[Élizabeth Guérinin yksinpeli, sijoittuu maaliskuun alkuun]
Élizabeth Guérin oli juuri tammikuussa täysi-ikäistynyt parahiksi hänen vanhempiensa päättäessä muuttaa Pariisista Meksikoon, jossa näille velhomaailman diplomaateille oli tarjoutunut erinomainen työpaikka sekä hieno talo.
Nuori noita ei erityisesti välittänyt vanhemmistaan ja piti heitä pikemminkin yksinpuolisina ja turhanpäiväisinä kuin sellaisina henkilöinä, joille olisi myöntänyt kunnian olla kutsuttavina tämän roolimalleiksi. Ei, Élizabeth oli iloinen voidessaan jäädä Ranskaan vanhempiensa Catherine ja Pascal Guérinin matkatessa toiselle mantereelle.
Tämän vanhempien asuinpaikkavaihdoksen ja äkillisen aikuistumisen seurauksena Élizabeth joutui hylkäämään lapsuuden isot ja hienot huoneet ja palvelijat. Hän sai itselleen viihtyisän huoneiston Montmartrelta, jossa saattaisi viettää lomia silloin kun kohta alkava koulu sen sallisi.
Juuri kyseinen päivä oli Élizabethista hermostuttava, vaikka neiti olikin aina ollut itsenäinen, sillä hänellä oli tätä ennen ollut vain kotiopettaja asuessaan eri maissa. Élizabeth oli tavannut ikäisiään noitia ja velhoja harvoin.
Ennen Pariisia Élizabeth oli asunut Itävallassa, Lontoossa ja Sveitsissä, ja ellei hän olisi ihastunut Ranskaan ja päättänyt lähteä opiskelemaan Châteaun taikakouluun, olisi hän nyt Meksikossa eikä hänen elämänsä olisi muuttunut ollenkaan Pariisia edeltävästä ajasta poikkeavaksi. Näin hän oli ensimmäistä kertaa elämässään suhteellisen vapaa päättämään omista asioistaan ja vaikka toisaalta Châteaun linnassa opettikin muuan Deborah Fey, ei Élizabeth uskonut isotädin läsnäolon pienentävän mahdollisuuksiaan riippumattomuuteen.
Kuulutukset kaikuivat juna-asemalla ja ihmiset tuuppivat toisiaan Élizabethin etsiessä rauhassa oikeaa laituria. Pian hän pääsi perille, istuutui mukavasti vaunun osaston penkille vieressään laukussa nukkuva pieni kissa. Lukien osan matkasta kirjaa ja osan vain katsellen maisemia omassa hiljaisuudessaan; jossain vaiheessa juna saavutti määränpäätänsä ja neito näki jo vilaukselta Châteaun linnan.
Pikajunan pysähdyttyä Élizabeth nousi heti ja kylmyydestä hytisten kuljetti kantamuksensa linnaan. Heti eteishallin lähettyvillä hän tapasi henkilökunnan jäsenen, joka auttoi nuoren oman tupansa tiloihin, antoi tälle lukujärjestyksensä ja mainitsi nimeltä tukioppilaat, joiden puoleen neiti Guérin voisi kääntyä tarvittaessa. Oletettavasti hämmennyksissään Élizabeth unohti nämä nimet heti kuultuaan ne.
Epävarmuus tuntui painolta vatsanpohjassa, kun tämä ei enää voinut antaa muiden ohjailla elämäänsä ja tekemisiensä kulkua. Vapaus oli vierainta, mitä tämä oli koskaan kokenut, mutta se tuntui hyvältä.
