Telttaretki-aktiviteetti

[Adrienne Ender]

Tiivistettynä:

Telttaretki on kesäleirin aikana tapahtuva vapaaehtoinen yhden yön kestävä aktiviteetti, joka tapahtuu roolipelimuodossa. Kaikki hahmot ovat tervetulleita mukaan pelaamaan.

Tietoa & ohjeistus off-game:

Telttaretkeä vetää Adrienne Ender, joka julkaisee viikon välein tapahtumia eteenpäin vieviä viestejä. Voit roolipelata mukana yhdellä tai useammalla viestillä. Roolipelaus tapahtuu tässä ketjussa.

Telttaretken aikataulu off-game:

viikko 1: Lähtö koulun pihasta
viikko 2: Saapuminen retkipaikalle
viikko 3: Taitokisoja
viikko 4: Ruuanlaittokisa & syöminen
viikko 5: Iltauinti & nukkumaan meno
viikko 6: Yöllinen vieras
viikko 7: Aamuhommissa & lähtö koululle
viikko 8: Paluu koululle

Tietoa & Ohjeistus in-game:

Tiedote telttaretkestä löytyy koulun ilmoitustaululta:

Kaikki halukkaat ovat tervetulleita yhden yön telttaretkelle. Kokoontuminen on puoliltapäivin metsän reunassa, mistä telttailemaan lähdetään Adrienne Enderin johdolla. Luvassa on patikointia, pikkukisoja, syömistä sekä mahdollisesti uimista. Mukaan ei tarvitse ilmottautua, mutta otathan tullessasi ainakin seuraavat tarvikkeet mukaan pakattuna järkevään reppuun:

-Vaihtovaatteet
-Yöpuku
-Hygieniatarvikkeet

Voit ottaa mukaan myös:

-Naposteltavaa
-Uimapuku & pyyhe

Muut tarvittavat tavarat saat retken vetäjältä.

Aikataulu in-game:

12.00: Lähtö koululta
13.00: Saapuminen retkipaikalle&telttojen pystytys
14.00: Pieniä kisoja&vapaa-aikaa
18.00: Ruokailu
19.00: Iltauinti&vapaata hengailua
21.00: Iltahommiin
22.00: Telttoihin
23.00: Hiljaisuus
9.00: Herätys
9.30: Aamiainen&pakkailua
11.00: Lähtö koululle
12.00: Saapuminen koululle

Kysymyksiä voi esittää tässä ketjussa. Julkaisen aloitusviestin heti perään.

[Adrienne Ender]

Adrienne Ender seisoskeli metsän reunassa rinkka selässään. Nainen oli kerrankin jättänyt korkokengät huoneeseensa ja vaihtanut jalkoihinsa vaelluskengät. Hänellä oli yllään muutenkin hyvin erilaiset vaatteet, kuin missä hänet oltiin ehkä totuttu näkemään: mustat collagehuosut ja beige pitkähihainen olivat valikoituneet tämän päivän asuksi. Hänen mustat hiuksensa olivat letillä selässä. Eihän hän tokikaan aikonut metsään lähteä missään ranskattaren asussa, kyllä hän osasi järkevästikin pukeutua, kuten oli oikeastaan vielä vähän reilu vuosi sitten pukeutunutkin joka päivä.

Päivän sää oli juuri sopiva metsässä retkeilylle: ei ollut niin kuuma, ettei olisi voinut pitää pitkähihaisia ja pitkiä housuja, mutta ei myöskään niin kylmä, että kaikki haluaisivat värjötellä koko illan nuotion ääressä.

Pian oppilaita alkoikin valua linnalta metsän reunaan nuoren professorin seuraksi. Nainen vastaili oppilaiden kysymyksiin ja lähetti erään paikalle vailla varusteita saapuneen pojan hakemaan reppuaan. Pienen viivästyksen ansiosta mattimyöhäsetkin kerkesivät paikalle ennenkuin Adrienne alkoi puhumaan.

“Tervetuloa telttaretkelle. Tämä on vapaaehtoinen aktiviteetti, joten jos jotakuta ei kiinnosta viettää yötä metsässä valittamatta viiltohaavoista ja märästä maasta, hän voi lähteä samantien takaisin linnaan lakkaamaan kynsiään”, Adrienne sanoi ja tarkkaili oppilasjoukkoa. “Toivoisin myös, etten nää yhtäkään taikasauvaa retken aikana esillä ainakaan ilman hyvää syytä, sillä nyt on tarkoitus telttailla jästikeinoin ja opetella vähän selviytymistaitoja ilman taikuutta. Ja jotta kaikilla on mukava telttaretki ja haavereilta vältytään niin joudun tylsän aikuismaisesti toteamaan, että toivon teidän kaikkien kuuntelevan ja noudattavan ohjeitani tarkasti. Voisin luetella nyt sata sääntöä siitä, kuinka uimaan ei mennä ilman aikuista ja polulta ei poistuta ja niin eteen päin, mutta luotan nyt siihen, että teiltä löytyy maalaisjärkeä. Jos teillä on kysyttävää, niin voitte tulla kysymään suoraan minulta, mutta nyt meidän pitää kyllä jo lähteä kävelemään, koska olemme vähän myöhässä aikataulusta.”

