Sitten pöytiin ilmestyi ruokaa. Kaikki alkoivat jutella ja ottaa ruokaa ja syödä. Otin jotain lihaa, perunoita, salaattia, patonkia ja kurpitsa mehua. Kuuntelin itse parin pojan keskustelua söpöstä Serdaigle tytöstä. "Hei, kuka sinä olet?" kuului toiselta puoleltani. Käänsin katseeni ja näin musta tukkaisen tytön. "Minä olen Harley" tyttö sanoi. Yritin hymyillä ja vastasin että "Olen Aurora"

[Mila Molina]

Lukitaan keskeneräisenä.

Harley Faye, Serpentard: 4 p
Aurora Smith, Serpentard: 2 p