Hei ja tervetuloa yksinpeli -vyyhdin (ja halppisihmissuhdedraaman) pariin, joka sijoittuu vuoden 2013 syksyyn nyt ainakin. Osia olen jonkin verran kirjoitellut ja julkaisen niitä nyt joskus jonkin verran. Sisällysluettelo päivittyy sitä mukaa, kun olen saanut tänne jatkoksi julkaistua näitä osia.

Sisällysluettelo:
- Osa 1. Sairaala
- Osa 2. 173 kilometriä - 15 tuntia
- Osa 3. Keittiö
- Osa 4. Sanoja
- Osa 5. Lyhyet I

- Osa 6. Yksi, kaksi - Aja
- Osa 7.

Kiitos ja hei.

Osa 1. Sairaala

Sairaalan seinät olivat lohduttomat. Tämä olikin varmaan yksi syy siihen miksi Amos ei jäänyt sisälle odottelemaan vastauksia esittämättömiin kysymyksiinsä. Kysymyksiä oli parantajan mielessä paljon. Ehkä jopa liiankin paljon? Hänen omat vastauksensa eivät ainakaan riittäneet vastaamaan kaikkiin eikä pää olisikaan kestänyt sellaista. Miehestä tuntui jo hieman siltä kuin hänen aivonsa olisivat vain turtuneet sairaalan sisäilmasta. Ulkona oleminen ei tuntunut myöskään paljoa paremmalta, mutta takaisin sisätiloihin Amos ei halunnut palata. Ei vielä. Hän hengitti syysilmaa sisään ja ulos astellessaan vähän kauempana ovesta olevalle penkille. Syksyn lehtiä sinne oli jo laskeutunut neulasten rinnalle, mutta eivät ne miehen huomiota saaneet osakseen. Hänen huomionsa ja huolensa olisi jossain muualla. Tarkalleen ottaen sairaalan itäpuolella toisessa kerroksessa, josta saisi hyvän näköyhteyden jokeen. Mutta kuka nyt jokea ihailisi?

Tummat hiukset laskeutuivat syliä kohti Amoksen painaessa kasvonsa käsiään vasten. Mitä hän oli tehnyt väärin ansaitakseen tämän pahan? Se oli yksi näistä kysymyksistä, joihin hänen omat syyllistävät vastaukset eivät niin hyvin sopineet. Héloïse oli vieläpä viisi tuntia aiemmin paljastanut sen, että oli sukua Julesille tai pikemmin sen, että Jules oli sukua Héloïselle. Ei parantajan luontoon kuulunut uteleminen, joten hän oli vasta tänään saanut tietää tytön sukunimen. Bonheur. Bonheur niin kuin Amoksen parhaimmalla työkaverilla, silmät loistaen toinen oli vielä kertonut Julesin olevan hänen isoveli. Ja nyt...

Nyt kaikki oli pilalla. Rikottu. Särjetty. Tuhottu.
Kiitos Skandinaviasta tulleen muukalaisen, joka tuli niin hyvin toimeen ihmisten kanssa.

Olkapäälle laskeutunut käsi keskeytti Amoksen mietteet hetkeksi hänen säpsähtäessään. Hän kyllä osasi jo arvata kuka oli vihdoin saanut asiasta tiedon ja tullut paikalle. Ilmiintymisestä kertova räsähdys oli Amokselta jäänyt varmaan huomaamatta, mutta hän ei halunnutkaan tietää kuinka kauan toinen oli ollut jo paikalla. Riittävän kauan jo varmaan.

Amos tarttui käteen ja yritti painaa sen takaisin sen oikealle omistajalleen. Ei hän tarvitsisi nyt kenenkään sääliä. Ei hänestä pitäisi olla kiinnostunut. Ei hänestä pitänyt välittää. Héloïse kaipasi kaiken huomion ei Amos - Amos joka oli saattanut nuoren neidon tähän tilaan.

Jules ei sanonut mitään istuutuessaan työkaverinsa vierelle penkille. Ei Amoskaan sanonut mitään, vaikka tunsi miten huolestunut katse tarkkaili häntä sivusta. Ei hän nostanut katseettaan yhteen liitetyistä käsistään hetkeen. Niistettyään nenänsä paidan helmaan Amos nousi lähteäkseen.

Yllättävä kipu tosin vihlaisi hänen oikeaa kättä. Jules oli varmaan ottanut ranteesta tiukan kahlitsevan otteen. Ei auttanut muu kuin vajota takaisin penkille, ellei halunnut pilata omaa rannettaan. Toki parantaja olisi osannut tehdä jotain oman ranteen kuntoon saamiseksi, jos se olisi sitä vaatinut. Jules olisi tiennyt miten sen ranteen olisi voinut pilata kunnolla, mutta mitään sellaista hän ei kuitenkaan tekisi.

