Agnèsin elämästä ennen Châteauta

[Agnès Voclain]

Minä synnyin jästisyntyiselle äidilleni, Lilou Bureaulle ja puhdasveriselle isälleni, Michel Voclainille keskiviikkoisena aamuyönä Ranskassa, Toulousessa. Päivämäärä oli 8. marraskuuta 2000 ja kello hieman yli kolme. Äiti ja isä olivat molemmat väsyneitä, mutta mielissään uudesta haasteesta elämässään, vaikka synnyinkin keskosena, yli kaksi kuukautta etuajassa. He olivat seurustelleet silloin vasta noin puolitoista vuotta. Konservatiivinen äidinäitini oli hyvin pettynyt siitä, ettei vanhempani olleet menneet naimisiin ennen minun tuloani maailmaan ja siitä, että vanhempani olivat niin nuoria (äitini oli yhdeksäntoista ja isä kaksikymmentäyksi), mutta leppyi kuitenkin minut tavattuaan hyvin nopeasti. Muut sukulaiseni olivat olleet käsittääkseni aika sinut asian kanssa.

Ollessani kahden kuukauden ikäinen, minut kastettiin ja sain nimekseni Agnès Tennessée Voclain. Agnès oli vanhempieni mielestä kai kiva nimi ja se taisi olla myös jonkinlainen anteeksipyyntöosoitus isoäidilleni. Hänen isoäitinsä etunimi oli nimienomaan juuri Agnès. Tennessée taas tuli Yhdysvaltojen osavaltion mukaan. Isän sukunimen sain sen takia, että isälle sopi kumpi tahansa sukunimi ja äiti vihasi omaansa. Nimi oli siis hyvin helppo päättää enkä ole itsekään koskaan oikein vihannut sitä, vaikka tavallaan onkin ärsyttävää kuulua aakkosjonon häntäpuoleen.

Kasteen jälkeen ei kulunut kovinkaan pitkää aikaa, kun vanhempani päättivät erota vajaat kaksi vuotta kestäneestä suhteesta ja minä jäin äitini huostaan ja muutin hänen kanssaan La Rochellen kaupunkiin, Länsi-Ranskaan. Uusi kotimme sijaitsi merenrannalla ja äitini perusti kukkakaupan talomme alakertaan. Talon toisessa kerroksessa oli sitten makuuhuone, keittokomero, pikkuinen kylppäri ja olohuone. Asunto oli pieni, mutta äitini oli pienituloinen enkä minä tarvinnut vielä edes omaa huonetta. Oikeastaan äitini vanhemmat maksoivat kodistamme melkein puolet, mutta he olivatkin paljon varakkaampia. Isoäitini oli lääkäri ja isoisäni taas asianajaja ja olen käsittänyt, että jästimaailmassa ne ovat todella hyväpalkkaisia ammatteja.

Elin äitini kanssa onnellisena vauvana hyvinkin leppoista elämää La Rochellessa, mutta kyläilin myös isäni luona. Isäni oli töissä taikaministeriössä ja teki viikonloppuisin töitä lasten huispausvalmentajana. Kävin hänen luonaan yleensä kerran kuukaudessa ja silloin minulla oli parempi yhteys taikamaailmaan kuin äitini luona, jossa elettiin kuten jästit. Isäni asunto sijaitsi todella vanhan kerrostalon kolmannessa kerroksessa, Marseillessa. Asunto oli tavallinen kaksio, jossa kuitenkin oli paljon tilaa.

Vuoden 2002 kesäkuussa äitini alkoi kaivata takaisin taikamaailmaan. Olimme eläneet säästeliäästi, mikä oli äitini pienituloisuuden takia miltei mahdotonta, mutta silti mahdollista, ja muutimme elokuussa erääseen Pariisin keskustassa, Le Maraisin kaupunginosassa sijaitsevan kerrostalon ylimpään kerrokseen vuokrakaksioon ja äitini myi kukkakaupan sekä asuntomme. Hän nimittäin oli päättänyt siirtyä takaisin taikamaailmaan ja päätti opiskella auroriksi. Hän oli pyrkinyt auroriviraston koulutukseen kesällä ja muutaman testin jälkeen saanut paikan kun hänet oltiin todettu tarpeeksi kylmäpäiseksi ja lahjakkaaksi noidaksi ja sitä hän olikin. Hän oli valmistunut Beauxbatonsista huipputodistuksella ja niinpä hän pääsi helposti opiskelemaan. Sillä aikaa kun äitini opiskeli, minä olin päivät pitkät L'École maternellessa, jästilasten esikoulussa.

