Mörköjä paratiisissa

[Natrix Goldenrod]

Juoni: Lukuvuoden pääjuoneen liittyvä roolipeli, joka sijoittuu ensimmäiseen hyökkäyspäivään. Pimeydenvelhot hyökkäävät Pouffsoufflen tupaan. Hyökkääjät ovat tässä pelissä npc-hahmoja ja siis jokaisen osallistujan vapaasti pelattavissa oman hahmon ohella. [suunnitteluketju]
Ajankohta: 29.12. klo 18:30 ->
Mukana: Marceau Forest, Natrix Goldenrod, Georgia Gray, Elicia Beaudouin (+ kaikki muut halukkaat Pouffsoufflen tuvan oppilaat)
Pelijärjestys: Vapaa, eli jokainen kirjoittaa peliviestinsä aina kun haluaa ja ehtii (tällöin peli ei jää junnaamaan paikalleen)

Tervetuloa mukaan peliin!

// Ja kyllä, otsikossa on erittäin paljon järkeä... x) //

Natrix Goldenrod vietti Pouffsoufflen oleskeluhuoneessa ihanan rauhallista joululoman iltaa. Tällaisena tavallista tyhjempänä päivänä tuvassa, monen muun oppilaan lomaillessa kotona tai muualla poissa koulusta, hän oli saanut vallata yksin koko pehmeän kolmen istuttavan sohvan. Siinä poika vain makoili vatsallaan jalat leväten käsinojan päällä ja pää käsiensä varassa katsellen mietteliäästi joululahjaksi saamaansa suklaarasiaa. Monta kertaa hänen saattoi nähdä pyörittelevän yhtä konvehtia käsissään ja jopa haistelevan sitä onnellisen näköisenä mutta sitten kuitenkin laittavan sen nopeasti takaisin rasiaan, ennen kuin se ehtisi sulaa sormiin. Kaikesta empimisestä huolimatta rasia oli jo jotakuinkin puoliksi syöty loman siinä vaiheessa.

Lahja oli yksi niistä, jotka Nate oli saanut rouva Beaulieulta, joka oli kyllä varsinainen joulumuori pitäessään suuresti mukavien lahjojen antamisesta läheisilleen. Natrix oli ollut paketin avaamisesta asti kovasti kahden tai oikeastaan kolmen vaiheilla, mitä aarteensa kanssa tekisi. Nimittäin syödäkö nopeasti, jolloin sille ei ainakaan ehtisi käydä mitään ikävää ennen syömistä, vai säästääkö pitkään? Saattoi vielä tulla päiviä, jolloin makeita konvehteja kaipaisi paljon enemmän kuin nyt, kun kaikki oli muutenkin hyvin. Ja olisiko kaikista parhaimman makuiset konvehdit sitten hyvä syödä heti ensin vai jättää viimeiseksi? Vai kannattikohan niitä kaikkia edes syödä itse? Voisihan konvehtien tarjoaminen muille olla myös hyvä alku otolliselle ystävyydelle jonkun kanssa. Sehän olisi vähän kuin sijoittamista, antamastaan voisi saada myöhemmin paljon enemmänkin takaisin kuin mistä oli luopunut, eikö vain?

Välistä pojan silmät vilkuilivat konvehtien lisäksi myös muita huoneessa olijoita. Hän pohti, olisiko siellä joku jonka suosiota, kiintymystä, kiitollisuuden velkaa tai muuta sellaista kannattaisi lähteä kalastelemaan. Lisäksi Natesta tuntui muutenkin, että tässä usein niin äärimmäisen ystävällisessä tuvassa häneen alettaisiin ehkä pian kiinnittää negatiivista huomiota, ellei hän muistaisi aina välillä jakaa jotakin muille tai vaikkapa nousta siitä laiskanlinnastaan auttamaan jotakuta jossakin. Onneksi nyt ei tosin näyttänyt siltä, että missään ainakaan tarvittaisiin mitään ylimääräistä työpanosta. Muutkin vain lueskelivat joululahjakirjojaan, pelasivat velhoshakkia, juttelivat takan ääressä ja muuta sellaista mukavaa.

[Georgia Gray]

Georgia istui pyöreän pöydän ääressä Pouffsoufflen tuvassa. Tyttö heilutteli jalkojaan edestakaisin kolauttaen varpaansa aina välillä pöydänjalkaan. Georgia oli aina ollut hieman lyhyehkö, josta hän sai usein kärsiä. Edes hänen jalkansa eivät ylettäneet lattiaan tytön istuessa hieman heiluvalla, epämukavalla tuolilla.