Adrienne kääntyi metsään päin ja asteli sen reunasta lähtevälle polulle. Polku vei eteenpäin vuoristolle tyypillisen havumetsän läpi kiemurrellen suurien runkojen välistä ja väistellen suuria kivenlohkareita. Adriennesta oli virkistävää kävellä taas metsässä, viime kerrasta olikin jo aikaa, kun loppukevät oli ollut niin kiireistä kaiken maailman kokeiden kanssa…

[Katrine Isabell Wall]

Säntäilin ympäri makuusalia viskellen tarpeellisia tavaroita kasaan sängylleni. Miksi, voi miksi en ollut hoitanut tätä hommaa eilen? Minun oli pitänyt pakata illalla, mutta olin unohtunut sängylleni lukemaan ja nukahtanut kesken kaiken pakkaamatta mitään mukaan telttaretkeä varten.

Kello lähestyi kovaa vauhtia kahtatoista tuona elokuisena päivänä, jota vietin koulun kesäleirillä. Tänään oli vuorossa telttailua, enkä halunnut mistään hinnasta jäädä matkasta. Retkue lähtisi puolenpäivän aikaan tarpomaan metsään, eikä minulla ollut aikomustakaan lähteä juoksemaan sitä kiinni.

Viimein sain tavarat haalittua kasaan ja tungin kaiken mustaan tavalliseen reppuun. Olin ottanut mukaan vaahtokarkkejakin, kun kerran syömistä sai ottaa. Ehkä meillä olisi illalla nuotio, jolla voisin paahtaa niitä?

Säntäsin vielä peilin eteen ja sitaisin hiukseni nopealle poninhännälle. Pari ruskeaa kiharaa kaskasi matkasta, mutta en jäänyt virittelemään kampausta, vaan koppasin reppuni ja lähdin viilettämään täyttä kyytiä linnan halki.

Kun pääsin linnan ovista ulos, huomasin heti ihmisryhmän metsän laidassa. Hyvä, he eivät olleet vielä lähteneet. Vilkaisin rannekelloani, ja se kertoikin kellon olevan vasta viittä vaille kaksitoista, ei siis paniikkia. Hiljensin vauhtini reippaaseen kävelyyn ja jatkoin matkaani pihamaan poikki ryhmän reunamille ja jäin siihen seisoskelemaan.

Olikohan kukaan tuttu tulossa retkelle? Tähyilin hetken muita, mutta silloin alkoikin ohjeistus ennen kuin ehdin bongata ketään. Käännyin naisäänen suuntaan, ja huomasin muodonmuutoksen professorin jonkun matkan päässä. Hän oli pukeutunut hyvin eri tavalla kuin yleensä, panin merkille.

“Tervetuloa telttaretkelle”, noita aloitti. “Tämä on vapaaehtoinen aktiviteetti, joten jos jotakuta ei kiinnosta viettää yötä metsässä valittamatta viiltohaavoista ja märästä maasta, hän voi lähteä samantien takaisin linnaan lakkaamaan kynsiään.” Naurahdin varovaisesti muutaman muun mukana. “Toivoisin myös, etten nää yhtäkään taikasauvaa retken aikana esillä ainakaan ilman hyvää syytä, sillä nyt on tarkoitus telttailla jästikeinoin ja opetella vähän selviytymistaitoja ilman taikuutta. Ja jotta kaikilla on mukava telttaretki ja haavereilta vältytään niin joudun tylsän aikuismaisesti toteamaan, että toivon teidän kaikkien kuuntelevan ja noudattavan ohjeitani tarkasti. Voisin luetella nyt sata sääntöä siitä, kuinka uimaan ei mennä ilman aikuista ja polulta ei poistuta ja niin eteen päin, mutta luotan nyt siihen, että teiltä löytyy maalaisjärkeä. Jos teillä on kysyttävää, niin voitte tulla kysymään suoraan minulta, mutta nyt meidän pitää kyllä jo lähteä kävelemään, koska olemme vähän myöhässä aikataulusta.”

Kuuntelin ohjeistuksen loppuun korva tarkkana, ja lähdin sitten muiden perässä kävelemään metsäpolulle. En ollut ikinä telttaillut, mutta se kuulosti kivalta. En malttanut odottaa, että pääsisimme perille!

