Väärennetty ajokortti ja muita epäolennaisia pikkuseikkoja

[Melancholia D’Esseille]

Mukana olevat hahmot: Zoë Martinson ja Melancholia D’Esseille
Ajankohta: 15.7.2018
Tapahtumapaikka: Jossain päin Pariisin keskustaa
Juoni: Zoë kyseenalaistaa Melancholian iän ajamiseen, joka aiheuttaa hieman konfliktia tyttöjen kesken.
Varoitukset: —
Muuta: —

Vedin kypärän pois päästäni ja tunsin kuinka hiukseni olivat liimautuneet kiinni päänahkaani. Yleensä niin luonnollisesti tyylikkäät ja kiharat hiukseni olivat menettäneet suloisen korkkiruuvinsa, ja kosteus oli saanut ne nousemaan afroksi pääni ympärille. Tunsin miten niskani valui hiessä. Kesä oli inhottavaa aikaa. Liian kuumaa ja ahdistavaa sekä loputtomat kangastukset ja poliisin puhallutusratsiat tien päällä. Ainoa hyvä asia oli se, että pystyin ottamaan etäisyyttä kotoa väittämällä isälle, että olin äidin sukulaisilla ja äidille, että olin isän suvun luona. Avioeron ottaneita vanhempia on vain yksinkertaisesti helppoa huijata.

Laitoin kypäräni pieneen säilytyslokeroon, joka oli moottoripyörän kyljessä. Kesän hiljaisina aikoina uskalsin väärennetyn ajokortin turvin kaivaa moottoripyörän ulos tallista. Pyörähän oli minun ajamanani täysin laiton, mutta rakastin sillä ajamista. Hyvän, mutta väärennetyn ajokortin kanssa oli riskinsä, mutta halusin ehdottomasti ottaa ne. Olimme ajaneet koko loman ympäri Ranskaa. Vain minä, ystäväni ja tie.

Olin jättänyt muut laitakaupungilla sijaitsevaan hotelliimme ja lähtenyt hakemaan lounasta koko porukalle. Kaivoin puhelimeni pienestä selkärepustani ja totesin kadunkulmalla olevan pienen intialaisruokapaikan. Ruokalista vaikutti kohtalaisen lupaavalta, joten miksi ei?

Kävelin kadun yli ja kuulin, kuinka kadun toisella puolella olevat pojat vislasivat minulle. Näytin heille sulavasti käteni keskimmäistä sormea. Pojat naurovat ja jatkoivat matkaansa. Otin taskustani peililasit ja panin ne päähäni. Kirotut keskenkasuiset imbesillit. Minulla ei ollut edes päälläni mitään näyttävää. En ollut "provosoinut" ketään pukeutumisellani. Musta toppi ja maastokuvioiset reisitaskuhousut. Astuin päätäni pyöritellen ravintolaan.

Astuin reilun puolen tunnin päästä ulos ravintolasta molemmissa käsissäni muovipussit täynnä ruokaa. Laskin pussit aprikoivasti maahan miettien miten saisin kaiken tuon kyytiin. Kun olin jo kaivamassa avaimia repustani, kuulin epämääräisiä ääniä takaani. Loihdin kasvoilleni kyllästyneen ilmeen, jolla katsoin mahdollista tulijaa. Jos tämä erehtyisi olemaan joku niistä pojista kadulta, hänellä saattaisi olla muutama ehjä kylkiluu vähemmän tämän kohtaamisen jälkeen.

[Zoë Martinson]

//Anteeksi hirveästi että vastaamisessa kesti! Joten oli hirveän vaikeaa aloittaa roolaamaan Zoëlla, kun hahmo on niin uusi.

Zoë puri huultaan kun katseli ympärilleen. Oliko hän oikeasti eksynyt? Missä Damian ja äiti olivat? Zoë oli lähtenyt heidän kanssaan Pariisiin ostoksille, sillä Damian tarvitsi joitakin tarvikkeita syksyllä alkavia parantajan opintojaan varten, ja äiti oli halunnut ostaa Zoëlle myöhäisen syntymäpäivälahjan. He olivat aluksi pysähtyneet jästien kirjakauppaan, mistä Zoë oli ostanut kassillisen kirjoja, fantasiatarinoista tietokirjoihin. Sen jälkeen heidän oli ollut tarkoitus lähteä kohti Pariisin velhokujaa, mutta Zoë oli jumittunut erään vaateliikkeen näyteikkunan eteen ihailemaan graafista t-paitaa, siinä oletuksessa että Damian ja äiti olivat jääneet odottamaan häntä. Yllätys oli suuri, kun Zoë oli viimeinkin siirtänyt katseensa vaatteista ympäristöönsä, eikä äitiä tai isoveljeä ollut näkynyt missään.

