Mukana olevat hahmot: Rain Savage (yksinpeli)
Ajankohta: 23.5.2020, klo 01:00 ->
Tapahtumapaikka: WC-tilat
Juoni: Rain yrittää opetella parannusloitsuja huonolla menestyksellä.
Varoitukset: Verta, väkivaltaa/ itsetuhoisuutta, mahdollisesti ahdistavia ajatuksia yms. Varmaankin n k15.
Muuta: Peli on päättynyt, saa lukita.
Rain makasi seitsemäsluokkalaisten Serpentard-tyttöjen makuusalissa yhä hereillä, vaikka yö kului pikkutuntien puolelle. Hän ei pystynyt nukkumaan, sillä sen ärsyttävän räkänokan Heatherin sanat pyörivät yhä mielessä. Luultavasti ne raivostuttivat Rainia niin paljon juuri siksi, että Heather oli ollut enimmäkseen oikeassa. Rain ei tosin ollut huolissaan ruoanlaittotaidoistaan tai siitä söikö riittävän eettistä lihaa, sillä ne asiat olivat aivan riittävän hyvin hänen omasta puolestaan. Puoliraa’at tai palaneet pihvit silloin tällöin nyt eivät varsinaisesti tytön henkeä uhanneet, eikä hän niitä kellekään muulle yrittäisi syöttääkään.
Mutta se, ettei hän osannut parannusloitsuja oli oikeasti vakava puute. Ei oikeastaan Rainin itsensä takia. Hän oli tainnut välittää omasta hengestään aina hieman vähemmän kuin olisi tervettä, ja kenties siksi laiminlyönyt parannustaitoja. Vaikkei Rain varsinaisesti halunnut kuolla, ei hän pitänyt ajatusta täysin vastenmielisenäkään. Se voisi olla vain... oikein. Tai jopa tavallaan helpotus. Sillä vaikka asiat juuri nyt olivatkin ihmeellisen hyvin, Rain oli lähes varma, että kaikki vielä räjähtäisi käsiin ennemmin tai myöhemmin. Mikään ei ollut varmalla pohjalla, salaisuuksia oli liikaa ja ne olivat liian synkkiä. Toisinaan Rainista tuntui, että hän vain odotti pessimistisesti kaiken paljastumista jollakin ikävällä tavalla kuin tuomiopäivää, henkilökohtaista maailmanloppua.
Rainin maailma oli nykyisin yhtä kuin Noah. Kaikki oli niin sanotusti yhden kortin varassa, sillä ei mikään tai kukaan muu lopulta tuntunut hänelle oikein mitään merkitsevän. Toki Rain tahtoi elää Noahin kanssa mahdollisimman pitkään ja Noahkin luultavasti hänen. Mutta Noahilla oli muitakin läheisiä, joista joku kenties olisi vielä läheisempi kuin Rain. Ei Noah siihen kuolisi, jos Rain kuolisi. Tuo surisi mutta jatkaisi elämäänsä kenties lopulta vain onnellisempana, löytäisi pian jonkun paljon paremman kuin Rain. Eikä Rain uskonut Noahin olevan sellainen ihminen, jolta kannattaisi kysyä kysymyksiä kuten: tappaisitko mieluummin minut vai miljoona tuntematonta ihmistä? Noahilla oli oikeudentajua. Piirre jota Rain ihaili ja jolle hän oli samalla salaa katkera, sillä se oli luultavasti se, mikä heidät kaksi eniten erotti toisistaan. Noah ja hän eivät voisi koskaan olla vain he kaksi vastaan maailma, sillä Noah välitti liikaa maailmasta ja muista ihmisistä. Rain taas välitti niistä liian vähän. Jos Noah vain tietäisi miten vähän, mitähän tämä hänestä ajattelisi.
Ei, Rainin kuolema ei olisi edes pahinta mitä hänelle voisi tapahtua. Mutta sen sijaan Noah... Oikeastaan se mikä Rainia eniten valvotti, ei suinkaan ollut Heather tai itsensä tunteminen loukatuksi vaan se, että Noah oli loukannut itsensä, eikä Rain ollut pystynyt tekemään asialle yhtään mitään. Tietenkin se oli ollut vain pieni pintahaava sormessa, mutta entä jos Noah loukkaantuisi vakavammin, eikä kukaan parannustaitoinen ehtisi paikalle ajoissa. Entä jos Noah jonakin päivänä kuolisi sen vuoksi, ettei Rain osannut parantaa pienintäkään naarmua. Se oli se ajatus, jota tyttö ei sietänyt ja joka lopulta sai hänet jälleen kerran nousemaan jalkeille keskellä yötä ja suuntaamaan pimeille käytäville.