//Katille saa tulla juttelemaan :D//

[Lily-Bella Davies]

// Liben seuraksi odotetaan Damien Blackwelliä (: Semmoinen ehdotus olisi vielä, että voisiko retkellä olla vaahtokarkkien/makkaran paistoa nuotion ääressä? Ja mahdollisesti kauhutarinoita (; //

Vedin peittoa tiukemmin ympärilleni. Minua väsyttii todella paljon. Sängystä nouseminen tuntui melkein tuskalliselta, sillä olin mennyt nukkumaan vasta neljän aikoihin aamuyöllä. Olin lukenut erään romaanin loppuun ja kadottanut ajantajuni, kuten tavallista. Tiesin kuitenkin, että minun täytyi herätä, sillä kello oli jo 10.35 ja lähtö telttaretkelle olisi puoliltapäivin. Minun täytyisi valita itselleni vaatteet, tehdä aamutoimet, syödä aamupalaa ja pakata tavarani retkeä varten.

Nappasin tuolilta aamutakkini ja kietouduin siihen. Menin makuusalin ainoan peilin eteen hiusharjan ja hoitoainepullon kanssa. Suihkutin hieman hoitoainetta latvoihin ja harjasin hiukseni pikaisesti. En yleensä pitänyt hiuksia kiinni, mutta nyt olimme menossa telttaretkelle, enkä halunnut hiusteni tarttuvan kiinni mihinkään. Heitin hiukset korkealle ponnarille. Vilkaisin itseäni peilistä. Kampaus näytti hyvältä, mutta harjasin vielä vapaana olevan osan hiuksista.

Sitten menin vaatekaapilleni ja mietin, mitä telttaretkelle kannattaisi laittaa päälle. Vilkaisin ikkunasta ulos ja huomasin, että ilma oli yllättävän kylmä koko viikon vallinneeseen helteeseen nähden. Riisuin aamutakin ja vedin päälleni tummansini-valkoraidallisen pitkähihaisen puuvillapaidan ja hieman normaalia tiukemmat tummansiniset collegehousut. Asukokonaisuus näytti ihan mukiinmenevältä ja kiedoin vyötäisilleni varmiuden vuoksi vielä tummansinisen tiukan hupparin. Jalkoihini pujotin mustat Nike-merkkiset lenkkarit, jotka isäni oli joskus ostanut minulle jostain jästien kenkäkaupasta. Lenkkarit olivat mielestäni mukavat jalassa ja soveltuivat telttaretkelle hyvin.

Kaivoin kaapistani simppelin mustan repun ja muistelin, mitä retkelle piti ottaa mukaan. Lista oli ollut ilmoitustaululla. Valikoin itselleni mukaan vaihtovaatteet ja nappasin vielä yöpaidan kaappini hyllyltä. Heitin reppuun hiusharjan, hoitoaineen sekä matkakokoisen hammasharjan ja -tahnan. Kaivoin kaappini ylimmältä hyllyltä itselleni mukaan vielä hieman karkkia. Jos ruoka olisi pahaa, voisin elää vuorokauden pelkillä karkeilla. Laitoin reppuun vielä vielä bikinit ja pyyhkeen ja vedin vetoketjun kiinni. Eiköhän minulla nyt olisi kaikki tarvitsemani. Tai jos ei olisi, voisin aina kutsuloitsun avulla saada lisätarvikkeita. Karkkien määränkin voisin kaksinkertaistaa, jos ne uhkaisivat loppua.

Heilautin repun selkääni ja menin oleskeluhuoneen läpi. Huoneessa oli muutamia oppilaita puuhissaan, mutten välittänyt heistä, vaan menin suoraan muotokuva-aukolle ja siitä läpi. Kuljeskelin käytäviä eteenpäin. Tiesin, ettei aamiaista tarjottu enää, sillä kello oli 11.25. Päätinkin mennä syömään kotitonttujen kanssa keittiöön. Tontut tarjosivat aina niin paljon ruokaa kuin ikinä jaksoi syödä ja kaiken lisäksi vielä toinen toistaan herkullisempia jälkiruokia, kuten omenapiirasta ja noidankattilakakkuja. Jälkimmäiset olivat herkkuani ja päätin, että tänään söisin kolmioleipien lisäksi niitä. Ja tietysti kurpitsamehua.

Saavuin keittiöön vievän maalauksen eteen ja silitin kuvassa olevaa appelsiinia. Maalaus heilahti pois tieltäni ja astuin keittiöön. Tontut valmistivat parhaillaan lounasta koulun väelle, mutta heti kun astuin sisään, muutama niistä tuli kyselemään, mitä haluaisin syödä. Tein tilaukseni ja istuin pienen sivupöydän ääreen. Eräs tonttu tuli pian tuomaan minulle kasan voileipiä ja valtavan pellillisen noidankattilakakkuja sekä suuren kannullisen kurpitsamehua. Toinen tonttu toi heti perään minulle lautasen ja lasin sekä haarukan ja veitsen, vaikka ihmettelinkin mihin minä niitä tarvitsisin. Tiesin myös, etten ikimaailmassa jaksaisi syödä kaikkea, mutten antanut sen häiritä. Söisin sen mitä jaksaisin ja jättäisin loput.

