// Tämä peli on tarkoitettu Evelyn Clémentille ja Katherine Westwoodille. Tapahtumat sijoittuvat heinäkuun loppuvaiheille 2016, Evelynin äidin järjestämiin juhliin. Ketään ei varmaan kiinosta, mutta vaihdoin Even kissan nimeä. Sen lisäksi pahoittelen myös musiikki tietouttani. Ja jotten nyt sorru pitkästä aikaa kamalan pitkiin alkuteksteihin, kirjoittamaan...//
”Eve pliis, yritä ees!”
Pakotin kasvoilleni ihastuttavan irvistyksen, joka ei kuitenkaan tehonnut vieläkin ihastuttavampaan sisareeni. En voinut ymmärtää, miksi ihmeessä olin päättänyt vierailla kotona näin kesän aikana. Eilinen olisi sentään mennyt vielä juuri ja juuri, mutta sitten äitini päätti kertoa aiemmasta älynväläyksestään, ilosanomasta nimeltä juhlat. Muistin miten jo ennestään vaivautuneen hiljaiseen ruokapöytään oli laskeutunut entistäkin hiljaisempi äänettömyys. Bianca oli tietysti saanut innokkaan äänensä ensimmäisenä kuuluville, vaikka hänelle ilosanoma olikin julistettu jo aiemmin. Minulle ei. Enkä olisi tullut kotiin, jos olisin tiennyt.
”Toi on säälittävää”, sisareni Kaunopuheinen valaisi minua, joten en enää edes viitsinyt hymyillä. Olisi vain ajan kysymys milloin ministeriön vanhat kävyt perheineen suvaitsisivat saapua paikalle. Vanhoilla ihmisillä oli etikettisääntönä saapua reilusti etukäteen, ennen juhla-ajan alkamista, joten olimme tälläytyneet valmiiksi jo kello neljään mennessä, vaikka vieraiden piti tulla vasta kuudelta. Smaragdinvihreä mekkoni laskeutui pukevasti päälleni ja kalliit korut roikkuivat kaulallani. Hiuksiini oli loitsittu monimutkainen lettitaika, alan maineikkaalta taiturilta, ja äitini oli saanut Biancan meikkaamaan minut. Kenen tahansa pikkuprinsessan elämä olisi voinut olla täydellistä juuri nyt, mutta koin oloni vain niin teennäiseksi täytekakuksi.
Olin varmasti edustavan näköinen, sitä ei käynyt kiistäminen. Jos olisin kuten Bianca, jokainen vieraista varmasti vilkuilisi minun suuntaani (ja harmittelisi sydänsurujaan myöhemmin), mutta en ollut sisareni. En tulisi koskaan hänenlaisekseen pinnalliseksi ja ylimieliseksi hyypiöksi.
”Missä Wikinä mahtaa olla?” kysyin ihmetellen kissaani, jota en ollut nähnyt koko päivänä. Olin angstissani ajatellut täyttää pukuni karvoihin, jotta edes kaikki allergiset, tai siistit osaisivat vältellä minua. Olisi kuitenkin parempi, etten tekisi niin, sillä juhlat oli kuitenkin isäni kunniaksi. Niin paljon kuin uskottelinkin inhoavani sisareni ja äitini pintapuolisuutta, osasin arvostaa isääni. Ja vain isäni mieliksi päätin olla taas kerran se esimerkillinen tyttö, joka minun pitäisi olla. Isäni tulisi kuitenkin tapaamaan tänään joitain ministeriön hierarkiassa tärkeitä henkilöitä, joten olisi asiallista, etten tekisi mitään sopimatonta. Isäni mieliksi yritin taas hymyillä. Pakottaa kasvoilleni hymyn. Hymyily toisi itsessään mielihyvää, joten jos vain tekisin niin hetken, niin saattaisin kohta oikeasti hymyillä.
”En tiedä”, sisareni totesi välinpitämättömästi ja näytti kyllästyneeltä minuunkin. ”Kello on jo varttia yli viisi. Meidän pitäisi mennä eteiseen toivottamaan vieraita tervetulleiksi.” ”Niin kai”, sanoin. Kipitin hänen perässään alas portaat juuri, kun äitini kummallinen älynväläys, jästiesine nimeltä ovikello, pirahti soimaan. Avasin oven ja kohtasin ikivanhan pariskunnan katseen. He näyttivät huvittuneilta materian tuomasta ilosta.
Bianca tarjoutui ottamaan heidän takkinsa ja pian hän heilaukin jo sauvaansa takkien siirtyessä naulakkoon. Katselin hieman haikeasti tuon loitsinnan perään, sillä voisin itse käyttää taikuutta kotona vasta kahden vuoden kuluttua. Pappara naureskeli yhä ovikellolle, kun mummeli kertoi minun ja Biancan olevan ”oikein sieviä neitokaisia”. Olin melko varma, ettei heistä kumpikaan enää työskennellyt ministeriössä, mutta päädyin saattamaan heidät takkahuoneeseen. Lähdin hakemaan isää jostain, kun äiti pöllähti oviaukolla vastaan leijutellen alkumaljoja.