Amos kyllä tiedosti, että asia oli kieroutunut aivan vääränlaiseksi. Hänen itse pitäisi olla se, joka yrittäisi katsoa Julesin perään eikä toisinpäin. Jules sentään oli Héloïsen veli ja hän itse oli - puolituttu? - tuntematon.

Parantaakseen asetelmaa hän päätti uskaltaa ja kohdata toisen katseen. Se kuitenkin näytti ihan vääränlaiselta ja tilanteeseen sopimattomalta niin kuin Jules olisi ollut pahoillaan Amoksen vuoksi ja yritti nyt piilottaa sitä siten, ettei Amos huomaisi sitä. Liian myöhään. Sen Jules itsekin tajusi kääntäessään katseensa lopulta pois. Ei Amos tietenkään kovin pahalla ottanut ja ymmärsi työkaverinsa valinnan ihan täysin, mutta sillä hetkellä se oli enemmän kuin shokki.

Kollegan katseen kääntyessä muualle Amos kohotti oikean ranteensa silmien tasolle erottaakseen sieltä juuri sen mikä vahvisti hänen epäillyksensä. Pieni jälki, pistojälki - jonka ehkä vain parantaja osasi paljain silmin erottaa. Kiitos Julesin, joka varmaan luuli, ettei hän selviäisi koko asiasta ilman mitään. Amos oli asiasta vähintäänkin eri mieltä, muttei ehtinyt mainita sitä. Ehkä hän vain oli liian rauhallinen ja siksi ei ehtinyt. Julesia työkaverin ulkoinen rauhallisuus ei hämännyt.


//Mahdollisena musiikkivinkkinä tässä lopussa vielä hienosti: La Dispute - Nine. Innostuin vähän myös tästä kappaleesta ja parista muusta tätä rosk- siis yksinpeliä kirjoittaessani, joo ei siitä sen enempää. xd//

Osa 2. 173 kilometriä - 15 tuntia

173 kilometrin päästä Amoksen silmät rävähtivät auki. Oli kulunut 15 tuntia ja Jules oli jo ehtinyt hieman pelkäämään muun muossa sitä, että oliko vahingossa annostellut ainetta väärin. 15 tunnin aikana oli jo ehtinyt tapahtua yhtä jos toistakin, mutta Jules oli pääpiirteittäin ihan tyytyväinen, kun oli saanut työkaverinsa pois pelistä täksi ajaksi. Toinen oli vaikuttanut olevan vähän enemmän kuin vain vähän poissa tolaltaan, joten tämä olisi täten vaatinut enemmän huomiota ja hoitoa kuin Jules olisi tuolloin kyennyt antamaan.

Julesin silmät vaelsivat kirjan sivuilta omaan rannekelloonsa ja huoneen keskellä olevaan vuoteeseen ja siinä makaavaan potilaaseen. Hän oli huolella valinnut paikkansa, sängystä katsottuna sen toisen niistä kahdesta kauimmista nurkista. Nojatuoli oli myös varsin lähellä ovea, jotta hän voisi hyvinkin lähteä, jos Amos tahtoisi hänen lähtevän. Vaikka Jules luottikin vieraaseensa, oli hän varmistanut sen, ettei toinen voisi tehdä mitään typerää, vaikka tämän säännöillä nyt mentäisiin.

Nopealla vilkaisulla Amos yritti selkiinnyttää ajatuksensa. Missä hän oli? Miksi hän oli täällä? Mitä oli tapahtunut? Ensimmäinen isku oli liiankin elävä muisto Héloïsesta. Seuraavana oli sairaala ja lääkärit. Kolmantena tuli Jules ja... Hitto. Hän peitti silmät hetkeksi käsillään. Pimeys näytti hieman paremmalta kuin vaalea sisäkatto.
"Jules", Amos totesi yhä pikkuisen monotonisella sävyllä. Aivan varmasti kaveri oli jossain lähellä. Hän itse ei siirtänyt vielä käsiään pois, sillä tahtoi olla yhä vielä turvallisessa omassa pimeässä maailmassaan ja esittää sinä aikana ainakin yhden kysymyksen ellei toisenkin.

Jules ei tosin vastannut mitään, sillä ei ollut ihan varma siitä, että mitä Amos nyt halusi. Hänet paikalle vai kokonaan pois vai jotain aivan muuta? Mies laski katseensa heränneestä potilaastaan kirjaansa, jota ei ollut yhtään pystynyt jatkamaan. Hän sulki sen hiljaa ja laski ääneti syliinsä.