Ja häpeäkseen Zoën oli pakko todeta, että hänellä ei ollut aavistustakaan, miten hän pääsisi täältä velhokujalle. Yleensä he tulivat Pariisiin junalla, joten Zoë osasi ulkoa reitin East Railway Stationilta sille pienelle muurinpätkälle josta taikovan väestön alueelle päästiin. Nyt he olivat kuitenkin ilmiintyneet kaupunkiin Damianin avulla, eikä Zoëlla ollut aavistustakaan missä hän edes oli. Hänen olisi varmasti fiksuinta jäädä siihen missä oli, jotta äiti ja isoveli voisivat tulla hakemaan häntä, mutta toisaalta hänestä tuntui että kumpikin oli niin tohkeissaan Damianin koulupaikasta etteivät he välttämättä edes huomaisi Zoën puuttumista. Tai jos huomaisivat, he luultavasti olettaisivat että hän pärjäisi yksinään. Välillä hänen perheellään oli suurempi luotto hänen älykkyyteensä kuin hänellä itsellään oli.

Hetken aikaa Zoë oli aivan neuvoton; hänellä ei ollut sauvaansa mukana, eikä hän olisi saanut edes käyttää sitä koska oli alaikäinen. Hän osasi kyllä perusteet ilmiintymisestä, mutta ei uskaltanut kokeilla vahingoittumista peläten. Sitten nuori Serdaigle tajusi että voisi kysyä ohikulkevilta apua, mikä sai hänet kyseenalaistamaan tupaansa. Hän oli hitto soikoon jästisyntyinen, mutta ilmeisesti sen verran vieraantunut tästä maailmasta ettei ymmärtänyt ilmiselviä asioita. Hänellä ei ollut puhelinta tai karttaa, mutta joku varmasti osaisi ohjata hänet rautatieasemalle, ja sieltä hän selviäisi yksin takaisin äidin ja Damianin luo.

"Excusez-moi?"
"Anteeksi? Tietäisittekö..."
"Excuse me? Do you happen to know where..."
"¿Disculpe?"

Ihmiset pyyhälsivät Zoën ohi luomatta häneen toista silmäystä, aivan sama kuinka monella kielellä hän puhui. Turhautuminen alkoi ottaa tytöstä vallan, ja hän vilkuili jälleen kerran ympärilleen. Hänen silmiinsä osui vähän kauempana seisova nainen, tai ainakin Zoë ruumiinrakenteen perusteella oletti että kyseessä oli naispuolinen henkilö. Aroin askelin tyttö lähestyi henkilöä, tarkkaili näyttikö tällä olevan kiire. Naisen hiukset olivat pään ympärillä afrona, ja tuon jaloissa oli kaksi muovipussia. Nainen kaivoi ilmeisesti repustaan jotakin, ja Zoë yskäisi pienesti ennen kuin avasi suunsa.
"Anteeksi, sattuisittekohan te tietämään, miten minä pääsen East Railway Stationille?"

[Melancholia D’Esseille]

Katselin nenänvarttani pitkin hieman ujohkoa tyttöä edessäni. Koin tämän hienoksi suoritukseksi, sillä tyttö oli varmaankin kymmenisen senttiä minua pidempi. Naksautin mielessäni kieltäni paheksuvasti. Kaikki olivat aina minua pidempiä ja se oli absoluuttisen raivostuttavaa. Tyttö edessäni oli kieltämättä hyvännäköinen. Hän oli luonnollisella tavalla kaunis, eikä näyttänyt kovin huolitellulta. Hyvä niin. Tunsin, että alkaisin itkeä jos näkisin vielä yhdet persiilleen piirretyt kulmakarvat. Etenkin näin kuumalla säällä meikin pitäminen pitäisi melkein kieltää. Oli kauhistuttavaa katsoa valuvia meikkivoiteiteita ja tuhriintuneita huulipunia jotka vain... räjähtivät kosteudessa.

