//Pelistä tehty kahdenkeskinen, mukana Ahanu ja Lucy Beckett//
Sunnuntai 3.9.2017 klo 18.30
Baari ei ollut vain päihtymistä varten, vaikka monet niin tuntuivat ajattelivankin. Sinne tultiin seurustelemaan ja pitämään hauskaa, ei vain istumaan omassa olossa. Tai niin ainakin asiat näytti olevan ja Ahanu oli tekemässä poikkeusta.
Blondi kikkarapää istui nurkkapöydässä, hämärässä, tuijottaen käsiään, joiden välissä oli vesilasi. Hän ei ollut tullut juomaan, jos vaikka olisi saanutkin, tai pitämään hauskaa, ainakaan tavalla, minkä muut lukisivat hauskanpidoksi. Hän oli tullut etsimään jotain, jotakin, jotakuta, jonka katoamista ei huomattaisi tai ihmeteltäisi. Ja tällaiset henkilöt löytyivät helpoiten baarista.
Vaikka kello ei ollut paljon ja oli sunnuntai, oli baarissa silti muutamia. Se yksi tietty kyläjuoppo, joka löytyi kaikkialta, oli se jästi, tai miksi hän oli tottunut kutsumaan, ei-tai tai velho. Se tuntui olevan jo oma lakinsa. Ilman kyläjuoppoa kylä ei ollut muuta kuin katoava taloyhteisö. Ja sen vuoksi kyläjuopon katoaminen olisi ollut liian selvää. Varmasti ainakin baarin omistaja ihmettelisi, miksei sitä vakiasiakasta olekaan näkynyt.
Kyläjuopon lisäksi oli muutamia keski-ikäisiä Poudlardinen asukkaita juomassa viikon viimeisiä tuoppeja, ja pari nuorta, joilla toivon mukaan oli alkoholittomat juomat edessään. Siitähän rehtori olisikin riemastunut, jos olisi nähnyt koulunsa oppilaan humalassa! Tosin, tuskin se olisi ollut ekakaan kerta. Aina joukkoon mahtui niitä, jotka eivät välittäneet säännöistä.
Ahanu nosti päätänsä, kuullessaan oven avautuvan. Sisään astui muutama nuori velho, joukossaan jopa pari noitaakin, jotka näyttivät päättävänsä kyläkierroksen baariin. Vielähän sitä aikaa oli, ennen kuin pitäisi palata takaisin. Mutta nämä nuoret eivät herättäneet Ahanun kiinnostusta. Oppilaan katoaminen olisi vielä suurempi ihmetyksen aihe, kuin kyläjuopon katoaminen.
Hänen täytyi etsiä siis joku muu. Joku muu, jota ei kaivattaisi. Ja mielellään pian. Nälkä ei odottaisi paljoa kauempaa ja kohta rusehtava iho peittyisikin takkuisesta karvasta. Niin se aina tekisi, ihan liian aikaisin.
Sen muistaen ruskeat silmät käännettiin katsomaan uudelleen käsiä. Ei karvoja. Ainakaan mitään sellaista, joka näyttäisi kuuluvan kapiselle eläimelle. Hyvä, hänellä olisi siis vielä aikaa. Kenties jopa päivä tai kaksi. Hän ei edes muistanut milloin viimeksi oli syönyt, siitä tuntui olevan vuosia, ainakin jos nälkään oli uskominen.
Uh.. kuinka hän olikaan nälkäinen...