"Kuinka kauan?" Amos lopulta kysyi. Kuinka kauan hän nyt hitto soikoon oli nukkunut, kun Héloïse olisi mahdollisesti tarvinnut hänenkin apua ja parantajan taitoja. Hän tiesi kyllä, ettei hänestä varmaan olisi ollut paljon apua, mutta noin vain kaikesta pois jääminen tuntui kamalalta ja kauhealta.

"Viisitoista", vastasi miesääni kauempaa. Viisitoista. Amoksella kesti hetken ajan, kun hän yritti sisäistää koko asia. Viisitoista tuntia mennyt noin vain ohi. Viisitoista. Tuntia! Mies ei voinut olla parkaisematta ääneen. Se oli ollut aivan liikaa. Jules tiesi sen varmaan itsekin, mutta oliko Jules oikeasti ollut niin epätoivoinen. Vai oliko hän itse vaikuttanut niin epätoivoiselta? Jules oli halunnut käydä varman päälle.

Kuin salamana oli Jules ilmestynyt sängyn viereen seisomaan. Hän ei ollut ilmiintynyt vai oliko? Amos ei ainakaan ollut kuullut mitään räsähdystä ellei tämä ilmiintynyt heti hänen oman voihkaisunsa jälkeen.

"Millainen vointi?" Jules kysyi heti, kun Amos oli siirtänyt kätensä pois. Mies tarkasteli vielä peiton päällä makaavaa työkaveriaan pääpiirteittäin mahdollisten ulkoisten vammojen varalta. Hän oli suorittanut saman yleistarkastuksen ainakin kuusi kertaa, ellei useamminkin. Lopulta hän ei viitsinyt edes jatkaa kertojen laskemista.

Amos ei hakenut katsekontaktia eikä näyttänyt olevan aikeissa vastata kysymykseen. Pikemminkin tämä hapuili käsillään tukea päästäkseen istuma-asentoon. Jules tarjosikin tätä tukea oitis, ja täten Amos pääsikin istuma-asentoon. Se oli hieman parempi asento, vaikka hän halusikin oikeasti nousta ylös ja puhua sitten asiat selviksi.

"Kiitos ja anteeksi. Olen todella pa-", Amos aloitti vältellen toisen katsetta, mutta keskeytti puhumisen, kun Jules avasi suunsa.
"Älkää rasittako itseänne liikaa", kohteliaasti niin kuin aina Jules keskeytti työkaverinsa puheet. Hän siirtyi vähän varautuneena sivummalle, kun ymmärsi Amoksen halun nousta ylös, ollen kuitenkin vielä sen verran lähellä, että voisi auttaa.

Tummatukkainen pääsi silti ylös ilman vieraita apuja ja haroi oikealla kädellään hiuksiaan vilkaistuaan vielä varmistavasti, että ranteessa oli näkyvissä vain yksi jälki. Totta kai Jules olisi voinut jonnekin muualle vielä piikittää aineitaan, mutta sitä Amos ei nyt halunnut ajatella. Hän yritti keskittyä tähän paikkaan, jossa nyt oli. Huone ei sittenkään ollut niin iso kuin hän oli aiemmin luullut sen olevan. Sänky oli yhden hengen, pari taulua oli seinillä ja yksi ikkuna, joiden verhot oli vedetty kiinni. Tumman ruskeat verhot, joissa oli hento vivahde punaiseen.

"Meidän koti, vierashuone", Jules vastasi esittämättömään kysymykseen kävellessään Amoksen ohi nojatuolin luokse, jolle oli jättänyt kirjansa.

//Tämän osan päättäminen oli hieman vaikeata, kun ei sinällään ollut mitään mihin järkevästi päättää. Jouduin sitten lopulta katkaisemaan tuon yhden kappaleen kahtia, koska muutoin siitä olisi tullut liian pitkä. :'D xdd Jos yrittäisin tähän vielä jotain liittää, niin Kings of Convenience 'lta voisi ehkä olla jotain//

Osa 3. Keittiö

Vieras oli hetken hämillään Julesin käyttämästä me -pronominista, mutta käveli sitten Julesin auki pitämästä ovesta ulos johonkin käytävään. Ovi suljettiin ja käsivarsi kierrettiin Amoksen hartioiden ympärille johdatellen hänet eteenpäin tässä vieraassa talossa, vakka hänet oikeasti olisi pitänyt vain heittää ulos sieltä.

Jules esitteli Amokselle taloa sitä mukaa, kun he jatkoivat matkaansa. Amoksen kiinnostus taloa kohti oli rajallinen, ja Jules aisti sen. Siitä huolimatta hän pyrki pitämään yksipuolista keskustelumaan yllä, sillä ehkä se pitäisi Amoksen ajatukset poissa kaikesta kamalasta ja auttaisi rentoutumisessa. Hermona oleva Amos ei ollut se ihan mielekkäin seura etenkään, jos tämä vain haluaisi vain pyytää anteeksi. Julesilla oli jo ihan tarpeeksi kestämistä Amoksen syyllisen olemuksen kanssa, vaikka hän itse oli varoittamatta huumannut työtoverinsa.

