Iloista huispailua

[Cassia Finch]

//Kesäkuun haastepeli Evelyn Clémentin ja Katrine Wallin kanssa!

Kävelin kohti huispauskenttää aurinkoinen hymy huulillani. Luudanvarsi keikkui olallani ja hiukseni hulmusivat kauniisti pitkien askeleitteni tahdissa.
Huispaus, huispaus, huispaus!
Sitä minä nyt kaipasin, nimittäin lentelyä monen jalan korkeudessa, ryhmyjen väistelyä ja ennen kaikkea: vauhdin huumaa!

Jos joku muukin eksyisi kentälle, niin varmasti kyllä pyytäisin mukaan, olisi niin kiva tutustua johonkuhun uuteen henkilöön, vaikkakin kavereita minulta löytyi jo roimasti. Enempi parempi! Se oli minun mottoni ainakin useimmissa tilanteissa.

Yleensä toimin, ennen kuin ajattelen, joten nytkin, kun vain hyppäsin luutani selkään sen enempiä miettimättä, minulle kävi vähän ikävästi.
Olin kyllä hyvä huispaaja - en ymmärrä miksi sitten en ole joukkueessa - mutta nyt luuta tempaisi minut selästään, ja lensin kauemmaksi nurmikolle.

Puuskahdin hermostuneena, mutta nousin heti ylös puistellen neonvärisistä vaatteistani roskia pois.
Vaikka tuo oli sattunut, en purskahtanut itkuun, koska miksi itkeä? Sehän oli täysin turhaa, minä en itkenyt missään tilanteessa. Se ei ollut tapaistani.

Kävelin takaisin luudan luo ja lennätin sen käteeni vähän miten sattuu, se ei ensiksi meinannut totella.
Nostin hymyn takaisin huulilleni ja nousin uudelleen luudan selkään.

Nyt pääsin tyylikkäästi soikeanmallisen kentän yläpuolelle lentelemään.
Kiihdyttelin ja poukkoilin nauraen samalla iloisesti. Kaipasin kyllä seuraa, kavereiden kanssa tämä olisi ollut täydellistä, nimittäin viihdyin paremmin ihmisten seurassa, kuin yksikseni.

Nousin yhä vain korkeammalle, sitten syöksyin yhtäkkisesti niin alas, että melkein viistin maata ja ponkaisin sitten takaisin yläilmoihin.
"Jee! Juhuu!" Huusin naurun seasta niin, että varmaan koko linnan pihamaa raikui.

Pitäisi kyllä käydä lentelemässä useammin!
En muistanutkaan että tämä näin kivaa oli, vaikka olinkin aina rakastanut lentelyä - unohtamatta tietenkään huispausta.
Nyt pitäisi vain odotella peliseuraa, jospa joku lukuisista kavereistani äkkäisi minut täältä taivaalta ja tulisi mukaan.

[Evelyn Clément]

// Peli on julkaistu osana Kesäkuun haastepeliä. :) Katsotaampas kuinka päättömän järjettömän epärealistisen absurdiksi tämä menee... (huom. sanokaa, jos menee liian överiksi tai ömöm... yli ohjeiden) Öh, jos tulee tulkinnallisia ongelmallisuuksia, niin minuun voi ottaa yhteyttä xD Menee varmaan aika epätavallisten sanojen perään sijoitteluksi ja mielikuvituksen karkailuksi//

Leijailin aineettomana koulun seinien lävitse pihalle kohti Huispauskenttää. Jostain syystä olin tänä iltana herännyt varmana siitä, että rakastin huispausta! Olinhan valtaisa tuhlari ja siksi köyhä kuin kirkonrotta, joten olin mennyt kinuamaan lempiprofessorilta Molinalta lainaan koulun ihastuttavia luutia, jotka tietysti koulun pahiksena ansaitsin. Koska en jaksanut odottaa kärsimättömänä surkkina, että Huispauskenttä olisi saapunut luokseni, hyppäsin luudan selkään ja suhaisin säännöistä piittaamattomasti polun vierestä kentälle.