L'École maternelle oli mielestäni aivan kammottava paikka. Se sijaitsi rumassa ja harmaassa talossa, jossa oli ilkeitä opettajia ja vielä ilkeämpiä lapsia, joiden kanssa en jostain syystä tullut toimeen tai sitten en vain uskaltanut puhua kellekään. Olin kaikki välitunnit yksin ja muuten piirtelin pääasiassa kaikenlaista ja tykkäsin siitä kovasti. Piirsin koulun opettajia ja muita oppilaita. Muistan erityisen hyvin erään pojan, Gabrielin, joka suuttui minulle aivan kamalasti kun oli nähnyt, että millaiseksi olin hänet piirtänyt. Se oli silloin aivan kamala tilanne. Hän oli minua isompi ja vanhempi ja muistan, kuinka hän kaatoi minut jakkarani kanssa lattialle ja repi minua tukasta ja vaatteista ja raahasi minua ympäri piirustushuonetta, kunnes eräs päiväkodin naisopettaja tuli väliin ja irrotti pojan minusta. Itkin aivan kamalasti, mutta jatkoin silti piirtämistä, tosin vältellen Gabrielia. Piirtämisen lisäksi rakastin koulun musiikkituokioita.

Lopulta, vuoden 2005 kesäkuun lopulla äiti valmistui auroriksi, sai töitä Ranskan taikaministeriön aurorivirastosta ja muutimme takaisin La Rochelleen. Uusi asuntomme sijaitsi hyvin lähellä vanhaa asuntoamme, vajaan kilometrin pääse siitä ja myöskin merenrannalla. Se oli pienen kerrostalon toisessa kerroksessa. Siellä oli kaksi makuuhuonetta, keittokomero, isompi olohuone, kylppäri ja eteinen. Sopi siis täydellisesti minulle ja nyt parempituloisemmalle äidilleni. Pariisin L'École maternelleni päättyi ja vaihdoin koulua uuden asuntomme viereisellä korttelilla sijaitsevaan L'École maternelleen, joka osoittautui mukavaksi paikaksi ja sain nopeasti uusia kavereita. Tärkeimmäksi heistä muodostui Québecista Ranskaan muuttanut kanssani samanikäinen tyttö, Chloé, jonka Lucas-niminen kaksoisveli oli esikouluaikainen poikaystäväni, vaikka olinkin samalla ihastunut Chloéen ja Chloékin piti minusta.

Näin isääni joka toinen viikonloppu, kun menin hänen luokseen kyläilemään. Isä oli ylentynyt yhdeksi itse taikaministerin tärkeimmistä apulaisista (en muista hänen tarkkaa nimikettään) ja muuttanut heinäkuussa Marseillesta Nantesiin Loire-joen varrelle aikoinaan rakennettuun valtavaan kerrostaloasuntoon, jossa oli viisi valtavaa makuuhuonetta, isän valtava työhuone, valtava kirjasto, valtava keittiö, valtava kylpyhuone, kaksi valtavaa vessaa, valtava eteishalli, kaksi valtavaa olohuonetta, pitkiä käytäviä ja suuria auloja niiden välissä. Ei ollut ihmekään, miksi asunnon piti olla niin suuri. Siellä nimittäin asui isän lisäksi kolme muuta ihmistä ja monta enemmän tai vähemmän suloista lemmikkiä. Äidin kotiin verrattuna isän huoneisto tuntui kamalan tylsältä ja kylmältä, vähemmän kodikkaalta.