Vähän leveämmän portaikon jälkeen he kääntyivät oikealle ja astuivat kynnyksen yli auki olevan oven ohitse keittiöön. "Ja tässä on keittiö ja tuolla on ruokailunurkkamme", Jules totesi osoittaen vapaalla kädellään pientä pöytää kohti. Amos vilkaisi vaiti osoitettuun suuntaan ennen kuin laski katseensa uudestaan.

"Teetä, kahvia, vettä vai jotain muuta?" isäntä tiedusteli pitäen yhä kättä toisen olkapäällä kävellessään tämän eteen. Amos katseli vähän toisen kenkiä ja jalkoja ennen kuin nosti katseensa kohdatakseen vain parin huolestuneita silmiä. "Vettä, kiitos", hän vastasi ja jäi katselemaan toisen menoja. Julesin ja Héloïsen yhdennäköisyys vaikutti nyt niin itsestään selvältä. Amos tunsi jo itsensä hieman pahaksi sen vuoksi, kun ei ollut itse osannut päätellä heidän olevan sisarukset.

"Istukaa toki alas", Jules totesi otettuaan yläkaapin lasisesta osasta kaksi juomalasia. Hän nyökkäsi aiemmin näyttämäänsä pöytäryhmää kohti. Amosia ei tarvinnut kahdesti pyytää siirtymään sinne, sillä toinenhan toivoi, että hän toimisi näin. Ei hän halunnut ryhtyä vaikeaksi. Etenkin, kun tiesi olleensa jo - 15 tuntia sitten vaikea.

Amos puri hieman huultaan astellessaan pöytäryhmää kohti. Kolme tuolia yhden pöydän ympärillä. Neljäs oli kauempana. Mies istahti neljännelle, sillä se tuntui olevan sellainen tuoli, joka ei varmaan ollut kenenkään nimikkotuoli. Vahingossa jonkun toisen tuolille istuminen olisi kuitenkin vain yksi erhe lisää Amoksen loputtomien erheiden listalle. Hän haroi hieman hiuksiaan ja suoristi selkänsä.

Jules saapui kahdesta vesilasista kiinni pitäen, mutta seisahtui hetkeksi nähdessään toisen paikkavalinnan. Olisi hänen pitänyt arvata, että toinen istuutuisi sille, jottei vain vaikuttaisi liian tunkeilevalta, mikä muutoinkin oli ihan hölynpölyä. Jules laski lasit puiselle pöydälle kiertäen sitten kätensä itsensä ympärille.

"Voitte tulla pöydänkin ääreen. Olettehan Te... vieraani", Jules ehdotti tarkkaillen Amosta. Hänellä itsellään oli mennyt hetki yrittäessään miettiä sopivaa ilmausta sille, että mikä Amos hänelle nyt oli täällä. Vieras oli tuntunut ihan hyvältä, vaikka Jules mielsi toisen pikemminkin omaksi potilaakseen... Parempi kuitenkin olla kertomatta Amokselle tätä, joka parhaillaan yritti niin hiljaa ja varovaisesti kuin suinkin mahdollista siirtää valitsemansa tuoli jo täyteen ahdatun pöydän ympärille.

Jules siirsi lopulta vieressään olevan tuolin pois, jotta Amos sai tuolinsa sen paikalle. Ei Jules voinut moittia Amosta hänen yrityksestä olla huomaavainen, sillä hän ymmärsi sen toki. Ranskalainen olisi kuitenkin vain vaihtanut tuolia ja asia olisi ollut sillä selvä, jos hän siis olisi ollut toisen asemassa.

"Olette hurjan ystävällinen, kiitos", Amos kiitti nostaessaan oman lasinsa huulilleen. Hän siemaili ensiksi varovasti juomaansa ennen kuin uskaltautui juomaan sitä paremmin. Siinä ei sentään tuntunut olevan mitään kummaa seurassa. Jules vastasi katseeseen hymyllä silmien vielä seuratessa tarkasti toisen kaikkia liikkeitä.

//Kun kerran aloitin kappale per katkelma niin tässä olisi The Soft Moon - Far//

Osa 4. Sanoja

"Olen pahoillani siskostanne. Onko hän.."
"Hyvässä kunnossa. On", Jules nappasi nopeasti auki jääneestä kysymyksestä kiinni, ja teki täten toisen parantajan olon vähän helpottuneemmaksi. Sen huomaamiseen ei tarvinnut edes lukilitiksen taitoja. Hän kostutti huulensa, mutta laski lasin pian jo alemmas. Ehkä kaverin oloa helpottaisi myös turhien muodollisuuksien purkaminen?