Suoristin ryhtiäni ja poksautin vielä purkkapallon. Jos mahdollista, pitäisi näyttää pelottavalta ja ehdottoman ajokortti-ikäiseltä. Ihmiseltä, joka vaikutti mahdollisimman epäystävälliseltä ja luotaantyöntävältä. Ihmiseltä, jonka kanssa et halunnut puhua kadulla. Sen ei pitäisi olla kovin vaikeaa.

En ollut tosin tottunut siihen, että ihmiset puhuivat toisilleen kaduilla. Se oli kummallista. Jos suunta oli epäselvä, nykyajan ihmeistä merkittävin eli Google Maps oli keksitty, josta suuntavaistoton turisti löytäisi suuntansa. Jos ei tiennyt kellonaikaa, voi sen tarkistaa vaikkapa kellosta kaupan seinällä tai puhelimestaan. Jos päätti seota ja löytää sisäisen kutsumuksensa taivaanvuohena, psykiatrin vastaanotto löytyi toiselta puolelta korttelia. Joten miksi näiden ihmisten piti tulla vaivaamaan minua?

Tyttö tiedusteli suuntaa East Railway Stationille. Tämä vaikutti olevan lähes yhtä eksyksissä Ihaan elämänilo Nalle Puhissa, joten päätin kerrankin olla avulias. ”Kolme korttelia eteenpäin, käänny vasemmalle, kaksi korttelia pohjoiseen, suojatien yli ja pääset asemalle.” Katsoin tyttöä vielä hieman tarkemmin. Tämä näytti ehkä pari vuotta vanhemmalta kuin minä. Olin sonnustautunut mahdollisimman itsevarmaan ja rentoon tyyliin, mutta epäilin silti, että tyttö tiedustelisi ikääni. Nuorimmat olivat aina pahimpia.

”Tarviitko viel apua jonku muun kans?”, kysyin käyttäen naurettavaa ’slangia’, vai mitä se sitten olikin. Parikymppinen moottoripyörää ajava wanna-be-aikuinen ei puhuisi yleiskieltä. Hän puhuisi nopeasti ja oman kotipaikkansa mahdollisella murteella. Parempi siis vain toivoa, että tämä menisi läpi.

//Anteeksi tätä kestoa, itsellekin on hahmo niin uusi, että kirjoitustapa on vielä hakusessa :D

[Zoë Martinson]

Heti kun nainen kääntyi, Zoë katui kysymystään. Nainen, tai tarkemmin katsottuna tyttö, ei vaikuttanut kovin iloiselta siitä että häntä tultiin häiritsemään turistien tyhmillä kysymyksillä. Tuo ei edes vastannut heti, tuijotti vain Zoëa arvioivasti ja pelottavan näköisenä. Pitäisikö hänen vain lähteä pois? Pyytää anteeksi häiritsemistä ja juosta karkuun? Toisaalta, lähempää katsottuna Zoë huomasi että kyseessä tosiaankin oli tyttö, luultavasti lähellä hänen ikäänsä. Se rauhoitti Zoën hermoja vähän, mutta ei täysin. Nuori ikä ei poistanut sitä tosiasiaa että tyttö näytti kuin voisi aloittaa tappelin tässä ja nyt.

”Kolme korttelia eteenpäin, käänny vasemmalle, kaksi korttelia pohjoiseen, suojatien yli ja pääset asemalle.” Tyttö luetteli ohjeet niin yllättäen, että ne menivät Zoëlta täysin ohi. Vasen, suojatie ja häh? Juuri nämä olivat niitä hetkiä kun Zoë kyseenalaisti omaa älykkyyttään. Niin saattoi epäillä toinen tyttökin, sillä vasta hetken päästä hän tajusi tuijottaneensa auttajaansa suu auki.
”Tarviitko viel apua jonku muun kans?” Tyttö näytti siltä että ei tosiaankaan haluaisi auttaa Zoëa minkään muun kanssa. Ei hän nyt enää kehtaisi pyytää että tyttö toistaisi ohjeensa! Tällä oli varmasti kiire johonkin, muovipusseissa tämän jaloissa saattoi olla joku elintärkeä toimitus ja moottoripyörä tytön takana...