Syödessäni mietin, mitä telttaretkellä mahdettaisiin tehdä. En ollut lukenut mistään minkäänlaista aikataulua, tiesin vain, että retki alkaisi puoliltapäivin ja sen vetäjänä toimi muodonmuutosten professori Adrienne Ender. Palaisimme takaisin koululle ilmeisesti joskus huomenna aamupäivällä. En tosiaankaan tiennyt, miten professori Ender meinasi järjestää kaikille ruoat, teltat ja makuupussit, mutta kaipa hän muodonmuutosten professorina hoitaisi sen jotenkin.

Kun vatsaani ei mahtunut enää ruoan murustakaan, kiitin kotitonttuja ja heilautin repun selkääni. Astuin muotokuva-aukosta ulos ja lähdin kävelemään hiljalleen kohti eteishallia. Minulla oli vielä kymmenisen minuuttia aikaa, joten en pitänyt mitään kiirettä. Nousin portaat ylös ja pujahdin erään seinän läpi salakäytävään, jota oli mielestäni hauska käyttää. Salakäytävä johti suoraan eteishalliin, mutta putkahtaisin sinne portaiden läpi. Olin hauska säikäyttää ihmiset avaamalla ovi suoraan portaisiin, sillä jos joku sattui olemaan avattavan osan päällä, hän hätkähtäisi aika tavalla. Tällä kertaa avatessani oven lähistöllä ei kuitenkaan ollut ketään ja pujahdin salakäytävästä ulos kaikessa hiljaisuudessa.

Astelin eteishallin poikki ja avasin ulko-ovet. Sää tosiaan oli hieman kolea, joten vedin hupparin päälleni mutten laittanut vetoketjua kiinni. Jos minulle tulisi kylmä, minun olisi vaikea saada itseni takaisin lämpimäksi. Suunnistin metsän reunaan, jossa professori Ender odotteli. Paikalle oli kerääntynyt jo muutamia oppilaita ja linnasta tuli perässäni vielä lisää. Tunnistin tulijoiden joukosta muutamia tupalaisiani, mutta mukana ei ainakaan vielä ollut ketään, jonka oikeasti tuntisin.

Professori Ender aloitti ohjeistuksensa. “Tervetuloa telttaretkelle. Tämä on vapaaehtoinen aktiviteetti, joten jos jotakuta ei kiinnosta viettää yötä metsässä valittamatta viiltohaavoista ja märästä maasta, hän voi lähteä samantien takaisin linnaan lakkaamaan kynsiään”. Kohotin kulmiani ja tuhahdin puoliääneen. Ender taisi olla tänään pahalla päällä, kun noin kovasti kiukutteli. Toivottavasti hän ei sentään koko retkeä pilaisi valittamisella. Sitä varten en ollut tänne tullut. Ender kertoi vielä, että hän toivoi taikasauvojen pysyvän poissa näkyviltä ja että retkellä oli tarkoitus telttailla jästikeinoin ja opetella selviytymistaitoja ilman taikuutta. Ymmärsin sen hyvin ja päätin, etten käyttäisi taikuutta muuhun kuin mahdollisesti loppuvien karkkien monistamiseen.

"Voisin luetella nyt sata sääntöä siitä, kuinka uimaan ei mennä ilman aikuista ja polulta ei poistuta ja niin eteen päin, mutta luotan nyt siihen, että teiltä löytyy maalaisjärkeä. Jos teillä on kysyttävää, niin voitte tulla kysymään suoraan minulta, mutta nyt meidän pitää kyllä jo lähteä kävelemään, koska olemme vähän myöhässä aikataulusta”, professori jatkoi vielä. Nyökkäsin muiden mukana ymmärryksen merkiksi. Emme me sentään niin typeriä olleet, että etsisimme tahallamme itsellemme vaikeuksia. Tai ainakaan en uskonut kenenkään olevan niin tyhmä, että poistuisi polulta. Paitsi että kaikki vanhemmat oppilaat varmastikin (minä mukaan lukien) osaisivat nelipistetaian ja jos joku siis sattuisi eksymään, hän löytäisi helposti takaisin koululle. Tosin jos minä eksyisin, kutsuisin itselleni luudan kutsuloitsun avulla ja lentäisin takaisin Châteauhon.