Georgian edessä oli ruutuvihko. Se oli avattu keskimmäiseltä aukeamalta, johon oli piirretty luminen joulumaisema. Tyttö oli aina osannut piirtää ja käytti vapaa-aikaansa mielellään rustaten jotain vihkoihinsa, mitkä täyttyivätkin hyvin nopeasti.

Siksi Georgia oli toivonut joululahjaksi uutta piirustusvihkoa, minkä olikin saanut vaaleanpunaiseen lahjapaperiin käärittynä ensimmäisenä jouluaattonaan Châteaussa. Paketin päällä luki tikkukirjaimilla "Georgialle" ja pouffsouffle-tyttö tunnisti käsialan heti kuuluvan äidilleen. Tänä vuonna hänen vanhempansa ylittivät itsensä. Grayt tunnetaan yksinkertaisuudestaan ja käytännöllisyydestään. Georgia harvoin saa lahjaksi mitään vähemmän käytännöllistä. Nyt paketista kuitenkin ilmestyi piirustusvihko. Voitko uskoa? Hänen äitinsä osti piirutusvihon villasukkien ja keittokirjojen sijaan.

Yhkäkkiä oleskeluhuoneenseen tuntui syntyvän kylmä viima. Juuri sellainen, mikä puhalsi autiotaloissakin kauhuelokuvissa. Georgia kääri harmaan villatakin tiukemmin ympärilleen vilkaisten nopeasti tupatovereita. Osa jatkoi jutteluaan ja vapaa-ajanpuuhiaan, sekä nojatuolissa makoili blondi poika.

Kuvitteliko Georgia kaiken? Vaikka päivä vaikutti oikein tavalliselta, tytöllä oli sellainen aavistus että pian tapahtuisi jotain odottamatonta - jotain pahaa.

[Marceau Forest]

Pitkien harkintojen jälkeen pouffsouffleoppilas Marceau oli päättänyt jäädä jouluksi koululle. Vaikka lomaa oli kulunut jo viikko, poika ei ollut edelleenkään varma, oliko päätös ollut oikea. Joulun vietto koululla oli hyvin yksinäistä verrattuna siihen, mitä se olisi ollut pojan tädin luona. Koululla hän vietti jokaisen päivän pääasiassa omissa oloissaan, mutta tädin luona sosiaalisia tilanteita olisi riittänyt ärsytykseen asti. Täti, tädin ylisosiaalinen mies, pojan siskot sekä muut sukulaiset olisivat taatusti pitäneet huolen siitä, ettei hänellä olisi ollut liikaa omaa aikaa. Täällä koululla hänellä oli sitä nimittäin enemmän kuin tarpeeksi.

Joululoman ensimmäinen viikko oli kulunut sängyssä makoillessa, kirjoja lukiessa sekä ulkona kävellessä. Poika pystyi laskemaan kahden käden sormillaan ne sanat, jotka oli vaihtanut loman aikana muiden ihmisten kanssa. Nyt hän teki kuitenkin jotain poikkeuksellista ja laskeutui makuusalista johtavia portaita pitkin tuvan oleskeluhuoneeseen. Oleskeluhuoneessa oli useita tuvan oppilaita, jotka viettivät aikaa keskenään. Marceau kuitenkin löysi tyhjän nojatuolin, johon asettui istumaan. Hän avasi kirjastosta lainaamansa kirjan, hautautui sen taakse piiloon ja syventyi lukemaan.

Marceaun luettua hetken verran, häntä alkoi kylmätä kovasti. Poika nosti jalkansa viereensä nojatuolin istuimelle ja vilkaisi taakseen. Ei, kukaan ei ollut avannut ikkunaa. Myöskään tuvan oven avaamisesta ei yleensä tullut noin voimakas kylmyyden tunne. Poika näki lähistöllä istuvan siron, pisamakasvoisen, valkohiuksisen tytön myös ihmettelevän äkkinäistä kylmyyttä. Marceaun kasvoilla oli kummasteleva ilme, mutta hän käänsi katseensa pian takaisin kirjaansa.