"Jules", Jules totesi ojentaen kätensä viereisellä tuolille nököttävälle työkaverilleen. Amos oli hetken ajan todella hämmentynyt tästä eikä tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä. Lopulta hän vain tarttui ojennettuun käteen ja totesi nopeasti etunimensä.

Hiljaisuus levisi heidän ylle Amoksen yrittäessä muotoilla järkeviä virkkeitä ja kysymyksiä mielessään. Jules puolestaan pohti mitä hänen oikeasti pitäisi tehdä Amoksen kanssa. Ulos häntä ei ainakaan voinut lähettää, se oli selvää. Ei hän ollut edes varma siitä, että oliko Amoksen omat läheiset missä. Tulihan toinen ulkomailta tai näin oli nimestä ja aksentista voinut päätellä. Paras vaihtoehto tuntui olevan se, että hän yksinkertaisesti majoittasi Amoksen hetkellisesti tänne. Lähimpään sairaalaan hän ei voinut tätä viedä, sillä ulkoisia vammoja siellä olisi varmaan vaadittu. Jules ei ollut tästä ihan varma.

"Amos", Jules sanoi saadakseen toisen huomion taas puoleensa. "Voit olla vieraanani niin kauan kuin tahdot", hän selitti yrittäen yhä tulkita toista. Amos kiitti, pyyhki kasvonsa käsivarsiinsa, minkä jälkeen kiitti uudestaan. Tämä Héloïsen isoveljen suhtautumistapa häneen oli yllättänyt hänen täysin. Oli Jules toki ollut hänen työkaverina jonkin aikaa, mutta kuitenkin.

Halusipa isäntä sitä tai ei, Amos tahtoi palata uudestaan äskeistä edeltäneeseen aiheeseen. Olihan se tavallaan ihan ymmärrettävää. Kaikki hänen omat tiedot ja uutiset olivat vähintäänkin vanhentuneita, jos tyttökin kerran oli hyvässä kunnossa. "Hän on hyvässä kunnossa ja pääsee pian kotiinsa?" Amos varmisteli katsoen kuin hukkuva pelastusrenkaan omistajaa. Julesin kasvoilla käväisi jokin mikä antoi hänen myöntävälle vastaukselle oudon sävyn. Kaikki oli hyvin. Näin hän halusi uskoa. Näin Jules halusi Amoksen uskovan. Tulevaisuus vain tulisi jossain vaiheessa repimään hänetkin takaisin todellisuuteen.

"Mitä haluaisit tehdä? Olla yksin? Lukea? Nukkua?" Jules yritti viritellä uudestaan keskustelua toivoen, että saisi Amoksen tällä kertaa paremmin mukaan siihen. Toinen ei näyttänyt edes huomanneen kysymystä. Jules rypisti hieman kulmiaan, muttei sanonut mitään vaan antoi asian olla. Hän sai juotua lasinsa tyhjäksi ennen kuin vieras uskaltautui avaamaan uudestaan suunsa.

"Hän vihaa minua. Hän niin vihaa minua", mies sai sanottua hiljaa surun sävyttämällä äänellään.
"Ei. Ei hän vihaa sinua. Ei meidän pikkuinen-Héloïse", Jules vastasi hymyillen pienesti. Héloïse ei voisi varmaan koskaan vihata tätä vierasta. Siitä veli oli jo aika varma, sillä oli sentään kasvanut ja elänyt siskonsa kanssa. Hän kyllä tiesi, miten siskonen suhtautui Amokseen. Miten tämä oli jo aiemmin suhtautunut.

"Mutta sinä. Sinä vihaat minua." Väite oli kuin isku vasten kasvojen tai sellaisena Jules sen koki. Hän yritti kuitenkin olla näyttämättä sitä, mutta Amos oli jo keskittynyt pyörittelemään vesilasiaan sormiensa välissä. Jules ei kiirehtinyt vastauksen kanssa, sillä kaveri ei edes näyttänyt odottavan vastausta. Se ehkä oli pahinta.

"En minä vihaa. Ei kukaan vihaa sinua, Amos. Ei kukaan voisi koskaan vihata sinua", hän päätyi vastaamaan. Amos lopetti lasinsa pyörittelyn ja vilkaisi hetkeksi Julesiin niin kuin nähdäkseen, että oliko toinen tosissaan. "Ymmärräthän?" Jules vielä varmisti nojautuen hieman taaksepäin tuolissaan. Hän ei halunnut vielä ajatella, että kuinka pahaksi tuo itsensä syyllistäminen vielä äityisi, jos hänen piti jo nyt todistaa, ettei kukaan tästä perheestä vihannut Amosta.