Professori kääntyi metsään päin ja asteli polulle. Me muut seurasimme häntä, mutta minä jättäydyin ryhmän loppupuolelle. Huomasin samalla luokalla ja samassa tuvassa kanssani olevan ruskeatukkaisen serpentardpojan. Tiesin hänen nimensä olevan Damianus, mutta kaikki sanoivat häntä vain Damieniksi. Voisin mennä juttelemaan hänelle. Siirryin kävelemään hänen viereensä. "Tiedätkö mitään telttaretken ohjelmasta?", kysyin ja hymyilin hieman. Luontevin tapa aloittaa keskustelu oli kysyä jotain tilanteeseen olennaisesti liittyvää, sen ainakin olin oppinut.

[Damianus Blackwell]

// Täältä tullaan Liben seuraksi :) //

Kellon raksutus sai pääni melkein räjähtämään. Olin nukkunut kehnosti ja olisin kaivannut vielä muutaman tunnin unta, mutta jokainen pienikin rasahdus sai minut havahtumaan. Käänsin kylkeä ja potkin peiton jalkopäähän. Koska hidas aamun eteneminen ja kehno koiranuni ärsyttivät, kohotin hitusen päätäni vilkaistakseni yöpöydällä olevaa kelloa. Se näytti varttia vaille yhtätoista. Vielä olisi aikaa puolisen tuntia. Suljin silmät ja vaivuin lopulta uneen.

Kello oli kahtakymmentä minuuttia vaille puolenpäivän, kun kaverini Kevin heitti minua saippuapurkilla ja komensi minut kovaäänisesti ylös. Muutama muu kesäleirille jäänyt oli myös pakkaamassa kamppeitaan ja juuri poistumassa makuusalista. Se telttaretki. Äh. Kömmin unisesti pystyyn ja tajusin katsoa kelloa. Voihan pirunnuora, se oli jo paljon.

Pikainen pukeutuminen ei jättänyt aikaa pohdinnoille. Vedin jalkaan tummat housut, harmaan t-paidan ja sen päälle harmaamusta ruudullisen paidan, jonka jätin napittamatta. Hihat oli kääritty kyynärpäähän ja rullasit toisen hihan hieman siistimmin samalla, kun ryntäsin kylpyhuoneen puolelle. Etsin ainakin viitisen minuuttia toista korkeavartista tennariani, joka löytyi lopulta sängyn alta.

Ohjeissa oli muistini mukaan ollut pieni lista tarvittavista kamppeista. En muistanut tarkkaan listan sisältöä, mutta varmaan mitään ihmeellistä yhden yön reissulle ei tarvittaisi. Tarkoitushan oli pitää hauskaa, uida ja varmaan opetussuunnitelman tylsyyden vuoksi oppia jotakin luonnosta. Ja olihan meillä taikasauvat, eiköhän loitsukeinoin pääsisi jo pitkälle. Sulloin mustaan koulureppuuni hajanaisen kasan tavaraa. Uusi vilkaisi kelloon kertoi, että minun pitäisi olla jo matkalla pihamaalle.

Pistin juoksuksi ja yritin olla kuulematta kurnivaa vatsaani. Aamiainen jäi väliin, mutta mitäpä siitä. Kai leirillä herkuteltaisiin ihan kunnolla, ainakin olin kuullut, että siellä oli tapana napostella herkkuja ja grillata jästien tapaan. Pihalla oli jo paljon porukkaa ja hidastin juoksuni kävelyksi, jotten vaikuttanut liian innokkaalta. Professosi selosti ilmeisesti sääntöjä, mutta osa jäi minulta kuulematta. Olin kiinnostuneempi seuraamaan kahden tutun tupalaisen keskustelua aamulehden artikkelista, jossa kerrotiin kaupungissa riehaantuneesta hevoskotkasta.

"...Mutta nyt meidän pitää kyllä jo lähteä kävelemään, koska olemme vähän myöhässä aikataulusta", professori lopetti ohjeistuksensa ja lähti johdattamaan joukkoa metsäpolulle. Lähdin hitaasti etenevän porukan jatkoksi ja väistelin muiden mukana suurimpia kiviä sekä puunrunkoja. Metsässä ei tullut paljon liikkuttua, ellei jokin koulutehtävä vaatinut sitä. En ollut koskaan retkeillyt perheeni kanssa, eikä heitä saisi edes katsomaan telttaan päin. Liian jästien tapaista.

Punatukkainen tyttö jättäytyi kulkemaan rinnalleni ja kysäisi jotakin telttaretken ohjelmasta. Tytön kirkkaanvihreät silmät katsoivat uteliaasti minun suuntaani. Muistelin hetken tytön nimeä, hän taisi olla minun tuvassani. Jokin kaksiosainen nimi. Lily-Bella.