Kun olin tavannut isääni viime aikoina, olin myös samalla nähnyt erästä naista, jonka isä kertoi olevan hänen kihlattunsa ja kahta lasta, joista toinen oli minun ikäiseni tyttö nimeltään Emma ja toinen oli Emman pikkuveli nimeltään Louis. En oikein käsittänyt, että miksi Emma, Louis ja heidän puhdasverinen äitinsä Marie, joka oli ammatiltaan parantaja, olivat niin usein isäni luona kylässä Marseillessa. Nyt he olivat muuttaneet sitten isäni kanssa Nantesiin valtaisaan asuntoon ja silloin pahaenteiset ajatukseni heräsivät henkiin. Isäni kuitenkin vakuutti, ettei Marie tule koskaan olemaan minulle äiti. Hän kertoi minulle rakastavansa Marieta ja että Marie rakasti häntä ja että sen vuoksi he asuivat yhdessä ja hän pyysi minua hyväksymään asian niin ja minä hyväksyin.

Kesä vaihtui pian syksyksi. Elämäni oli mukavaa äitini kanssa La Rochellessa, isäni luona Nantesissa ja päivisin Chloén kanssa koulussa. Piirsin joka päivä ja ystävyistyin hyvin myös Emman kanssa enkä pitänyt sitä yhtään outona, että hän vain tupsahti noin vain elämääni. Eräänä päivänä toin kuitenkin esikoulusta kotiin mukanani lapun, jossa kerrottiin erilaisista harrastuksista ja kun kerroin äidilleni pitävän musiikista, äitini kysyi minulta että haluaisinko aloittaa jonkun soittimen soittamisen. Vastasin myöntävästi. Äiti esitteli minulle erilaisia soittimia, näytti niistä kuvia ja soitti minulle erilaisia kappaleita levysoittimella ja lopulta miellyin eniten viuluun, koska se näytti ja kuulosti mielestäni kauniilta ja niin minä aloitin viulutunnit, jotka olivat hirveitä. Viulusta kuului aivan kamala ääni ja opettajani oli ankara. Äitini määräämänä jouduin kuitenkin tehdä viululäksyjäni ahkerasti ja lopulta minusta alkoi ahkeran opiskelun seurauksena kuoriutua ihan etevä viulisti, vaikka pieni olinkin.

Joulun jälkeen saimme esikoulusta uudet laput, jotka esittelivät erilaisia liikuntaharrastuksia, joita pystyi harrastamaan La Rochellessa ja sen lähettyvillä ja niin äitini ilmoitti minut johonkin baseball-seuraan treeneihin, mitä en pannut vastaan ennen kuin minulle selvisi, että Chloé (ja Louis) aloittaisivat purjehduksen ja Emma puolestaan oli käynyt ratsastustunneilla jo jonkin aikaa. Minun mielestäni purjehdus ja ratsastus kuulostivat tietysti paljon paremmilta kuin joku tyhmä baseball, mutta äitini pelkäsi hevosia enkä minä osannut uida, joten hän sanoi tiukasti ei, vaikka valitin isällekin asiasta ja hän yritti suostutella äitiä. Niinpä jouduin käydä kiltisti kerran viikossa viulutunnilla ja kolme kertaa viikossa baseball-treeneissä. Onneksi sentään viulutunnit alkoivat olla koko ajan joka kerta vain mukavampia.

Elokuussa 2006 isäni meni Marien kanssa naimisiin. Heidän häänsä olivat hyvin somat ja kauniit ja ne pidettiin Cannesissa. Minä ja Emma olimme morsiusneitoina ja Louis oli sulhaspoika. Häät eivät olleet kuitenkaan iso juttu syksyllä vaan se, että L'École maternellen oli määrä loppua kokonaan ja syyskuussa oli aika vaihtaa toiselle asteelle eli L'École élémentaireen, mistä olin hyvin innoissani, mutten kauaa. Koulun kanssa minulla ei olut kovin paljon tuuria, koska ensinnäkään en päässyt Chloén tai Lucasin kanssa samalle luokalle ja toiseksi, Chloé sai nopeasti uusia kavereita kun taas minä jäin ilman. Chloé ei halunnut olla kanssani enää niin paljoa, koska halusi mieluummin olla uusien kavereittensa kanssa ja nämä uudet kaverit taas eivät halunneet olla minun kanssani. Niinpä olin aina yksin (vapaa-ajalla saatoin kyllä nähdä Chloéa) ja musiikki astui suuremmalla painolla elämääni. Lokakuussa aloitin nimittäin kitaratunnit ja kiinnyin kyseiseen soittimeen heti, paljon nopeammin kuin viuluun.