Poika ei ehtinyt lukea riviä pidemmälle, kun tuvan pääovelta alkoi kuulua meteliä. Meteli sisälsi miehen ja naisen huutoja, naurua, kiljahduksia ja paljon voimasanoja. Nojatuolissa istuva Marceau säikähti ja myös muut tuvassa olijat olivat kiinnittäneet huomionsa äänten suuntaan. Pääovelta alkoi kuulua askelten ääniä, jotka voimistuivat voimistumistaan. Pian poika näki oleskeluhuoneessa kaksi tuntematonta hahmoa - miehen ja naisen, jotka olivat molemmat pukeutuneet tummiin kaapuihin. Heidän molempien taikasauvat osoittivat tuvassaolijoiden suuntaan ja he näyttivät erittäin uhkaavilta. He sanoivat jotain, mutta Marceau ei jäänyt odottamaan yhtään kauempaa.

Alkoi kuulua kauhun kiljahduksia ja kolkkoa naurua, kun taikasauvoista alkoi lennellä erivärisiä valosuihkuja ympäri tupaa. Marceau pyrki piiloutumaan nojatuolin taakse niin nopeasti kuin mahdollista, mutta tunsi sitä ennen kovan vihlaisun ohimossaan. Poika rojahti istumaan nojatuolin taakse ja hieraisi kämmenellään ohimoaan. Se oli veressä. Pysytellen turvassa Marceau yritti seurata katseellaan tapahtumaa. Yksi hänen luokkakavereistaan makasi lattialla liikkumattomana, ja osa vanhemmista oppilaista loitsi suojausloitsuja hyökkääjiin päin. Poika ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta sen hän tiesi, että nyt oli jotain vialla ja pahasti.

[Elicia Beaudouin]

// Minäkin änkeän mukaan //

"Kolmekymmmentä, kolmekymmentäyksi, kolmekymmentäkaksi...", Elicia mutisi itsekseen laskiessaan silmukoita puikolta. Hän oli päättänyt aloittaa jälleen kerran uuden villasukkaoperaation. Tällä kertaa hän oli kuitenkin päättänyt neuvoa sukat itselleen, eikä jollekin muulle. Niistä tulisi tummanvioletit ja ne ulottuisivat puoleen reiteen. Päästyään melkein loppuun laskelmissaan tytön keskittymiskyky herpaantui ja hän meni sekaisin laskuissaan. "Scheiße", tyttö kirosi toisella äidinkielellään, laski sukkapuikot syliinsä ja pörrötti mustia hiuksiaan.

Pouffsoufflen oleskeluhuoneessa oli tavallista vähemmän ihmisiä, mikä johtui tietenkin joululomasta. Suurin osa oppilaista oli lähtenyt kotiin viettämään lomaa. Eliciakin olisi halunnut palata Strasbourgiin äitinsä luo, mutta tämä oli parhaillaan työmatkalla Israelissa. Elicia huokaisi kateellisena. Hänkin olisi halunnut mennä Israeliin, vierailla upeissa kirkoissa ja moskeijoissa, uida Kuolleessameressä, maistaa Israelilaisia ruokia ja oppia puhumaan Hepreaa. Se oli kiehtova kieli. Eliciasta oli ihmeellistä, kuinka Heprean kieli oli kuihtunut aramean kielen korvatessa sen mutta kuinka se oli sitten elvytetty ja nyt sitä puhui yli viisi miljoonaa ihmistä äidinkielenään.

Mietiskellessään oliko taikovalla väestöllä ollut osuutensa Heprean elvyttämisessä Elician katse kiersi oleskeluhuoneessa olevia oppilaita. Yhden pyöreän pöydän ääressä istui pieni tyttö, jolla oli pitkät lumenvalkoiset hiukset ja nukkemaiset kasvot. Tyttö oli hurjan kaunis. Mahtoikohan hänen suonissaan virrata veelan verta? Seuraavaksi Elician katse kiinnittyi hoikkaan, vaaleahiuksiseen poikaan, joka oli vallannut yhden koko sohvan itselleen ja pyöritteli sormissaan suklaakonvehtia. Olikohan hän yhtä kyllästynyt suklaaseen kuin Elicia oli näin joulun jäljiltä? Liike silmäkulmassa sai Elician taas siirtämään katseensa. Yhdelle nojatuoleista hänen lähelleen istuutui myöskin vaaleahiuksinen poika ja otti esille kirjan. Elicia yritti huomaamattomasti kurkkia, mitä kirjaa poika lueskeli.

