Muodonmuutokset eskaloituivat

[Rebecca Hope]

Mukana olevat hahmot: Rebecca Hope ja Carla Nowak, muita ei luultavasti oteta mukaan
Ajankohta: sunnuntai-iltapäivä 2.12
Tapahtumapaikka: Serdaiglen nelosluokkalaisten tyttöjen makuusali
Juoni: Rebecca auttaa Carlaa muodonmuutoksissa
Varoitukset: -
Muuta: apua

Valvojaoppilaana toimimisella oli paljon hyviä puolia. Sain pitää huolta tupalaisistani ja ihmiset kuuntelivat ja tulivat minun luokseni ongelmiensa kanssa. Sillä tavalla sain mieleni muualle oman elämäni surkeista käänteistä. Aina välillä nuoremmat oppilaat pyysivät minulta tukiopetusta tai apua jossain aineessa, ja siksipä istuskelin parhaillaan neljännen luokan tyttöjen makuusalissa, Carla Nowakin sängyn päällä lukien muodonmuutosten oppikirjaa. Olin käynyt pyytämässä riistanvartijalta kahta helmikanaa, jotka liikuskelivat huoneessa nokkien kaikkea vastaan tulevaa. Helmikanojen vapaana pitäminen makuuhuoneessa ei ehkä ollut mistään turvallisimmasta tai fiksuimmasta päästä, mutta riistanvartija oli unohtanut antaa minulle häkin.

"Okei, eli muodonmuutoksissa eläimillä pitäisi olla samankaltaiset elämänvoima ja mieli, joo..." mumisin ja puhalsin lässähtäneet ja harmahtavat hiukseni pois kasvoiltani. "Ja sympaattinen taikuus auttaa, joo... Okei! Eli sauvaa pyöräytetään helmikanan ympärillä ja lausutaan taikasana, parelcavia. Se sanotaan silleen pa-rel-CAH-vi-ah", selitin ja kaivoin taikasauvani esiin. "Tässä täytyy keskittyä tosi paljon, joten tyhjennä miel- AU!" aloitin, mutta helmikana teki odottamattoman liikkeen ja nokkaisi minua nilkkaan. Kiljahdin ja ponnahdin pystyyn. Horjahdin patjan joustaessa jalkojeni alla. "Kröh, siis tyhjennä mielesi. Joo. Kyllä", mutisin ja istahdin takaisin alas.

Carla vaikutti paljon vanhemmalta kuin minä. Hänen olemuksensa oli jotenkin.. aikuismainen. Tyttö oli minua ehkä sentin pidempi, ja tuntui siltä että hänen olisi pitänyt olla se opettaja eikä minun. "Alors, eli mä voin näyttää", sanoin. Heilautin jalkani sängyn reunan yli ja metsästin kanan käsiini. Asetin sen lattialle ja pyysin toista oppilasta pitelemään sitä paikallaan. Normaalisti tämän pitäisi onnistua loistavasti, joten tunsin oloni itsevarmaksi pitkästä aikaa pariin viikkoon. Vedin syvään henkeä ja yritin tyhjentää mieleni, joka osoittautui huomattavasti vaikeammaksi kuin olin aatellut. Osoitin taikasauvani helmikanaa kohti, pyöräytin sitä, ja lausuin taikasanat. Keskityin kovasti kanan ulkoisiin muutoksiin, ja unohdin keskittyä sen mieleen. Eli se yrittäisi varmaankin lentää.

Hyviä uutisia: kana muuttui, enkä ollut vahingossa lähtenyt muuttamaan sitä pidellyttä tyttöä. Koppasin marsun lattialta kun se alkoi räpytellä pieniä raajojaan yrittäessään nousta lentoon. Luultavasti muut eivät ehtineet huomata sitä, mutta pieni perfektionisti minussa kiljui ja repi hiuksiaan irti. Istahdin sängyn reunalle marsu käsissäni ja peittelin turhautumistani. En ollut onnistunut tyhjentämään mieltäni kunnolla kertaakaan sen Noahjupakan jälkeen, mutta olin silti ottanut tämän opetustehtävän vastaan. En ollut halunnut kieltäytyä. "Noniin, yritä sä. Haluaisiko joku etsiä sen toisen kanan?" sanoin Carlalle ja muille.