Kotona en omistanut ystäviä lukuunottamatta Chloéa, jota näin niin harvoin ja joka ei kutsunut edes synttäreille ja Lucasta, joka pistäytyi meillä lähinnä tottumuksesta aina koulun ja purjehdustreenien välissä. En kuitenkaan ollut pahastunut syrjinnästä, vaan nautin siitä, että sain piirtää ja soittaa yksikseni. Aika kului nopeasti ja suoritin läpi ensimmäisen luokka-asteen hyvin. Sen jälkeisenä kesänä tapahtui kuitenkin ihme, jota toivotaan jokaiselle velholapselle. Näytin nimittäin ensimmäiset taikuuden merkkini, kun olin lomailemassa isäni luona.

Sinä päivänä isä oli töissä ja Marie oli kotona huolehtimassa Emmasta, Louisista ja minusta. Oli lämmin ja olimme menneet puistoon. Minä leikin kiipeilytelineen luona Emman kanssa ja Marie antoi kauempana vauhtia Louisille keinussa eikä tarkkaillut minua ja Emmaa kun leikimme hippaa. Kiipesin kiipeilytelineen huipulle ja Emma jahtasi minua ja horjahdin taaksepäin ja aloin pudota maahan, mutten pudonnut, vaan laskeuduin pehmeästi jaloilleni. Hymyilin häkeltyneenä itselleni ja Emmalle ja Emma pyysi minua tekemään samaa uudestaan ja niin tein, kunnes Marie tuli ja käski lopettaa. Hän laittoi heti kotiin päästyämme isälleni viestin ja isäni ilmoitti äidilleni, että oli vihdoin näyttänyt ensimmäiset taikuudenmerkkini. Emma taas näytti ne kolmisen viikkoa myöhemmin kun olin kyläilemässä isälläni. Oli aivan hurjan hauskaa opetella Emman kanssa hyödyntämään loitsujamme.

Vuodet kuluivat. Tulin koko ajan vain läheisemmäksi Emman kanssa ja erkaannuin pikkuhiljaa yhä vain enemmän Chloésta, mutta ainakin olin alkanut pitää Emmaa ystävänäni, kun Chloé ei enää sitä roolia täyttänyt. Tulin Emman kanssa hyvin läheisiksi ja olimme aivan uskomattoman iloisia, kun saimme vuoden 2012 kesällä kutsut Beauxbatonsiin. Odotimme kouluun pääsyä kovasti (vaikka sen takia jouduinkin lopettamaan baseballin ja kitara- ja viulutunnit), ostelimme koulutarvikkeita, kouluvaatteita ja vaikka mitä. Olimme aivan varmoja, että meistä tulee koko koulun coolein kaksikko, vaikkei siinä sitten lopulta käynytkään niin.

Emma ja minä ajauduimme jo heti ensimmäisenä koulupäivänä eri porukoihin. Emma pääsi jonkinlaiseen suosittujen poppooseen ja minä jäin ulkopuolelle välittömästi, vaikka syytäkään en tiennyt (näin jälkikäteen epäilen sen johtuvan siitä, että olin alusta alkaen ärsyttävä nörtti, joka tiesi kaiken ja joka puuttui ihan joka asiaan). Emma olisi halunnut olla kanssani, mutta tein samalla tavalla kuin Chloénkin kanssa oli tapahtunut; eristäytydyin omaan häkkiini, oman pääni sisälle, oman mielikuvitukseni uhriksi, ystävinäni ainoastaan kitara, viulu, maalit ja kankaat. Yksinäisyyksissäni opettelin soittamaan kitaran ja viulun lisäksi pianoa ja yksi koulun kummituksista tarjoutui opettamaan minua. Se oli mielestäni aika ystävällistä. Kelpasin sentään aaveelle kaveriksi. Pianon lisäksi kehityin myös huimasti viulun- ja kitaransoitossa, mutta myös taiteilijana ja olen aika ylpeä kehityksestäni, vaikka näenkin kaikissa töissäni aina jotain vikaa.