"Ymmärrän. Tämä kaikki on vaan niin...", Amos vastasi yrittäen pukea tuntemuksensa sanoiksi, mikä ei ollut ihan helpointa. Surullista? Ikävää? Kamalaa? Tyhjää? Väärää? Harvoin hän oli aiemmin joutunut kuvailemaan muille omia tunteitaan, eteenkään tällaisia.

"Monimutkaista", Jules täydensi. Hän tunsi itsensä tällä hetkellä monta kymmentä vuotta vanhemmaksi. Se saattoi tosin johtua siitä, että Amos käyttäytyi niin...eri tavalla. Hän vaikutti nyt suoraan sanotusti vieraalta, niin kuin hän olisi joku kokonaan toinen. Asia ei tosin ollut näin, sen Jules tiesi. Hänen itsensä pitäisi vain olla kärsivällinen ja yrittää jotenkin auttaa ja olla työkaverinsa tukena. Tukea tuo tarvitsi, se oli selvää.

Jules yritti järkeillä, että miten ihmeessä hän voisi olla yhtä aikaa katsomassa Amoksen perään sekä olla sairaalassa siskonsa tukena. Amosta ei siihen sairaalaan kannattanut viedä. Ei ikinä. Nämä nykyiset ongelmat jo riittivät, ja oli hyvä, jos hän ei saisi lisää syitä parjata itseään. Toisen huumaaminen lääkeaineilla ei tullut kysymykseensä vaan pitäisi olla jokin muu idea, vaihtoehto.

//Pete and the Pirates - Mr. Understanding Yksinpeleissä on kivointa juuri se, kun voi itse luoda helpommin sellaisia tilanteita, joiden lukemisesta nauttii itse eniten. :3 Tämä on tällä hetkellä yksi minun lempikohdista!//

Osa 5. Lyhyet I

Kysymysmerkki
Mies yritti pähkäillä, että mitä oikeasti tiesi työskaveristaan, Amoksesta. Hän oli tullut ulkomailta - Kyllä. Hän oli parantaja - Mmm. Hän osasi puhua ranskaa - Ei niin mallikkaasti vielä, mutta kyllä sen ymmärsi. Hän osasi englantia - Tietenkin. Hän on pitkä - Huomasin kyllä. Hän tuli toimeen lasten kanssa - Ja muidenkin kanssa. Hän auttaa muita - Niin. Hän...

Mitä Jules oikeasti tiesi hänestä? Ei juurikaan mitään. Ei Amos ollut kauheasti mitään itsestään puhunut mitä nyt vain osallistunut toisten keskusteluihin. Tavallaan Amos oli vain noin 180 cm pitkä kysymysmerkki, johon Héloïse oli mieltynyt. Ei muuta... ennen kuin nyt. Nyt tuo hänen vieressään istuva mies oli kaikkea muuta kuin se hymyilevä rauhallinen työkaveri, joka innolla tarjoutui joka käden käänteessä ojentamaan auttavan kätensä. Ehkä siksi Jules koki velvollisuudekseen auttaa vuorostaan häntä.

Palapelit
Palapelit. Niiden parissa Amoksen seuraavat pari viikkoa kuluivat pääsäännöllisesti. Ei hän aiemmin ollut niin kiinnostunut niistä, mutta huomattuaan miten talossa oli jo yksi palapelikuva ollut kehystettynä, hän innostui hieman ajatuksesta. Hän voisi hyvinkin koota palapelejä ja kehystää niitä. Jules ehkä ilahtuisi! Toinen oli ollut turhan allapäin Amoksen mielestä, joten jonkinlainen piristysmahdollisuus oli nopeasti keksittävä. Palapelitaulu oli kuulostanut ihan hyvältä. Siinä sentään näkyisi Amoksen oma kädenjälki.

//Tämä ja ensi osaan sopii niin hyvin tuo The Stone Rosesin I Wanna Be Adored. Okei, kuuntelin sitä vähän liikaa muiden rakkauslaulujen ohella <3. Ja tuo mainitsemani kappale ei edes ole rakkauslaulu minun tulkintatapani mukaan...