[Carla Nowak]

Joskus kannatti vain istua aloilleen ja olla kiitollinen hyvistä asioista. Tein niin valitettavan harvoin, mutta ajatus kävi mielessäni katsoessani Rebeccan Hopen kasvoihin. Luultavasti unohdin olla asioista kiitollinen, koska tunsin ansaitsevani ne. Ei sillä, että pidin itseäni sinä hetkenä jotenkin huonona ihmisenä, mutta oli mahtavaa kun joku jaksoi auttaa, vaikket ollut tehnyt juuri mitään vastapalvelukseksi. Olivatkohan muiden tupien valvojaoppilaat yhtä auttavaisia? Olin viime aikoina ollut niin omissa ajatuksissani, etten saanut päähäni edes heidän nimiään. Olinko edes kuullut ne? Oliko minun tarkoitus tietää?

Viime muodonmuutostunnin jälkeen olin ollut todella ahdistunut. En ollut ikinä ennen onnistunut omasta mielestäni niin huonosti. Olin lähtenyt luokkahuoneesta ulos aivot sumeana, laskien epätoivoisesti päiviä jouluun. Joululoman jälkeen alettaisiin jo valmistautua loppukokeisiin. Oli ollut hetken mielijohde kysyä Rebeccalta tukiopetusta, enkä voinut uskoa miten helposti asia oli sujunut.

"Okei, eli muodonmuutoksissa eläimillä pitäisi olla samankaltaiset elämänvoima ja mieli, joo...", Rebe mutisi, ja nyökkäsin. Muistin rehtori Molinan puhuneen jostain sellaisesta. Rebecca selitti taikasanan lausunnasta ja veti taikasauvansa esiin. Katsoin sitä tarkkaan. Helmikana, jolla muodonmuutoksia suoritimme, ei kuitenkaan pitänyt tilanteesta vaan nokkaisi Reben nilkkaa. Rebe kiljaisi ja nousi pystyyn helmikanan ampaistessa sängyltä alas ja kipittäessä karkuun. Huudahdin itsekin, lähinnä koska Rebe oli huudahtanut ja osin koska olin säikähtänyt helmikanan äkillisiä liikkeitä. Säikähdyksen mentyä ohi, nauroin hieman. "Kröh, siis tyhjennä mielesi. Joo. Kyllä", Rebecca mutisi ja suuntasi karanneen linnun perään. Virnistin, kun hän laskeutui sängyltä ja jahtasi linnun kiinni.

Rebe pyysi minua pitelemään helmikanaa, joten valuin sängynpeitteeltä lattialle ja kiedoin käsivarteni puolimetrisen linnun ympärille. Hirvitti hieman. En ollut ikinä ollut erityisen eläinrakas, ja siinä missä kissat ja koirat vielä menivät, tämä valtava lintueläimen ruho oli kauhistuttava. Sen silmät näyttivät tyhjiltä onkaloilta ja heltat olivat ällöttävät. Hajussakaan ei ollut kehumista. Rebecca veti syvään henkeä ja lausui loitsun, ennen kuin olin ehtinyt henkisesti valmistautua.

Hyvä puoli oli se, että marsut olivat paljon mukavampia kuin helmikanat. Huono puoli oli se, että jouduin katsomaan helmikanaa suoraan silmiin kun ne kutistuivat sen muun kehon mukana, muuttuen marsun pieniksi nappisilmiksi. Marsu valui käsieni välistä lattialle ja sävähdin tahattomasti. Kerää itsesi, se on vain marsu. Marsu heilutti raajojaan erikoisesti, kun Rebe noukki sen lattialta käsiinsä. "Millä logiikalla marsulla ja helmikanalla on tarkoitus olla 'samankaltaiset elämänvoimat'? Ne ovat aivan erikokoisia. Korvaakohan sympaattisuus kokoeron?" kysyin silmäillen marsua osin epäluuloisesti, osin kiinnostuneesti. Sen silmissä kiilsi vielä jonkinlainen helmikanainen kiihko. Tai ehkä minulla oli vain vilkas mielikuvitus.