Äkkiä lämpimässä oleskeluhuoneessa kävi kylmä viima, mikä sai Elician ihokarvat nousemaan pystyyn. Elicia katseli ympärilleen ja huomasi, ettei ollut ainoa, jota oli kylmäissyt. Vaaleahiuksinen tyttö, jota Elicia oli hetki sitten katsellut, näytti huolestuneelta. Eliciakin tunsi olonsa levottomaksi. Kukaan ei ollut avannut oleskeluhuoneen ovea, mikä olisi aiheuttanut hetkellisen ilmanvireen. Vaiston varassa Elicia nojautui ottamaan nojatuolin eteen jättämästään laukustaan taikasauvansa.

Yhtäkkiä kuului kovaa meteliä - huutoa, kirkumista ja pamahdus. Oleskeluhuoneen ovi oli räjäytetty auki ja sisään astui kaksi mustiin pukeutunutta hahmoa, sauvat ojossa. Elicia ehti hädin tuskin nousta seisomaan, kun mustahuppuiset muukaiset alkoivat kirota oleskeluhuoneessa olevia oppilaita. "Varjelum!" Elicia huudahti ja loitsi eteensä hopeisen suojakilven, heittäytyen sitten kiireesti nojatuolin taakse piiloon. Myös poika, joka oli hetki sitten lukenut kirjaa, oli nojatuolin takana. Tämä ei kuitenkaan ollut ehtinyt suojautua kirouksia vastaan ja tämän otsa oli veressä. Elician silmät laajenivat järkytyksestä. "O-oletko kunnossa?" Elicia kysyi ja konttasi lähemmäs poikaa. Hän kohotti taikasauvansa ja osoitti sillä pojan otsaa. "Episkius!" hän sanoi ja toivoi, että se auttaisi. "Pysy piilossa", hän sanoi pojalle, koitti hymyillä tuolle rohkaisevasti ja laukaisi nojatuolin takaa pari aseistariisuntaloitsua hyökkääjien suuntaan.

[Marceau Forest]

Marceau katsoi pelokas ilme kasvoillaan kauempana lattialla makaavaa tupatoveriaan. Oppilas ei liikkunut lainkaan, ja poika yritti tulkita oliko tuo kangistettu, tainnutettu vai kuollut. Marceaun rinnassaan muljahti. Nytkö se tapahtuisi? Tänäänkö he kaikki kuolisivat yksi toisensa jälkeen, toiset nopeammin ja toiset kivuliaammin? Poika nielaisi ja käänsi katseensa pois näystä. Poffsoufflen tupa ei ollut ikinä ennen tuntunut näin turvattomalta.

Pojan luokse konttasi häntä jonkin verran vanhempi tyttö, jolla oli mustat, hiukan aaltoilevat hiukset sekä mantelinmuotoiset silmät. Tuo kysyi oliko Marceau kunnossa, ja pojalla meni hetki ennen kuin hän ymmärsi kysymyksen. "Kyllä varmaan", hän antoi tytölle epämääräisen vastauksen. Jos pojan vointia vertasi lattialla makaavaan tupatoveriin, se oli erinomainen, mutta muuten pojasta tuntui kurjalta. Marceau hieraisi ohimoaan toistamiseen - se oli edelleen verressä. Vanhempi tyttö vei seuvansa pojan ohimolle ja lausui loitsun, josta poika oli itsekin joskus kuullut. Lempeä tunne levisi haavakohtaan, ja poika tunsi, kuinka se lakkasi vuotamasta.

Ennen kuin Marceau ehti tehdä elettäkään kiittääkseen, tyttö oli jo kääntänyt huomionsa muualle ja jatkoi loitsujen langettamista tupaan tunkeutuneita henkilöitä kohden. Tyttö toi pojalle mieleen jonkin jästikirjoissa seikkailleen hahmon mustine hiuksineen, siroine vartaloineen ja rohkeine luonteineen. Vaikkei Marceau ollut tuntenut tyttöä muutamaa sekuntia pidempään, hän ihaili tuota jo nyt. Koska pojan oma taikasauva oli jäänyt makuusaliin, noudatti tuo tytön ohjetta ja pysyi piilossa nojatuolin takana.

"Miten voi olla mahdollista, että he pääsivät tänne ruusujen ohi? Mikseivät ruusut hyökänneet?", Marceau sopersi kuiskaten. Hän istui lattialla ja koukisti jalat rintaansa vasten. "Kuollaanko me nyt?"