Moottoripyörä. Oliko moottoripyörä tytön? Zoë ei välttämättä osannut arvioida tytön ikää tarkalleen oikein, mutta ei hän kyllä tasan tarkkaan täysi-ikäinen ollut. Unohtaen täysin tytön aiemman kysymyksen, hän avasi suunsa.
"Onko toi sun?" Hän osoitti moottoripyörää sormellaan, pyrki pitämään äänensä täysin kohteliaana ja ainoastaan kiinnostuneena. Mitä jos hän olikin täysin väärässä ja tyttö oli pyörän edessä vain sattumalta? Mutta toisaalta, mitä jos tyttö ajoi pyörällä laittomasti? Zoëlla oli vahva käsitys siitä että moottoripyörät olivat vaarallisia, joten mitä jos tyttö joutuisi vaikka onnettomuuteen? Tai ehkä tyttö oli rikollinen ja pakoili nyt poliisia, kiisi ympäri Eurooppaa seuranaan ainoastaan... Mielikuvitus alkoi ottaa Zoësta vallan, ja tyttö pyrki pitämään ilmeensä kurissa. Mitä asia hänelle edes kuului? Hänen oli pakko myöntää itselleen, että mitä kauemmin hän tässä seisoi, sitä enemmän hän katui kaikkea. Ei hän halunnut riitaa haastaa! Kysymys vain lipsahti hänen suustaan.
"Se on hieno." Toinen tyhmä lause, jonka takia Zoën teki mieli hakata päätään seinään. Voisiko hän vain opetella pysymään vaiti tällaisissa tilanteissa?

[Melancholia D’Esseille]

Tyttö näytti siltä, että vähintäänkin pissaisi housuunsa. Olin siis onnistunut tavoitteessani saada hänet kiusaantumaan. Sain jonkinlaista kieroutunutta mielihyvää siitä, että hän koki tilanteen epämukavaksi. Hän ei varmaankaan mainitsisi minua kenellekään nolostuneena tilanteesta. Hän ehkä kertoisi kesän jälkeen koulussa kuinka ”mä todellaki nolasin itteni.” Ei sinänsä olisi viisasta jäädä kummemmin tytön mieleen, ettei hän jäisi kummastelemaan minua myöhemmin. Pahimmassa tapauksessa maija voisi ajaa kadulle lähtöni jälkeen hänen vielä arvuutellessaan töykeyttäni. Pitäisi olla näyttävästi piilossa, mikä oli sujunut kohtalaisen hyvin ennen hänen tuloaan.

Tytön kasvoilla värähti epävarma ilme, kun tämän huomion kiinnittyi takanani seisovaan moottoripyörään. Minun tyylikkääseen, kiiltävään, punaiseen pyörääni, joka saattaisi aiheuttaa enemmän harmia kuin ajattelinkin. Kesän helteillä kaikilla oli niin kiire eteenpäin, ettei minua yleensä kummasteltu edes pienemmissä kylissä. Näin hänen päässään pyörivät hammasrattaat tämän laskiessa todennäköisyyksiä siihen, että olin ajokortti-ikäinen. Hän kysyi erittäin viattoman oloisena, oliko pyörä minun. Hän katui kysymystä kuitenkin melkein heti. Näin hänen ilmeensä värähtelevän tämän pohtiessa tapaa kuulostaa vähemmän hyökkäävältä. Hän päätyi kehumaan pyörää. Aistin katumuksen ja hätiköidyn ratkaisun hänen katuessaan tökeröä kysymystä.

Hymähdin vastaukseksi. ”Munhan se pyörä on. Roadmaster ja erittäin kallis semmoinen. Anteeksi nyt vaan, mutta mun pitää käydä viemässä nämä ruoat perille.” Jätin vastaukseni tarkoituksella hiukan auki. Hyvällä tuurilla hän pitäisi minua ruokalähettinä. Olisin tietenkin voinut valehdella, mutta tarina olisi sinänsä liian helppo tarkistaa, jos hän päättäisi olla liian utelias. En pitänyt valehtelemisesta, oli parempi kertoa asioita totuuden vierestä. Koska sellaiset ’valheet’ olivat kaikkein helpoimpia kertoa.

Työnsin ruokakassit pyöräni perässä olevaan säilytyslokeroon ja nappasin kypäräni pois sieltä. Myrkynvihreä kypärä kiilsi auringossa. Kypärä oli tehty vartavasten minulle ja sen sisäpuoli oli verhottu valkoisella kankaalla mustan muuttuessa tukalan kuumaksi kesäaikaan. Vedin hieman rauhoittuneen hiuspehkoni matalalle poninhännälle, josta se ei painaisi kypärän alla. Käännyin vielä katsomaan taakseni. ”Pikkuvinkki vielä. Näin isossa kaupungissa ei välttämättä kannata luottaa tuntemattomiin. Olet herkullisen turistimainen ilmestys, jonka tulon jokainen taskuvaras aistii varmaankin puolen kilometrin päähän.”