Siirsin katseeni marsusta Rebeccaan. Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä. Lähes aina hänet nähdessäni hänen silmänsä olivat loistaneet. Se oli sellaista sisäisen ilon loistoa, joka vain joiltain ihmisiltä löytyi. Nyt hän näytti... väsyneeltä. Olin aiemmin mielessäni onnitellut Rebeä hänen hiusensa värin volyymista, sellaisesta vaaleanpunaisesta, joka oli hyvin vaalea, muttei silti laiha ja himmeä. Tällä hetkellä ne kylläkin taittuivat enemmän harmaan suuntaan. Ja Rebeccan hiukset tuntuivat heijastavan hänen mielialaansa...

"Noniin, yritä sä. Haluaisiko joku etsiä sen toisen kanan?" Rebe sanoi ja havahduin hieman. Ei olisi varmaan kovin kohteliasta tokaista toiselle hei, sä näytät väsyneeltä ja sun hiukset surullisen harmaalta, ja lisäksi sun SILMIEN KIILTO on poissa "Joo, tosiaan, missä se on?" kysyin ja riistin katseeni marsusta ja Rebestä, pälyillen ympäri huonetta. Kuulin tömäyksen, kun helmikana #2 käveli yöpöytään pahki. "Tyhmä lintu", naureskelin sille noustessani seisomaan. Toin linnun takaisin sängylleni ja hymähdin, kun marsu vikisi sille.

Istuin Rebeä vastapäätä ja tein jaloillani ringin eteeni, johon asetin helmikanan. Se voisi helposti ylittää sääreni, mutta ehkä ne hämmentäisivät sitä vähän. Vedin syvään henkeä ja noukin sauvani sängyltä. "Okei. Ookei, öm..." katsoin helmikanaa silmiin ja valmistauduin. Monissa taioissa ja joogapiireissä (älä kysy) puhutaan mielen tyhjentämisestä. Se häiritsi minua. Voiko mieltä koskaan oikeasti tyhjentää? Vai kuvitteleeko sen vain tyhjäksi? Vai oliko se sama asia kuin mielen sumentaminen, kun yrität vain antaa mielen olla, tosin kun yritin tehdä niin, ajattelin vain rauhallisesti, mutta aivan selvästi ajattelin.

Huokaisin. Ei tässä tarvinnut mieltä tyhjentää, tarvitsi vain keskittää kaikki huomio tähän yhteen asiaan. Mutta miten voit- Lopeta. Toinen, tällä kertaa mentaalinen huokaisu. Kuvittelin mielessäni sen, mitä olin äsken todistanut, sen miten helmikanan kiiltävät silmät kutistuivat, heltta katosi ja sulat muuttuivat karvoiksi. "Parelcavia", mutisin hiljaa ja heilautin taikasauvaani.

Helmikana tuntui katsovat minua syyttävästi, kun se alkoi muuttaa muotoaan. Se kutistui ja karvoittui, kunnes jalkojeni muodostamasta piiristä minua tuijotti pieni marsu. Ensinnäkin, se oli pienempi kuin Rebeccan marsu. Ei hälyttävästi, mutta huomattavasti. Lisäksi, se ei ollut vaaleanruskea eikä semmoinen haalean oranssi, niin kuin marsut yleisesti, vaan se oli pysynyt helmikanan väripaletissa: sen turkki oli musta, koristeltuna pienillä valkeilla pilkuilla. Sen pää oli sinipunainen. En voinut kuin tuijottaa lannistuneesti. "Paljonkohan pisteitä tästä suorituksesta saisi päättökokeissa?"

[Rebecca Hope]

Carla etsiskeli kanaa ja se törmäsi yöpöytään. Tyttö laskeutui sängyltä alas ja kävi hakemassa kanan yöpöydän luota. Se oli vielä vähän tokkurassa törmäilystä, joten minun ei tarvinnut pidellä sitä kun Carla loitsi siitä marsun. Aluksi kaikki näytti sujuvan hyvin, ja kana lähti kutistumaan ja muuttumaan. Katselin jännittäen sitä, että onnistuisiko Carla muuttamaan helmikanan paremmin kuin minä, ja tunsin ihan pikkuisen ilon pilkahduksen kun marsusta ei tullutkaan täydellistä. Sen väritys oli silti sama kuin helmikanalla.