Kun saavuin taas oviaukolle, oli Bianca jo vastaanottamassa seuraavia vieraita ja takkikasa kasvanut reilusti. Sisareni naureskeli säteilevästi jollekin vieraan sutkautukselle ja päätin, että hän pärjäisi mainiosti omillaan.
Äitini saapui luokseni ja tyrkkäsi tarjottimen käteeni, joten lähdin viemään alkumaljoja saliin. Vaikka kotikartanomme oli melko tilava, oli juhlasali aika täynnä, kun saavuin sinne. Vieraita oli jo useita kymmeniä ja juhlapukujen kirjo loisti näyttävästi. Täällä oli vietetty useampiakin pirskeitä, niin synttäreistä Biancan koreaan täysi-ikäisyyden kunniaksi vietettyyn juhlaan. Juhliminen oli mennyt äidilleni päähän, ajattelin pujahdellessani ihmisten välistä ja tarjoillessani juomia. Perheelläni oli myös kotitonttu, mutta sille oli myönnetty sattumoisin muutaman päivän kesäloma muutama päivä ennen juhlien kehittelyä. Isäni oli sanojen mittainen, eikä antanut, sille käskyä tulla, vaikka äiti oli kuitenkin yrittänyt pyytää sitä melko karkeasti. Äitini ei ollut suostunut tontun vaatimuksiin muutaman päivän pidemmästä lomasta, jos se tulisi nyt tekemään velvollisuuksiaan, joten tonttu oli pitänyt päänsä ja pysyi poissa. Itse en ollut puuttunut kotitonttujen oikeuskiistaan, sillä jopa isäni oli sitä mieltä, että kotitontut ottivat nykyään liikaa vapauksia. ”Anna niille pikkurillisi ja ne vievät koko käden”, Biancakin oli myötäillyt ja vanhempani nyökkäilleet.
Jonkinlainen iskelmäbändi oli virittelemässä soittimiaan, kun isäni asteli korotetulle lavalle. Näin miten hän siirsi taikasauvansa kaulalleen ja saatoin kuvitella loitsunsanat, joita en paikalleni kuullut. ”Arvon vieraat!” isä aloitti auktoriteettia uhkuvalla äänellään, joka sai läsnäolijat hiljenemään ja suuntaamaan katseensa häneen. ”Haluaisin toivottaa kaikki tervetulleiksi juhlimaan kanssamme. Ensi alkuun kiitän rakasta vaimoani, joka on taas kerran nähnyt vaivaa niin tarjoilun kuin koristelun suhteen.” Hetken aikaa osanottajat aplodeerasivat äidilleni, joka keimaili jossakin isäni lähettyvillä. Tuhahdin itse, sillä äitini oli todennäköisesti vain tuhlannut isäni rahoja. Ja rakkaus, josta isäni mainitsi, loisti useammin poissaolollaan.
Laskin tyhjän tarjottimen läheiselle pöydälle ja puikkelehdin seinien luokse. Sillä aikaa isäni jatkoi puhettaan, lausui muutaman sisäpiirivitsin ja kaskun ministeriöstä ja voitti yleisöä puolelleen. Hän jatkoi hieman poliittisilla aiheilla, kommentoiden harmillisia lakkoja, jonka aikana muutama lehtitoimittaja räpsi kuvan. Saatoin jo kuvitella kohulehdissä artikkeleita: ”Clémentin varat eivät taaskaan pettäneet”, ”M. et Mme Clément lahjoivat ministeriön paatuneita käppänöitä”.
Isäni puhui vielä hetken, esitteli bändin ja kertoi talon opastekarttoja olevan jokaisella pöydällä. Naurahdin kartoille, vaikka muistinkin, miten useampi harmaahapsista oli eksynyt joillain aiemmista juhlista. ”Rakennuksessa oli kuulemma liikaa huoneita”, vaikka vieraiden oli pitänyt pysyä vain tanssisalin ja ruokasalin, sekä näiden välisen käytävän ja vessojen alueella.
”Pidemmittä puheitta päästän teidät antoisien keskustelujen, iloisen tanssin ja maittavien naposteltavien ääreen. Kiitos kaikille paikalle saapuneille. À votre santé!” isäni päätti vakavahkon puheensa ja nosti maljaansa. Vieraat toimivat samoin ja velvollisuudesta kippistelin itsekin lähimpien vieraiden kanssa. Ennen kuin he kuitenkaan ehtivät alkaa seurustelemaan kanssani sen enempää, lipesin paikalta epäkohteliaasti.
Juhlat olivat vasta aluillaan, mutta olin jo nyt aivan puhki. Tästä tulisi vielä pitkä ilta.