"Jee! Juhuu!" joku kuiskasi niin kuuluvasti, että nostin katseeni tuonne erään oppilaan suuntaan. Oppilas taisi olla yhdestä pelokkaimmista tuvista, Gryffondoreista. Harmikseni en sentään itse kuulunut tuohon tupaan. Koska se oli niin säälittävää - ja näytinhän minä aina tunteeni muille, varsinkin tuntemattomille, vaikka tuo Gryffondor nyt olikin melko tuttu – aloin pillittämään. Itkupotkuraivarini menivät hieman teeskentelyksi, kuten kaikki suurennellussa egoistisessa minämaailmassani. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä napsautin sormiani ja haihdutin kyyneleeni ilmaan.

Olinkin jo itkenyt tarpeeksi ja kuten tuuliviiri, aloin hirnuvaan naurunremakkaan ja toivoin, että tuo toinen tyttö nyt innostuisi pelaamaan kanssani huispausta, olihan se lempipelini. Pelin ideakin oli niin yksinkertainen. Säyseät ryhmyt tulivat aina silittelemään pelaajia, joskin väärään aikaan, kaato piti saada omaan maaliin, sillä häviöhän oli tärkeintä, ja sieppiä piti vältellä olan takaa, sillä se kumman joukkueen Etsijään se ensin osuisi, menettäisi 150 pistettä, mikä olisi katastrofi, sillä silloinhan häviäisi. Ja enkös juuri sanonut, ettei häviö ollut niin tavoiteltua kuin voitto?

Onneksi ajatukseni olivat selkeitä, vaikka toiminkin taas ennen ajattelua, joten ojensin ensin metrin pitkää makarooni-kättäni tuon Gryffondorin suuntaan, ennen kuin töksäytin ”Moro, sano poro. Vaik en oo poro, vaan oon Eve.” Tämä sanojen perään laittaminen oli kuitenkin niin tuskallista, että jouduin jo hetken aikaa ihan hämilleni ennen kuin kykenin taas jatkamaan puhettani. Luin kuitenkin energian kaipuussani Gryffondorilaisen ajatukset, sillä niinhän sitä normaalisti tein. ”Täs vähän mietiskelin, et, jos tuota noin vaik pelattais Huispausta.” Irvistin viimeisen sanan kohdalla, sillä se synnytti ihanan ilon pilkahduksen sisälläni.

Ajattelin käydä pikavierailulla Kuussa, mutta hoksasin olevani yhä maassa, joten ponkaisin lainaluudallani ilmaan. Olin luonnonlahjakkuus luudan kanssa, joten tein muutaman voltin ja tein vielä kuperkeikankin jalan verran leveän luutani päällä, jollaisen hieman pyylevä itseni välttämättömästi tarvitsi. Katsahdin tuota toista tyttöä ja huvittelin kuvittelemalla hänelle kiemuraiset kiinalaisviikset. Pyyhin kuitenkin ajatuksen päästäni, sillä se oli aivan liian kiltti minulle. Hupailin siis macho-viiksien kuvitelmalla, sillä ne sopisivat mainiosti tytölle. Kukaanhan ei voisi sanoa vastaan, sillä tiesin tyylitajusta, säteilevyydestä ja suoranaisesta muodin neroudesta kaiken.

Katselin tähtiä ja muutamassa sekunnissa olinkin jo laskenut nuo kaikki, vaikka olinkin täysin lahjaton vetelys kaikkien oppiaineiden -paitsi lentämisen- suhteen. Mutta toisaalta, ketä voisikaan jotkut normaalit oppitunnit kiinnostaa? Siksi paukuttelinkin tunneilla sontapommeja, olin nenäverenvuotonugaan ja pinnauspurtavien vakiokäyttäjä ja kaikkien professorien (ehkä Molinaa lukuun ottamatta) kauhu. Mutta who cares, turhan opiskelun ajattelukin sai angstini leiskumaan.