Nyt ollaan kolme viikon päästä alusta katsottuna, eli viikko jos toinenkin on kulunut viime osan aikana ja välissä ennen tätä//

Osa 6. Yksi, kaksi - Aja

Amos oli kumartunut keittiön lattialle kasaten yhtä 1500 palan palapeliä, joka esitti jonkinlaista maisemaa. Ei mies itse motiivista kauheasti välittänyt, sillä oli halunnut vain jonkun vähän isomman, jonkun jota sai oikein kunnolla tehdä. Pitkään. Nukkuminen oli jäänyt vähemmälle kuin myös syöminen, muttei hän huomannut sitä. Ei Juleskaan ollut, kun oli nykyisin jo uskaltanut jättää Amoksen pidemmäksi aikaa yksin kaikkoontuessaan vajaan 175 kilometrin päähän.

Amos oli vain harvoin ottanut Héloïsea puheeksi ja Jules oli myös sivuuttanut teeman kokonaan. Yrittänyt vältellä sitä itsekin, mutta asiaa hankaloitti se, että päivät eivät tuntuneet riittävän. Ne pakenivat Julesia. Sisko saapuisi pian taas kotiin eikä Amos ollut oikein vieläkään oma itsensä. Sisko huomaisi sen myös selvästi eikä Jules tahtonut edes ajatella minkälainen tuonkin parivaljakon jälleennäkemisestä tulisi. Hän oli kyllä jo uneksinut siitä ja sitä suuremmalla syyllä yrittänyt pysyä poissa Amoksen mielestä. Antaa toverille mahdollisuus omaan yksityisyyteensä kaiken sen jälkeen mitä hän oli jo toisen mielessä käynyt ja nähnyt. Mutta hänen oli ollut pakko toimia niin silloin tai siten Jules yritti perustella itselleen. Muutoin hän ei olisi niin hyvin voinut ymmärtää Amoksen käytöstä ja muuta.

Ulko-ovi kolahti auki ja yhdet askeleet kuuluivat. Amos oli syventynyt taivaaseen ja sen sinertäviin pilvenhattaroihin. Hän otti vasemmalla olevan palan käteensä, pyöritteli sitä hieman, katseli jo yhteen liitettyjen palojen ketjuja pohtien sopiko kädessä oleva palanen jo johonkin. Mies yritti pari kohtaa, mutta niihin se ei istunut täydellisesti. Hän ei kohottanut katsettaan, kun kuuli Julesin juttelevan aulassa jonkun kanssa. Ehkä postimiehen kanssa? Mutta eihän sillä oikeasti ollut väliä, eihän? Ei millään ollut väliä nyt paitsi palapelillä ja sen loppuun saamisella.

Hän oli ajatuksissaan, se oli selvää, puursi ahkerasti. Héloïse seurasi tätä hetken aikaa oven suusta sen jälkeen, kun Jules oli vihdoin saanut kynnyksen loitsuttua olemattomiin. Tämän jälkeen tyttönen hivuttautui hymy huulillaan paremmin keittiön puoleen ja kumartui nappamaan lattialle pystyyn asetellun palapelilaatikon kannen. Hän halusi toki tietää jo nyt millainen siitä tulisi. Amos aivan varmasti tekisi sen valmiiksi. Kunnollinen, rauhallinen, ystävällinen Amos.

Amos laski palan takaisin sinne, josta sen oli aiemmin ottanut ja otti sen sijaan yhden toisen käteensä. Reunapala. Pitäisi enää tietää mihin sivuun sen pitäisi sopia - mihin kohtaan. Mies haravoi katseellaan lattialta palapelilaatikon kantta, mutta ei löytänyt sitä. Rauhallisesti. Ehkä olet vain laskenut sen jonnekin muualle? Amos yritti suuremmalta alueelta löytää jälkiä kannen olemassaolosta, mutta jähmettyi huomatessaan jotain muuta. Jotain paljon pahempaa kuin kannen puuttumisen.

Ei voinut olla totta. Ei voinut olla totta. Jules oli luvannut, että kaikki olisi hyvin. Että toisella olisi kaikki hyvin. Epämiellyttävät tunteet valtasivat Amoksen mielen, vaikkei hän niitä pystynytkään nimeämään. Hän otti käsillä tukea ja nousi nopeasti lattialta. Tilanteesta lähteminen oli ainoa vaihtoehto ja niin pitikin tehdä - niin suinkin kuin vain pystyi. Kiirehtiessään ja yrittäessään vältellä Héloïseen - ja hänen hirviöön katsomista - Amos tuli potkaisseeksi pari kertaa palapeliyritystään. Ei niillä kuitenkaan ollut väliä enää. Hän yritti pinkaista nopeasti juoksuun tytön ohi, ulos keittiöstä ja sitten jonnekin muualle. Kauas.

Mies iskeytyi jotain vasten, mutta ovihan oli ollut auki? Vai oliko?

Osa 7.