// Marceau puhuu siis Pouffsoufflen tupaa vartioivista ruusuista. //

[Elicia Beaudouin]

// Koitan olla viemättä peliä liikaa eteenpäin, että muutkin ehtivät vielä osallistua. :D //

Aseistariisuntaloitsut laukaistuaan Elicia piiloutui jälleen nojatuolin taakse, välttäen täpärästi pari valosuihkua. Poika, jonka kanssa Elicia nojatuolin takana piilotteli, sopersi jotain. Elicia ei kuitenkaan saanut hänen sanoista selvää kaiken sen kirkumisen, huudon, kolkon naurun ja särkyvien huonekalujen äänen keskellä. Hän kumartui lähemmäs poikaa ja kuuli tämän kysyvän peloissaan: "Kuollaanko me nyt?"

Elicia ajatteli äitiään, tuon lempeää katsetta ja lämpimiä halauksia ja viimeisiä sanoja jotka tuo oli sanonut saattaessaan Elician Châteauhon vievään junaan: "Olen niin ylpeä sinusta. Rakastan sinua. Nähdään pian." Elicia hengähti värisevästi ja räpytteli silmiään kyyneliään vastaan. Sitten hän pakotti kasvoilleen hymyn ja katsoi poikaa. Tämän otsa oli yhä veressä, mutta vuoto oli sentään lakannut. Elicia taputti poikaa olkapäälle, katsoi tämän siniharmaisiin silmiin ja sanoi: "Ei me kuolla."

Elicia kurkisti taas nojatuolin takaa. Hyökkääjät olivat yhä pystyssä ja taistelivat joidenkin vanhempien oppilaiden kanssa. Elicia päätti käyttää tilanteen hyväksi ja kiskoa hänen ja pojan lähellä makaavan, tajuttoman oppilaan turvaan nojatuolin taakse. Hän heittäytyi mahalleen lattialle niin, että ylettyi juuri tarttumaan tainnuksissa olevan oppilaan käsivarteen ja alkoi kiskoa tätä sohvan taakse. Punainen valosuihku lensi vain tuuman päästä Elician otsan edestä ja tyttö tunsi palaneen käryn nenässään. Vaikutti siltä, että hänen hiuksensa olivat kärähtäneet.

// Haluaako joku olla tämä tajuton oppilas vai olisiko hän vain joku random? //

[Natrix Goldenrod]

// Natrix vois vaikka olla se tajuton, jos se yritti piiloon mutta osui jonkin taian tielle. Koska mulla ei ole nyt aikaa roolia, mutta jos tää peli sattuu olemaan käynnissä vielä kesällä, voin pelata sen heräämään myöhemmin. x3 //

[Marceau Forest]

// Kyllä peliä saa viedä ihan haluamaansa tahtiin eteenpäin. Peli on ollut auki jo niin pitkään, että on vain hyvä, että se etenee. :) Muutkin saavat silti edelleen liittyä mukaan! Ja minulle sopii, että Natrix on tuo tainnutettu poika. //

Marceau tuijotti eteenpäin ilmeettömällä katseellaan ja hänen ajatukset löivät tyhjä. Mitä nyt tapahtuisi? Miten hänen pitäisi toimia? Olisiko parempi pysyä piilossa, paeta jonnekin vai antautua suoraan hyökkääjille? Entä miten hän voisi ilmoittaa tästä kaikesta tädilleen? Pojan päässä risteili satoja kysymyksiä, mutta hänellä ei ollut vastausta ensimmäiseenkään niistä. Hän ei ollut kohdannut tällaista tilannetta koskaan aikaisemmin.

Marceau käänsi katseensa takaisin tyttöä kohden. Tuo kertoi, etteivät he kuolisi. Tytön hymy oli rauhoittava ja ääni vakuuttava. Ehkä tyttö oli oikeassa, ehkä tämä loppuisi pian ja he olisivat turvassa. Tai ehkä tämä olisi vain unta ja kaikki kaameus pian ohi. Marceau seurasi katseellaan, kuinka tyttö uskaltautui siirtyä nojatuolin takaa pois, tajuttoman pojan luokse. Tuo otti pojan kädestä kiinni ja kiskoi tuon sohvan taakse turvaan. Marceau kiljahti, kun punainen valosuihku lensi tytön vierestä tuon hiuksia hipoen. Se oli ollut todella lähellä.