[Zoë Martinson]

Jokin Zoën edessä seisovassa tytössä sai niskakarvat nousemaan pystyyn, mutta Serdaigletyttö ei oikein osannut sanoa että mikä. Ei tuo fyysisesti ollut mitenkään uhkaava, vaan päinvastoin; tyttö oli hyvin siro ja Zoëa reilusti lyhyempi. Zoë ei ollut väkivaltainen ja vältteli konflikteja niin paljon kuin mahdollista, mutta uskoi että olisi tappelussa saattanut päihittää tuon toisen. Paitsi jos toisella oli paljonkin kokemusta tappeluista. Ja hän vähän näytti siltä että saattoi olla. Ehkä se pelotti Zoëa niin paljon? Tai ehkä se johtui tytön silmistä. Heidän silmänsä olivat aika samansävyiset, mutta tuon toisen tytön silmät olivat jotenkin... tummat. Täynnä aggressiivisuutta ja vihaa ja negatiivisuutta.
”Munhan se pyörä on. Roadmaster ja erittäin kallis semmoinen. Anteeksi nyt vaan, mutta mun pitää käydä viemässä nämä ruoat perille.” tyttö ei todellakaan vaikuttanut siltä että halusi jäädä rupattelemaan, ja Zoën mielessä käväisi että tyttö oli ehkä jonkin ruokapaikan kotiinkuljettaja, tai miksi niitä nyt ikinä kutsuttiin, mutta toisaalta siihen hommaan tuskin hankittiin "erittäin kallista Roadmasteria".

Tyttö laittoi ruokansa moottoripyörän säilytyslokeroon ja otti sieltä myrkynvihreän kypärän, ja Zoë seurasi tätä kaikkea suu tiukkana viivana. Hänen teki niin kovasti mieli sanoa jotain, mutta pieni ääni tytön takaraivossa tolkutti että hän käyttäytyi kuin itsepäinen ääliö. Mutta silti, Zoë ei voinut päästää irti ajatuksesta että hänen edessään seisova tyttö oli aivan liian nuori ajamaan moottoripyörää, ja mitä jos jotain tapahtuisi, ja mitä jos tuo olikin rikollinen, ja ja ja...
”Pikkuvinkki vielä. Näin isossa kaupungissa ei välttämättä kannata luottaa tuntemattomiin. Olet herkullisen turistimainen ilmestys, jonka tulon jokainen taskuvaras aistii varmaankin puolen kilometrin päähän.” Tytön kommentti sai Zoën kohottamaan kulmiaan. Näyttikö hän oikeasti olevan niin hukassa? Toki hän oli tällä hetkellä eksyksissä, mutta eivät isot kaupungit olleet hänelle mikään uusi juttu. Yhdysvalloissa hän oli asunut Milpitasissa, ja sieltä oli vain vartin ajomatka San Joseen, Kalifornian kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin melkein miljoonalla asukkaalla. Hän oli viettänyt useita viikonloppuja siellä, sekä pienenä äitin ja isän kanssa, että vähän vanhempana kavereiden kanssa silloin kun hän oli maassa vieraillut. Eikä unohdettu että vaihtovuotensa aikana he olivat kiertäneet kaikki yhdysvaltojen isoimmat kaupungit; New York (8,6 miljoonaa asukasta), Los Angeles (lähes 4 miljoonaa asukasta) ja Chicago (2,7 miljoonaa asukasta). Pariisi ja sen 2 miljoonaa asukasta eivät olleet mitään.