Kesäisin olin paljon Emman kanssa ja näin jopa Chloéa, jolle olin kertonut siirtyväni sisäoppilaitokseen. Chloé kuitenkin muuttui ja oli muuttumassa koko ajan vain kamalampaan suuntaan – hän kiroili, poltti salaa, joi salaa, varasti kaupasta ja teki muutenkin kaikkea yhtä tyhmää. Lopulta myös äitini oli sitä mieltä, että oli parempi pistää välit poikki hänen kanssaan ja niin menetin yhden kaverini. Muilla lomilla olinkin sitten vain kotona ja soitin soittimia. Sain jopa jossain vaiheessa oman pianon huoneeseeni.

Ensimmäisen luokan jälkeisenä kesänä matkustin ensi kertaa ulkomaille. Lähdin kahdestaan äitini kanssa ja menimme hormipulverilla New Yorkiin ja se oli mahtavaa. New York oli upea, mutta kiertelimme myös muuta Amerikkaa yhteensä kuukauden ajan. Olin aivan hullaantunut tähän uuteen kulttuuriin ja se sai minut innostumaan englannin kielen opiskelusta ja yllätykseksi opinkin sitä hyvin nopeasti ja välillä kotona puhuin ranskan sijasta englantia, koska se tuntui niin mukavalta ja luontevalta. Saatoin jopa ajatella asioita englanniksi.

Toinen vuosi sujui samalla kaavalla kuin ensimmäinenkin, samoin kolmas vuosi, mutta kolmannen kouluvuoden pääsiäisenä tapahtui jotain ikävää, joka saattoi muuttaa tulevaisuuttani inhottavasti, vaikken vielä ole joutunut ajatella asiaa paljoa ja joutua kärsimään sen tähden, mutta silti se tuntuu oudolta ja tärkeältä. Olin siis äitini kanssa Pariisissa ostoksilla. Olimme tulossa ravintolasta ja kävelin normaalisti suojatietä pitkin... En muista tilannetta, koska menetin muistini, mutta näin minulle on kerrottu; laukkuni hihna jäi jumiin jonkun puomin ja kyltin väliin, raitiovaunu törmäsi minuun ja joku metallitanko lävisti mahani, vahingoittaen pysyvästi kohtua. Sitten olin kuulemma kaatunut ja lyönyt pääni ja kuulemma olisin voinut kuolla. Lääkärin mukaan en voisi saada onnettomuuden takia lapsia tulevaisuudessa ja samaa sanoivat parantajat. Tieto sai minut hämilleni, koska en ole koskaan osannut ajatella lastenhankintaa (hei, olin silloin kolmetoista, aivan pikkulapsi) ja siksi en pystynyt sulatella asiaa kunnolla enkä oikein kykene vieläkään.

Onnettomuuden jälkeen kävin vielä neljännen vuoteni yksikseni Beauxbatonsissa, kunnes äitini ehdotti siirtymistä Châteauhon. Hän oli huolissaan ystävyyssuhteistani ja tiesi, että olin kiinnostunut kansainvälisistä asioista ja että opetus englanniksi voisi olla mielestäni jotenkin kiinnostavaa. Lisäksi hänen mielestään oli hyvä idea suorittaa V.I.P.-tutkinnot, joihin Beauxbatonsissa ei ollut mahdollisuutta. Niinpä sitten vaihdoin tavallaan junaa tai jotain siihen suuntaan ja päädyin tänne.