Mies iskeytyi jotain vasten, mutta ovihan oli ollut auki? Vai oliko?
Amos ei ollut edes vaivautunut tarkistamaan sitä kohdatessaan tämän yllättävän lähtemisen tarpeen. Hitto. Se ei ollutkaan ovi, hän ymmärsi, kun hänestä otettiin kiinni. Jules. Tietenkin. Kuka muu muka? Ei Amos halunnut nyt Julesia, joka oli... valehdellut... hänelle.

Amos otti yhden askeleen taaksepäin takaisin keittiöön ennen kuin yritti uudestaan päästä Julesin ohi törmäämättä tähän täysillä. Huolestuneita silmäpareja Amos oli nähnyt jo tarpeeksi tältä päivältä, joten hän ei kohottanut katsettaan Julesin puhutellessa häntä. Päästyään vihdoin aulaan Amos henkäisi ja sulki silmänsä hetkeksi. Ajatusten piti selkeentyä ja se kävi vähän helpommin, kun Julesin otteesta oli irtauduttu.

"Sanoit, että kaikki on hyvin", Amos sanoi rauhallisemmin kuin Jules oli osannut odottaa.

"Niin, mutta mi-", Jules aloitti, mutta Amos keskeytti hänet häikäilemättömästi.

"Mutta! Valehtelit. Ei kaikki ole hyvin. Sinun olisi pitänyt nähdä se."

"Hän on viereisessä huoneessa Amos. Hän on viereisessä huoneessa. Hän kuulee kaiken", Jules muistutti ollen hieman hyvillään siitä, ettei kaveri ollut vielä avannut silmiään.

"Tiedän. Minä tie-dän. Hänen pitääkin kuulla. Hänen pitääkin kuulla, kun syyllistän itseäni ja nähdä, kun hyppään hitto katoltanne ja... ja...", Amos vastasi yrittäen keksiä yhä parempia ja parempia ja samalla pahempia ilmauksia, joita käyttää. Hän pysty jo kuvittelemaan kaiken selkeästi mielessään.

"Sinä et lähde minnekään. Et katolle harhailemaan etkä minnekään muualle. Pysyt tässä niin kuin minä sanon, käsken ja pyydän", Jules sanoi hitaammin puoliksi odottaen Amoksen räjähtävän ilmi liekkeihin hänen silmiensä edessä tai edes keskeyttävän.

Kumpaakaan ei tapahtunut vaan mies avasi vain silmänsä. Hän oli ihmeissään ja halusi varmistaa erään asian. "Sanoit että olin vieraanasi? Sain lähteä milloin vain halusin?"

"Niin olit, ennen kuin päätin ottaa sinut potilaakseni", Jules sanoi niin arkisella sävyllä, että Amos joutui haukkomaan henkeä. Tummatukkainen ei tiennyt mitä tehdä. Hän pyyhki käsillään kasvojaan, leukaansa ja haroi hiuksiaan. Olla nyt Julesin potilaana. Joopajoo. Amos ei kuitenkaan halunnut jäädä kyseenalaistamaan toisen parantajan sanoja. Muistihan hän sentään selkeästi vielä kerran, kun toinen oli pistänyt häntä aivan yllättäen. Tuollaisen ei tarvinnut toistua.

Jules seurasi hieman vaivaantuneena Amosta. Hänen ei ollut tarkoitus sanoa äänen äskeistä, sen hän tiesi vuoren varmaksi. Se oli vain jotenkin tullut niin automaattisesti, sillä olihan hän yrittänyt parantaa enemmänkin Amoksen oloa kuin olla vain vieraanvarainen isäntä. Ja Amos sitä paitsi oli enemmän kuin vain vieras. Kuitenkin hän ei voinut enää ottaa potilas -kommenttiaan takaisin, kun paha oli ehtinyt jo tapahtua.

"Minä", Amos aloitti vaihdellen painoa jalalta toiselle. Hän ei kuitenkaan jatkanut puhumista vaan päätyi harppomaan portaita ylös ja sieltä syöksymään vierashuoneeseen. Jules huokaisi raskaasti, kuullessaan miten kiinni lyöty ovi valahti lukkoon.

Hän kääntyi ympäri kohdatakseen vain sisarensa katseen. "Sinun ei olisi pitänyt sanoa sitä", Héloïse sanoi hieman myötätuntoisesti ojentaen kätensä veljelleen, joka otti sen omiensa väliin.

"Minä tiedän. Minä tiedän", hän vastasi painaen hetkeksi sisaren käden poskeaan vasten. Ylhäältä kuului pari kolahdusta ja raapivaa ääntä, mutta molemmat keittiössä osasivat aavistaa mistä se oli ollut lähtöisin. Nojatuoli oli siirretty oven eteen, jos lukko vaikka pettäisi. Ilmiintymisen mahdollisuutta Amos ei ollut edes ajatellut.