Katsahdin ympärilleni ja huomasin sen Gryffondorin siellä jossain. Minulle oli kyllä tavallista, etten keskittynyt lainkaan kyseisiin asioihin, vaikka ajattelu ja haaveilu oli yhtä oudoksuttua erilaista maailmaa. Ehkä olin saanut auringonpistoksen, sillä tuolla veijarilla oli tapana käydä pistelemässä viattomia. Tämä päivä oli kyllä niin arkisen harmainen, että ehkäpä oli normaalia, että antaisin asioiden vain mennä omaa rataansa. Enhän minä murehtinut koskaan, sillä sellainen oli täysin tuntematonta minulle.

[Katrine Isabell Wall]

Avasin silmäni enkä meinannut ensin nähdä mitään auringon luodessa pimeyttä maisemaan, mutta kun korvani tottuivat valon määrään, paikansin itseni makoilemasta huispauskatsomon penkistön alta. Mihinkähän se eilisillan juhlinta olikaan oikein päättynyt, siitä minulla ei ollut hajuakaan, vaikka jokin siellä katsomon penkkien alla kyllä haisi.

Nousin istumaan penkin alla ja etsiskelin katseellani hajun lähdettä. Kenties haju oli merkki siitä, että eiliseltä oli jäänyt jotain syötävää tänne tuoreentumaan. Ai, ei se ollutkaan mitään ruokaa, tajusin huomatessani pari nyrkinkokoista kiveä vieressäni. Pahuksen haisupetterit.

Kuulin jotain kiljuntaa lähempää ja vilkaisin penkkien välistä kentälle. Joku tyttö lenteli siellä luudanvarrellaan. Pyöräytin silmiäni. Miksi ihmeessä kukaan halusi lentää luudalla? Ällöttävää! Lattioita niillä kuuluu lakaista eikä ilmaa.

Tarkkailin kirkuvaa tyttöä hetken ja ikuisuuksien kuluttua hän saikin seuraa jostakusta toisesta tytöstä. Nuo näyttivät juttelevan yhdessä. Niin, siellähän he vain rupattelivat ja lentelivät yhdessä pyytämättä minua mukaan! Viha kuohahti sisälläni ja ryömin penkkini alta puristaen käsissäni noita kahta ällöttävää haisulikiveä, jotka eivät sopisi mihinkään muuhun yhtä nätisti kuin noiden kahden tytön luudiltaan tiputtamiseen. Siispä muotoilin käsilläni kivet sopivan pyöreiksi ja linkosin ne suunnattomalla voimallani tyttöjä kohti karjuen samalla vihaani ulos pieneen ääneen. Valitettavasti tähtäykseni oli niin huono, että kohteideni sijaan osuinkin Big Beniin ja Vapaudenpatsaaseen, jonka käsi irtosi.

Hyppäsin alas katsomosta ja uin kentän luokse pysähtyen istumaan maalivanteeseen.

“Pilasitte kävelyretkeni!” Syytin tyttöjä naama kurtussa. Pahus, tuumin tajutessani kasvojeni tilan, olinko tulossa vanhaksi kun näin ryppyynnyin? Onneksi pidin taskussani mukana silitysrautaa ja sähköankerieasta tällaisia tilanteita varten, joten kaivoin ne esiin ja kytkin toisiinsa saadakseni virtaa toimenpiteelleni. Sitten silitin naamani taas peruslukemille ja laitoin tavarani takaisin taskuuni kääntyen katsomaan taas tyttöjä syyttävästi, mutta vähemmän ryppyisesti.

[Mila Molina]

Cassia Finch, Gryffondor: 3 p
Evelyn Clèment, Serpentard: 4 p
Katrine Wall, Serdaigle: 3 p

Lukitaan keskeneräisenä, kiitos!