"En tiedä mitään aikatauluan", tunnustin ja pyyhkäisin hajamielisesti vasemman käden sormilla hiusteni läpi. "Varmaan patikoidaan sopivan etäisyyden päähän ja leiristäydytään... Vai miten jästit sen sanovat?"
Katsahdin tyttöä ja odotin korjaako hän sanojani. Kasvoilleni pyrki pieni virne.
"Ruuan ja uimisen takia minä tänne lähdin."

[Lily-Bella Davies]

"En tiedä mitään aikataulusta", Damien tunnusti. Ei minulla nyt mikään pakottava tarve ollut saada tietää minuutin tarkkuudella mitä retkellä tulisi tapahtumaan, mutta olisi ollut kiva saada tietää edes jotain. "Varmaan patikoidaan sopivan etäisyyden päähän ja leiristäydytään... Vai miten jästit sen sanovat?", poika kertoi ja naurahdin sanamuodolle jota hän oli leiriytymisestä käyttänyt. "Telttojen pystytystä ja tavaroiden purkamista sun muuta kutsutaan leiriytymiseksi. Isäni on jästi ja olen joskus käynyt hänen kanssaan telttaretkellä", kerroin. Isäni oli aina vaatinut saada opettaa minulle ja veljilleni kaikenlaista jästimaailmasta, kuten miten polkupyöräillään tai miten lentokoneet pysyvät ilmassa.

"Ruuan ja uimisen takia minä tänne lähdin", Damien sanoi ja virnisti. Olimme kävelleet jo jonkin matkaa ja Taikakoulu Château alkoi jäädä taakse. Kyllä linnan vielä näki, mutta puut heikensivät näkyvyyttä. Katsoin hieman tarkemmin ympärilleni. Kuljimme havumetsän keskellä, jossa oli suuria kivenlohkareita. Metsä tuoksui ihanalta, sillä yöllä oli satanut. Ilma oli vielä hieman kostea ja kuusipuiden neulasista tippui vesipisaroita. Lämpötila oli hieman noussut ja otin hupparin pois päältäni. Sidoin sen vyötäisilleni ja korjasin hieman repun olkaimien asentoa.

"Minä lähdin tänne, koska pidän luonnosta ja halusin nähdä, minkälainen tämä alue on. Ruoka ja uiminen ovat tietysti plussaa", sanoin ja hymyilin taas. Polku oli hieman kivikkoinen ja minusta tuntui, että kuljimme koko ajan hieman ylöspäin. Keskityin hetken ajan olemaan kompastumatta kiviin. Kiristin hieman ponnariani, sillä hiukseni olivat niin paksut, että ponnari tuppasi aina löystymään. "Toivottavasti professori Ender ei ole koko retken ajan niin tiukka kuin äsken luetellessaan sääntöjä", sanoin Damienille. Jos hän tosiaan olisi sellainen, saattaisin hyvinkin kutsua itselleni luudanvarren ja lentää koululle. Tai sitten voisin ottaa teltan ja makuupussin mukaani ja karata jonnekin. Tosin se ei välttämättä olisi kovin fiksua, jotkut saattaisivat huolestua ja lähteä etsimään minua.

"Jotkut oppilaat kertoivat, että täällä elää vapaana hevoskotkia ja threstraleja", kerroin pojalle. "Olisi aika hienoa nähdä hevoskotka", sanoin hymyillen. En tiennyt kiinnostiko taikaolennot poikaa, mutta minua kiinnostivat. Toivoin todella, että näkisin villinä eläviä hevoskotkia, sillä ne olivat kauniita olentoja.

[Ivan Kushnir]

Kello oli 11.01 ja Ivan oli varmistamassa vielä viimeistä kertaa, että oli varmasti pakannut kaiken tarpeellisen mukaansa. Hänellä oli paritkin vaihtovaatteet mukana, jos onnistuisi jotenkin sotkemaan yhdet, niin ei tarvitsisi niissä kumminkaan loppupäivää sitten olla. Hänellä oli myös tummansininen pyjama (ei hän sentään telttaretkelle mukaansa ottanut sitä hieman noloksi luokiteltavaa nallepyjamaa, jossa oli keväällä kerran tullut pihalla yllätetyksi) sekä hygieniatarvikkeet. Aivan kuten ohjeistuksissa oli käskettykin ottamaan. Hänellä oli pakattuna myös uimahousut sekä pyyhe, hän ei todellakaan jättäisi välistä, jos vain olisi mahdollista päästä uimaan. Hän oli aikaisemmin aamulla käynyt keittiössä ja leiponut mukaansa evästä, kun naposteltavaa kerran sai mukaansa ottaa. Myöskin nuo pikkuleivät ja sämpylät löytyivät hänen repustaan siististi rasioihin pakattuina.
Puoli kahdeltatoista Ivan vilkaisi vielä peiliin, ennen kuin nosti repun selkään. Hän oli melkein laittanut ylleen hameen, mutta päätynyt sitten tulokseen, ettei metsään kannattanut lähteä rämpimään hameessa. Sen sijaan hänellä oli yllään vaaleanharmaat housut, vihreä lyhythihainen paita sekä lenkkarit. Lopulta hän suuntasi metsänlaitaan, jossa oli hyvissä ajoin ennen puoltapäivää. Lopulta professori Ender alkoi puhumaan ja kertoi muutamia retken sääntöjä. Ivan katseli ympärilleen, yrittäen löytää jotakuta tuttua joukosta.
Kävelemään lähdettäessä Ivan otti muutaman juoksuaskelen, päästen kävelemään Katrineksi tunnistamansa tytön viereen. “H-hei”, Ivan tervehti tuota hymyillen.