"Eipä minusta oikeastaan olisi mitään iloa taskuvarkaille." Oli ainut asia mitä Zoë sanoi, hymyillen pienesti. "Ei minulla ole mitään mitä varastaa." Tai olihan hänellä taskussa muutama kaljuuna ja kymmenkunta sirppiä ja kolme sulmua, mutta niistä taskuvaras ei kyllä hyötyisi mitään, ellei sitten sattuisi kuuluumaan taikovaan väestöön. Silti, Zoën mielestä oli aika kivaa että toinen tyttö varoitti häntä asiasta, vaikkakin vähän ikävällä äänensävyllä. Ehkä hän oli tuominnut tämän liian nopeasti. Ehkä tytöllä oli vain huono päivä mutta tämä oli normaalisti ihan mukava. Tämän ajatuksen voimalla Zoë uskalsi kysyä kysymyksen joka oli poltellut hänen kurkussaan jo hyvän aikaa.
"Mutta tuota, sitä minä vaan että... Minkä ikäinen sinä olet? Tai siis, sinä et ehkä ihan näytä täysi-ikäiseltä, tai sen ikäiseltä että voisit ajaa moottoripyörää. Enhän minä tietenkään mitenkään hyvä ole arvioimaan kenenkään ikää, mutta en tiedä, sinä näytät ehkä... Ennemminkin minun ikäiseltäni." Zoë ei kehdannut katsoa tyttöä aivan suoraan silmiin kysymyksensä aikana tai sen jälkeen, vaan kohdisti katseensa kypärään tytön käsissä. Ehkä tämä oli sittenkin ollut huono idea. Pitäisikö hänen juosta? Hitsi, miksi hän oli unohtanut sauvansa kotiin! Se olisi tuonut hänelle niin paljon turvallisemman olon.

[Melancholia D’Esseille]

Tyttö totesi hieman naurahtaen, ettei hänestä ollut mitään hyötyä taskuvarkaalle. Nyökkäsin hyväksyvästi. Pariisi oli kohtalaisen turvallinen kaupunki, mutta kuitenkin paikka, jossa ei saanut näyttää omaa epävarmuuttaan. Typerimmät teot olivat karttojen lukeminen kadulla ja loputon kuvien räpsyttäminen. Takuuvarmoja keinoja vaikuttaa turistilta olivat myös yltiöpäinen ja luonnoton hymyily, ravintoloiden ruokalistojen jatkuva silmäily ja täysin tavallisten asioiden, kuten kirjastojen osoittelu. Tyttö oli täyttänyt riittävästi merkkejä turistiudesta, jotta hänet voitaisiin ryöstää ihan ammattilaisen toimesta. Tiesin, että ainakin Éloi osaisi kertoa tytön taskujen sisällön pelkällä vilkaisulla ja hän olisi menettänyt jokaisen nenäliinankin jos Éloi ne tahtoisi. Itse en ollut koskaan taskuvarkaaksi alentunut, mutta tiedän saaneni lahjoja, joita ei ollut todellakaan ostettu ainakaan omalla rahalla. Mutta meidän porukkamme näpistely ei johtunut tarpeesta, vaan enemmänkin tylsyydestä ja omilla taidoilla pröystäilystä. Erittäin turhaa ja hieman vaarallistakin, mutta erittäin viihdyttävää.

Edessäni seisova tyttö näytti siltä, että hänen kurkussaan olisi vähintään kuusi puhpalluraa. Hän avasi suunsa ja sai vihdoin kammettua ulos kysymyksen iästäni. Merde. Sen sijaan, että olisin ajanut pois toivoen parasta tai napauttanut tyttöä leukaan ja jättänyt hänet nukkumaan jollekin kujalle, kajautin kurkustani täysin spontaanilta kuulostavan naurun. Rentoutin hartiani ja annoin niiden painua hieman lysyyn, juuri niinkuin huolettomilla ihmisillä oli tapana. Loihdin kasvoilleni ystävällisen hymyn ja yritin etsiä sitä lämpöä, jota ruskeissa silmissä sanottiin aina olevan. Olin harjoitellut esiintymistäni etukäteen, vaikka tämä olikin vasta kolmas kerta kun joutuisin sitä käyttämään. Yritin kaivaa sisältäni pienen kiusaantuneen ja anteeksipyytävän hymyn. Tärkentä olisi vaikuttaa mahdollisimman aidolta sekä hieman turhautuneelta. Ja tietenkin myydä koko teatteri edessäni seisovalle uteliaalle kanssaihmiselle.