"Hengittääkö se?", Marceau kuiskasi tytölle, mutta yritti pitää äänenvoimakkuuden sellaisena, että tyttö silti kuulisi sen. Olisi sanoinkuvailemattoman kamalaa, jos tupakaveri olisi kuollut. Vaikkei Marceau tuntenut kunnolla tuota oppilasta, ei hän silti halunnut sille mitään pahaa.

Yhtäkkiä tuvassa alkoi kuulua kovaäänistä, karmivaa puhetta. Puheen äänensävy vei pojan ihon kananlihalle ja yhtäkkiä hänellä oli entistäkin epämukavampi olo. Ääni kuului ilmeisesti miespuoliselle hyökkääjälle, sillä se oli matala ja kolea. "Pimeyden voimat ovat vallanneet Taikakoulu Châteaun. Antautukaa, laskekaa aseenne ja nöyrtykää edessämme - paeta ette enää pysty."

Kun puhe oli lakannut, Marceau painoi kämmenet kasvoihinsa ja ummisti silmänsä. Kyllähän poika tiesi, ettei pahuudelta voinut näin helposti piiloutua, mutta se rauhoitti häntä edes hieman. Näin hän yleensä oli pystynyt pakenemaan todellisuutta edes hetkeksi. Avunhuudot, kiljahdukset ja särkyvien esineiden ääni pitivät pojan kuitenkin tällä kertaa todellisuudessa.

[Elicia Beaudouin]

// Sopii! :) Ja selvä! //

Kiskottuaan oppilaan luokseen Elicia pyyhki hikikarpaloita otsaltaan ja käänsi tuon ympäri. Elicia tunnisti pojan samaksi, joka oli hetki sitten löhöillyt sohvalla ja syönyt suklaata. Vaikkei Elicia tuntenutkaan poikaa, tämän vatsassa muljahti inhottavasti. Poika näytti niin elottomalta maatessaan siinä hiljaa ja liikkumattomana.

"Hengittääkö se?" Elicia kuuli toisen pojan kuiskaavan. Elicia kohotti varovasti tajuttoman pojan leukaa ja vei korvansa lähelle tämän kasvoja. Hän kuuli ja tunsi ilmavirran tulevan pojan suusta ja sieraimista. "Hengittää", Elicia sanoi helpottuneena ja etsi sormilla tunnustellen pojan kaulasta tämän pulssin. "Pulssikin tuntuu."

Karmiva, taikakeinoin voimistettu ääni täytti oleskeluhuoneen ja sai Elician sydämen hypähtämään kurkkuun. "Pimeyden voimat ovat vallanneet Taikakoulu Châteaun. Antautukaa, laskekaa aseenne ja nöyrtykää edessämme - paeta ette enää pysty", miespuoliselle henkilölle kuuluva kolkko ääni sanoi.

Elicia kurkisti nojatuolin takaa. Molemmat hyökkääjät olivat vielä pystyssä, toinen heistä poimi oppilaiden taikasauvoja pois, toinen seisoi vahdissa taikasauva koholla. Elicia kääntyi takaisin nuoremman pojan puoleen ja huomasi tämän painaneen kasvonsa kämmeniinsä. Epätoivoisena Elicia kietoi kätensä pojan ympärille, osin lohduttaakseen ja suojellakseen tätä, osin saadakseen itsekin lohtua.

Pian Elicia tunsi jonkun tarttuvan häntä niskavilloista kiinni. Hän uikahti kivusta toisen hyökkääjistä kiskoessa hänet väkivaltaisesti seisomaan. "Taikasauva", hyökkääjä sanoi uhkaavalla äänellä tytön korvaan. Silmät vetistäen Elicia osoitti jalallaan omenapuusauvaansa, joka makasi lattialla tajuttoman pojan vieressä. "Tuossa", hän kuiskasi. Hyökkääjä paiskasi Elician kivuliaasti lattialle. "Anna se tänne", hyökkääjä sanoi kylmästi. Katse kyyneleiden sumentamana Elicia otti vapisevin käsin taikasauvansa ja ojensi sen hyökkääjälle.