[Damianus Blackwell]

Metsä alkoi hiljalleen tuntua tiheämmältä. Suuret havupuut kohosivat ympärillä kohti taivasta ja peittivät näkymän tulosuuntaamme. Koulu jäi taakse ja polku muuttui mutkittelevammaksi. Syvemmällä metsässä polkua oli käytetty huomattavasti vähemmän kuin puuston laitamilla aivan koulun pihapiirissä. Harpoin reippaita askeleita ja loikkasin juurakon yli välttäen kompastumisen. Minulla alkoi olla lämmin.

Punapää kertoi nauttivansa luonnosta. Hymähtelin myöntävästi. Olihan täällä mukava kulkea. Vihreys oli aika erilaista metsän siimeksessä kuin tasaiseksi leikatulla nurmipihalla.
"Toivottavasti professori Ender ei ole koko retken ajan niin tiukka kuin äsken luetellessaan sääntöjä", tyttö jatkoi ja kiristeli poninhäntäänsä. Ojensin kättäni sipaistakseni yhden punaisen suortuvan pois hänen kasvoiltaan ja sitten vedin käden liukkaasti takaisin.
"Livahdetaan pois, jos se ryhtyy liian tiukkikseksi", ehdotin hieman naurahtaen. Metsässä olisi helppo välttää opettajan katsetta. Toisaalta karkailusta joutuisi satavarmasti ongelmiin, enkä ollut tullut kesäleirille hankkimaan niitä. Ongelmat vain tuppasivat seuraamaan minua.

"Jotkut oppilaat kertoivat, että täällä elää vapaana hevoskotkia ja threstraleja. Olisi aika hienoa nähdä hevoskotka", Lily-Bella sanoi. Hänen hymynsä oli aika kiva, sellainen aito. Hymyilin takaisin ja mietin, pitäisikö nyt hieman kerskailla tiedoillani hevoskotkista. Okei, en ollut mikään tietosanakirja, mutta oli taikaolentojen hoidon tunnilta jotain jäänyt päähän. Voisin sanoa nähneeni hevoskotkan tehdäkseni vaikutuksen.

"Hevoskotka ovat aika upeita eläimiä. Ja tosi vahvoja, lentävät pitkiä matkoja ja pystyvät kantamaan aika raskastakin kuormaa selässään. HItsi, olisi siistiä päästä sellaisen selkään. Olen joskus nähnyt yhden", sanoin, mutta kaduin saman tien hieman kerskailuani. "Kaukaa. Ja lennossa. Ihan vilaukselta."

Olisikohan parempi viedä keskustelu takaisin turvallisemmille vesille? En minä valehtelija ollut, mutta joskus suusta lipsahti jotain tarkoituksenani vaikuttaa siistiltä kaverilta. Jos oli tarpeeksi itsevarma, saattoi itsekin uskoa sanoihinsa, joten yritin unohtaa asian ja jatkaa keskustelua. Siirsin kädelläni oksaa, ettei se osuisi kasvoihini ja pidin sitä sivussa sen hetken, että tyttö ja pari muuta oppilasta pääsivät kohdan ohitse.

Maasto kohosi ja kulkeminen muuttui hieman raskaammaksi. Hetken verran kulkiessani vedin henkeä, ennen kuin jatkoin juttua.
"Threstraleista en tiedä. Tai siis, kaikkihan eivät edes näe niitä", pohdiskelin. "Vaikea uskoa ovatko ne oikeasti olemassa, ja toisaalta, sehän juuri tekee niistä tosi mielenkiintoisia olentoja. Mitenköhän joku on edes alunperin saanut taikovan yhteisön vakuutettua siitä, että ne ovat olemassa?"

Kipusin edeltä kiviröykkiön yli ja tarjosin sitten kättäni tytön avuksi.
"Mutta se hevoskotka olisi oikeasti hieno kohdata läheltä. Alan jo vähän toivoa, että me törmätään tällä retkellä johonkin vaaralliseen", sanoi virnistäen.