”Hah, mietenkin milloin kysyisit. Tietäisitpä vain, kuinka paljon tuota minulta kysytään. Ei taida nahkatakit ja töykeys auttaa pätkääkään, ihan yhtä pennulta vaikutan kuin viitisen vuotta sittenkin. Minä olen 19-vuotias. Sain kortin reilu vuosi sitten, mutta murrosikä ja aikuisemmat kasvot antavat odottaa itseään”, totesin hymyillen hieman äidillisesti. Kuin koko aikaisempi keskustelumme olisin yrittänyt leikkiä aikuista, mitä oikeastaan olinkin. Pitäisi vain yrittää leikkiä sellaista herttaista parikymppistä, jolla olisi vielä elämä ja koulutus edessään. Sellaista ihmistä, joka innostuisi olemaan vegaani noin kolmen päivän ajan. Herttainen, elämäniloinen wanna-be aikuinen, joka vetää lärvit pari kertaa viikossa vannoen aina, ettei koske pulloon enään koskaan. Yritin koota kaiken harjoitukseni tähän yhteen hetkeen näytelläkseni roolini täydellisesti. Minun täytyisi suoriutua täydellisesti, sillä edessäni seisova teini ei todellakaan tulisi olemaan viimeinen ihminen, jolle minun pitäisi tämä show vetää.

[Zoë Martinson]

Tytön suusta kuuluva naurahdus sai Zoën jopa vähän säikähtämään, sillä muutos murhaavasta herttaiseksi oli jotenkin hurjan nopea.
”Hah, mietenkin milloin kysyisit. Tietäisitpä vain, kuinka paljon tuota minulta kysytään. Ei taida nahkatakit ja töykeys auttaa pätkääkään, ihan yhtä pennulta vaikutan kuin viitisen vuotta sittenkin. Minä olen 19-vuotias. Sain kortin reilu vuosi sitten, mutta murrosikä ja aikuisemmat kasvot antavat odottaa itseään.” toisen tytön asenne todella teki 180:n asteen käännöksen, eikä Zoë ollut varma oliko hän kuvitellut kaiken aiemmasta keskustelusta. Miten tyttö pystyi olemaan yhtäkkiä noin mukava, tuosta noin vain? Jostain syystä tämä ystävällinen asenne sai Serdaigleneidon niskakarvat pystyyn melkein yhtä pahasti kuin aiempi töykeys.
"Ai, anteeksi! Mä vain oletin... Tai toisaalta, ehkä vähän vanhempana sitä on vain otettu että ihmiset luulevat sinua nuoremmaksi kuin oikeasti oletkaan. Mutta siis, sinua ei kyllä uskoisi 19-vuotiaaksi! Minä olen 15 ja olin ihan varma että olet minun ikäiseni tai maksimissaan pari vuotta vanhempi", Zoë ymmärsi pälättävänsä, mutta hän teki sitä usein hermostuneena.

Zoë ei todellakaan tiennyt mitä tekisi seuraavana, vai tekisi mitään. Jokin tytön käytöksessä oli hämärää, mutta hän ei ollut varma mikä, eikä halunnut ruveta syyttelemään ketään mututuntumalla. Voisiko tyttö muka oikeasti olla 19-vuotias? Vai valehteliko tämä ettei jäisi kiinni alaikäisenä ajamisesta? Mitä asia edes kuului Zoëlle. Hänen pitäisi oppia pitämään huoli omista asioistaan, niin Damian oli sanonut. Ja Rhianna. Ja äiti ja isä. Ja Quinn. Totta puhuen suurin osa Zoën läheisistä oli joskus huomauttanut että Zoë tunki nokkansa sinne minne ei pitäisi, mutta minkä hän sille voi että muiden ihmisten elämä oli usein mielenkiintoisempaa kuin hänen omansa? Ja toisaalta jos tyttö epäili että joku oli vaikeuksissa, hän koki velvollisuudekseen auttaa.
"Tuota, voisitko sinä ehkä toistaa vielä ne ohjeet sinne rautatieasemalle? Ne menivät minulta aiemmin ehkä vähän ohi, enkä minä sitten uskalt- kehdannut kysyä uudestaan. Mutta toki minä ymmärrän jos sinulla on kiire, enkä halua häiritä. Tunnen olleeni maanvaiva jo nyt", Zoë päätti kerrankin pitäytyä omissa asioissaan, ja tällä hetkellä hänen omiin asioihinsa kuului Damianin ja äidin löytäminen. Ja sen saavuttaakseen hänen pitäisi oikeasti päästä sinne rautatieasemalle.

//Tällä kertaa vähän lyhyempi vastaus, anteeksi siitä! D:

[Mila Molina]

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos teille!

Melancholia D’Esseille, Serpentard: 12 p
Zoë Martinson, Serdaigle: 12 p