[Marceau Forest]

Marceau tunsi kosketuksen ja avasi silmänsä. Vanhempi tyttö oli tullut aivan lähelle ja kietonut kätensä pojan ympärille. Poika oli kiitollinen teosta, sillä harva uskalsi lähestyä puolituntematonta ihmistä tällä tavalla. Marceau rauhoittui hieman, koska hän huomasi, että taistelu tuvassa oli laantunut. Loitsujen ja kirousten ääniä ei enää kuulunut, ja myös avunhuutojen ääni oli lakannut. Tuvassa oli hetken hiljaista pieniä valituksien ja askelten ääniä lukuunottamatta.

Marceau hätkähti, kun kuuli tytön yhtäkkiä ulvahtavan vieressään. Poika käänsi salamannopeasti katseensa sivulle katsoen, mitä oli tapahtunut. Toinen tupaan saapuneista velhoista oli aiheuttanut tytölle kipua kiskoen tämän väkivaltaisesti seisomaan. Velho tahtoi tytön taikasauvan, ja kun tyttö ei sitä heti antanut, tuo paiskautui takaisin lattialle. Poika katsoi tapahtumaa kauhun vallassa. Oli sanoinkuvailemattoman kamalaa nähdä toista kohdeltavan noin kylmästi ja tuollaisella väkivallalla.

Kun velho oli saanut sauvan itselleen, siirtyi hän seuraavan uhrin luokse. Marceau huomasi velhon seisovan hänen edessään ja haluavansa seuraavaksi pojan taikasauvan. Marceau katsoi häntä kohti osoittavaa suurta kättä.

"M-m-mutta minun taikasauvani on makuusalissa", Marceau kertoi takellellen. Hän vei katseensa velhon kasvoihin, jotka näyttivät erittäin tyytymättömiltä. "M-mutta voin kyllä hakea sen", poika yritti korjata tilanteen. Hän koetti tulkita velhon ilmettä, mutta tuo ei näyttänyt yhtään sen tyytyväisemmältä kuin hetki sitten. Kulmikkaat kasvot, jyhkeä leuka ja kylmä katse näyttivät jopa uhkaavilta, eikä poika olisi halunnut suututtaa miestä.

"No mene sitten hakemaan se!", velho tiuskaisi Marceaulle, joka lähti heti luvan saatuaan astelemaan makuusalia kohti. Velho antoi lopuksi pojalle hieman vauhtia ja tönäisi tuota selästä eteenpäin kovalla voimalla. Marceaun jalat eivät liikkuneet yhtä nopeasti kuin vauhtia saanut ylävartalo, ja poika lennähti kivuliaasti mahalleen maahan. Rintakehä sai lujan iskun ja keuhkot tyhjenivät ilmasta. Marceau makasi hetken maassa ja piteli käsillään kipeää rintaansa. Pojan päätä ja hartioita alkoi särkeä ja olo oli erittäin tukala. Hänen oli kuitenkin pakko kammeta itsensä ylös, kun kuuli takaansa velhon vihaisen käskyn.

Marceau pääsi makuusalin kierreportaisiin ja ryhtyi askeltamaan niitä ylös. Jos poika olisi rohkeampi, hän voisi yrittää paeta makuusalin ikkunasta. Vaikka ikkuna oli melko korkealla, hän voisi yrittää päästä maanpinnalle räystäsputkea pitkin. Tai vaihtoehtoisesti hän voisi yrittää hypätä ikkunasta läheiseen puuhun ja mennä sitä pitkin alas. Hyvällä tuurilla poika voisi jopa säilyä siitä hengissä.

Marceau pääsi makuusaliin ja asteli sänkynsä luokse. Taikasauva lepäsi sängyn päällä odottavaisena. Poika tarttui taikasauvaan ja asettui sen paikalle sängyn päälle istumaan. Hän katsoi makuusalin avattua ikkunaa ja mietti. Jos hän yrittäisi nyt karata, jättäisi hän muut tupakaverinsa pulaan. Lisäksi hän saattoi jäädä kiinni kesken pakonsa, jolloin seuraukset eivät varmasti olisi kovinkaan mieluiset. Niinpä poika päätti, ettei hän tekisi mitään harkitsematonta.

Makuusalin portaiden alapäästä kuului kovaääninen huuto. Ääni kuului velholle, joka käski pojan välittömästi takaisin alas. Ilmeisesti tuo yritti pitää huolta siitä, ettei poika tekisi mitään sellaista, jota oli juuri ajatellut mielessään. Niinpä Marceaulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kun astella portaita pitkin takaisin tuvan oleskeluhuoneeseen.