[Lily-Bella Davies]

Damien ojensi kättään ja sipaisi hiussuortuvan pois kasvoiltani. Hänen sormensa hipaisu lähetti kylmiä väreitä ympäri kehoani. Tunne oli omituinen ja ajatuksenjuoksuni tuntui hidastuvan. En heti edes tajunnut, mitä poika seuraavaksi sanoi. "Livahdetaan pois, jos se ryhtyy liian tiukkikseksi", Damien ehdotti ja hymähdin. "Professori ei välttämättä pitäisi siitä. Epäilen, että hän määräisi meille viikon jälki-istuntoa tai jotain vastaavaa", sanoin hieman hiljaisemmalla äänellä, jottei kukaan muu kuin Damien kuulisi sanojani.

Kerroin joidenkin oppilaiden väittäneen, että tällä alueella eli vapaana hevoskotkia ja threstraleja. Arvelin, että Damien aikoi sanoa jotain, joten pysyin hiljaa. "Hevoskotkat ovat aika upeita eläimiä. Ja tosi vahvoja, lentävät pitkiä matkoja ja pystyvät kantamaan aika raskastakin kuormaa selässään. Hitsi, olisi siistiä päästä sellaisen selkään. Olen joskus nähnyt yhden", poika kertoi. Silmäni laajenivat hämmästyksestä ja samaan aikaan ihailusta. "Vau, aika siistiä", kommentoin ja toivoin entistä enemmäm, että jossain vaiheessa näkisin itsekin hevoskotkan.

"Kaukaa. Ja lennossa. Ihan vilaukselta.", poika lisäsi vielä, mutta se ei vähentänyt ihailevaa reaktiotani. Minullekin kyllä kelpaisi edes pienen vilahduksen näkeminen. Olin kuullut, että jossakin päin Ranskaa oli taikaeläinpuisto. Sinne olisi joskus kiva mennä ja siellä saattaisi olla hevoskotkia. Päätin ehdottaa siellä käymistä äidille, kun menisin kotiin seuraavan kerran. Olin hyvin eläinrakas ja meillä olikin kotona aika paljon lemmikkejä. Kaksi hevosta, kissa, pöllöjä...

"Threstraleista en tiedä. Tai siis, kaikkihan eivät edes näe niitä", Damien mietti. Minustakin threstralit kuulostivat jännittäviltä olennoilta. Toisaalta en ollut aivan varma, halusinko nähdä sellaista. "Vaikea uskoa ovatko ne oikeasti olemassa, ja toisaalta, sehän juuri tekee niistä tosi mielenkiintoisia olentoja. Mitenköhän joku on edes alunperin saanut taikovan yhteisön vakuutettua siitä, että ne ovat olemassa?", poika jatkoi.

"Niimpä. Ja minun käsittääkseni vain ihmisen kuoleman nähneet näkevät threstralit. Mitenköhän on saatu selville, ketkä näkevät ne ja ketkä ei?", ihmettelin. Sitten tajusin lauseeni olevan hieman omituinen ja tarkensin kysymystäni hieman. "Tai siis, miten on selvitetty mikä asia yhdistää niitä, jotka näkevät threstralit". Se oli tosiaan aika kumma juttu. En todellakaan haluaisi nähdä kuolemaa vain nähdäkseni threstralit. Tosin oli hyvin mahdollista, että joutuisin joskus sellaista todistamaan. Pelkkä ajatuskin värisytti minua.

"Mutta se hevoskotka olisi oikeasti hieno kohdata läheltä. Alan jo vähän toivoa, että me törmätään tällä retkellä johonkin vaaralliseen", poika sanoi virnistäen. Hymyilin. Minutkin oli vallannut pieni uhkarohkeus. Halusin tehdä jotain hullua. "Niin minustakin. Ja nyt tuli sellainen olo, että haluaisi tehdä jotain hullua", naurahdin. Heinäkuun puolessa välissä olimme kiivenneet Aurora Smithin kanssa katolle ja minä olin melkein kuollut. Sen jälkeen olimme lennelleet luudillamme vuorille ja tehneet kaikkea muutakin todella hullua. Emmekä olleet edes jääneet kiinni. Muisto hymyilytti minua vieläkin. Meistä oli Auroran kanssa tullut hyvän ystävät. Ja ystäviä minulla ei ainakaan liikaa ollut.

// Tehtäisiinkö niin, että pelaat seuraavan viestin vasta Adriennen seuraavan viestin jälkeen? Siinä viestissä Libe ja Damien voisivat päästä perillle leiripaikalle? Ettei vaan loputtomiin jatketa tätä jutustelua (; //

[Damianus Blackwell]

// Lily-Bella: Sopii oikein hyvin. :D Ei turhaan venytetä, kun retkellä on edessä muutakin aktiviteettia. //