***
Tuntia myöhemmin Rain istui autiossa tyttöjen vessassa ovesta kauimmaisessa kopissa pöntön päällä ja osoitti sauvalla käsivarttaan. Oli lähes täysin pimeää mutta Rain näki silti riittävän hyvin, silmät kiiluen himmeästi kuin yöeläimellä. Hänen ei ollut tarvinnut laittaa valoja päälle. Putkiston vaimeisiin ääniin sekoittui Rainin raskaammaksi muuttunut hengitys sekä lattialle pisara kerrallaan putoava veri. Ei tyttö oikeastaan välittänyt siitä, verestä tai kivustakaan. Mutta että se ei toiminut, ei millään. Hän oli turhautunut, ei, suorastaan raivoissaan. Rain oli viiltänyt haavan käteensä, yrittänyt parantaa sitä, mutta joka kerta haava oli vain pidentynyt, syventynyt, pahentunut entisestään. Yhtäkään haavaa hän ei uskaltanut yrittää parantaa enää kolmatta kertaa putkeen, mutta ei ollut halunnut luovuttaakaan. Niinpä niitä oli nyt täynnä koko vasen käsi kyynärpäästä ranteeseen.
Rain yritti parantaa pienintä haavaa keskellä käsivartta, keskittyä ankarasti sen reunojen liimaantumiseen takaisin yhteen, veren katoamiseen, terveeseen ihoon. Mutta sitten käteen iski taas terävästi viiltävä kipu, ja hetkessä pienin naarmu olikin suurin ja syvin, ja veri melkeinpä ryöpsähti lattialle. Ei, nyt oli jo pakko lopettaa, jos Rain ei halunnut leikata kättään irti. Se kävi vain sitä pahemmaksi, mitä päättäväisempi ja vihaisempi hän oli. Jotenkin jokainen parantava taika, jonka hän tiesi, vain tuntui muuntautuvan Rainin päässä tuhoavaksi ja viiltoloitsua vahvistavaksi. Parantavat taiat eivät ilmeisesti toimineet vihalla, mutta ei Rain tiennyt mitä muutakaan olisi voinut tuntea. Itserakkauttako? Tuskinpa vain! Ei Rain ollut varma pystyisikö ehkä sittenkin käyttämään parannusloitsuja onnistuneemmin johon kuhun muuhun kuin itseensä. Jälki vain oli sen näköistä, ettei kyllä erityisemmin tehnyt mieli kokeilla kehenkään, jota hän ei vihaisi. Ehkä tämä johtui pimeydestä. Rain voisi vielä yrittää etsiä salaisten kirjojen osastolta jotakin, mikä kertoisi pimeydenvelhojen parannustaidoista ja mitä niille olisi tehtävissä.
Paras kai se oli luovuttaa ainakin tältä erää. Rain otti kaapunsa alta vodkapullon, joi siitä kunnon kulauksen, tunki sukkansa mytyksi hampaidensa väliin ja kaasi alkoholia haavoihinsa. Rain ei huutanut mutta puri sukkaansa reiän ja unohti hengittää. Muutaman hitaan sekunnin ajan maailma oli pelkkää valkoista kipua, ja sitten hän huomasi istuvansa lattialla eikä enää pöntöllä. Tyttö pyöräytti itsekseen silmiään kehonsa heikkoudelle ja muutti vessapaperirullan sideharsoksi. Sen hän sitoi käteensä ja peitti sitten sekä koulupukunsa kauluspaidan että villapaidan hihan alle. Rain nousi ylös, loitsi pois veritahrat ja alkoholin lattialta ja käveli hieman huterasti pois pimeästä vessasta. Hän aikoi viettää loppuyön juoden sen mitä vodkasta oli jäänyt jäljelle sekä etsien jostakin mäkimeiramia, jonka voisi varastaa parantaakseen haavat sillä. Kukaan ei saisi tietää. Tämä näytti sen verran pahalta ja vaikealta selittää, ja sairaalasiipeen meneminen johtaisi takuulla ongelmiin. Tyttö potkaisi haarniskaa mennessään tuntien itsensä hyvin ärtyneeksi ja väsyneeksi. Onneksi oli sentään lauantai, joten hän voisi valvoa yön ja nukkua sitten rauhassa koko päivän.