Hymyilin myötätuntoisesti ja noukin marsun sängyltä. Carla tiedusteli suorituksesta saatavia pisteitä, ja minä naurahdin. "Luultavasti hiukan alle puolet. Uskoisin että yli puolet saa jos onnistuu muuttamaan ulkonäön kokonaan, muttei ainakaan sää täysiä jos mieltä ei saa muutettua", sanoin. En kuitenkaan antanut marsun yrittää lentämistä, sillä muutin molemmat takaisin helmikanoiksi. Muutos oli helpompi, sillä ensimmäinen kerta ei ollut onnistunut täydellisesti.

"Eikä se haittaa vaikkei ensimmäisellä kerralla onnistu, sitten vain yritetään uudelleen. Minunkin luokaltani moni epäonnistui jo loitsun lausumisessakin, mutta sinä teit sen tosi hyvin!" lisäsin vielä kun näin Carlan lannistuneen ilmeen. En tuntenut Carlaa mitenkään erityisen hyvin, enkä sen takia ollut varma miten hän reagoisi pettymyksiin. Senpä vuoksi käytin Ei-se-mitään+kehu- taktiikkaani, sillä sen jälkeen ihmiset eivät ainakaan luovuttaneet. Yleensä.

Helmikanat nokkivat oppikirjaa ja mulkoilivat meitä murhaavasti. Tai mitä tuollainen katse kanan kohdalla tarkoittaakaan. Helmikanat eivät oikeasti taitaneet tykätä tästä. Rykäisin. "Lainasin riistanvartijalta myös tämän kanapatsaan, jos haluat kokeilla pelkästään ulkonäön muuttamista. Ainakin uskoisin että se toimisi, ja silloin voisit keskittyä pelkästään muotoon. Ehkä sen jälkeen koko muutos olisi helpompi", ehdotin ja kaivoin pienen kanapatsaan laukustani. Asetin sen sängylle, ja se pysyi vaivoin pystyssä pehmeän peiton päällä. "Samalla voisimme antaa kanojen levätä", lisäsin vielä ja hätistin helmikanat kirjan luota. Eihän tätä laskettu eläinrääkkäykseksi?

"Tässä ei kerrota mitään siitä, että miksi juuri helmikanalla ja marsulla on samanlaiset elämänvoimat. Ne kai elävät suunnilleen yhtä pitkään. Ja joo, varmaan korvaa", vastasin muodikkaasti aika paljon myöhässä. En minäkään ymmärtänyt oikeastaan mitään näistä elämänvoimista sun muista, ei sillä että oisin pohtinutkaan niitä. Opettelin asiat aina vain ulkoa kyseenalaistamatta miksi mikäkin asia tapahtuu. En sen takia ollut aina mikään maailman paras opettaja, koska turhauduin joskus siitä kun ihmiset kyselivät niin paljon kysymyksiä, enkä osannut vastata niihin. Eikä se opetettava siksi oppinut mitään kun en osannut vastata hänen kysymyksiinsä, ja sitten kummallakaan ei ollut kivaa.

Onneksi olin päässyt siitä vaiheesta jo vähän eroon, mutta Pariisissa ala-asteella se oli kauheaa. Muutenkin kaikki olivat niin kilpailuhenkisiä ja agressiivisia kokoajan. Tai ei kaikki, mutta aika moni. Onneksi olin onnistunut löytämään sellaisen kaveriporukan, jossa ei oltu kokoajan toisten kurkuissa kiinni. Olimme yhä kavereita, vaikkakin Châteauhon tuloni jälkeen emme olleet enää niin paljon yhteyksissä.

Palasin mietteistäni takaisin makuuhuoneeseen, kun yksi kanoista juoksi päin jonkun tytön yöpöytää. Yöpöydän päällä ollut vesilasi lähti keikkumaan vaarallisesti, ja fiksuna kana juoksi uudelleen siihen pahki. Vesilasi joutui tekemään hypyn alas yöpöydän reunalta, ja nappasin nopeasti taikasauvani ja syöksähdin sängyn reunan yli. Siinä hetkellä mieleeni tuli vain Siipiirdium Lentiusa, ja sain sen sanattomasti taiottua ennen kuin vesilasi tipahti maahan. Lasin sijasta valitettavasti minä mätkähdin maahan, kuin myös sen itsemurhaa yrittäneen lasin sisältö. Eli siivoamista tuli kuitenkin.

[Mila Molina]

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos teille!

Rebecca Hope, Serdaigle: 6 p
Carla Nowak, Serdaigle: 4 p