Et ole muruni, vaan aivan koko pulla!

[Noah Andersson]

Mukana olevat hahmot: Noah Andersson ja Rebecca Hope, tervetuloa!
Ajankohta: Vähän ennen koulujen alkua
Tapahtumapaikka: Pariisi
Juoni: Noah on viettänyt kesänsä Pariisissa sen jälkeen, kun hänen vanhempansa potkivat hänet pihalle viime keväänä. Noah on tietämättään työskennellyt Rebeccan äidin kahvilassa koko kesän. Tytöt kohtaavat ensimmäistä kertaa kesän aikana yllättävissä merkeissä.
Varoitukset:-
Muuta:-

Kiirehdin ulos kerrostalon rappusia varmana siitä, että olin myöhästymässä metrostani. Puikkelehdin katujen läpi hokien anteeksipyyntöjä, kunnes ryntäsin alas metrotunneliin. Pääsin tasaamaan hengitystäni vasta, kun olin hypännyt melkein sulkeutuneiden ovien välistä metroon. Vaikka minulla olisi täysi syy vihata Pariisia, olin alkanut jo oikeastaan nauttia siellä viettämästäni ajasta. Oli upean vapauttavaa viettää kesä yksin kaupungissa ja maassa jota ei ennessään tuntenut. Sai olla oma itsensä aivan uudella tavalla, kun kaikki oletukset omasta itsestä eivät painaneet päälle. Pariisissa oli saasteista huolimatta helpompi hengittää. Kun se oli sanottu, oli varmaankin oikea aika todeta, että muuten kaikki oli ihan syvältä.

Nousin ylös metrotunnelista tutunnäköisen kahvilan eteen. Tuosta kahvilasta oli tullut yksi turvapaikoistani suuren kaupungin sisäpuolella. Kävelin sisään tarkistaen ulkonäköni ikkunan heijastuksesta todeten, että näytin normaalista poiketen hyvältä. Aurinko oli polttanut hiukseni melkein valkoisiksi ja ihoni oli saanut vahvan rusketuksen. Hiukseni olivat löysällä nutturalla ja minulla oli päälläni sininen T-kauluspaita ja vaaleanruskeat pellavashortsit.

Astuin sisään kahvilaan tutun kellon säestämänä ja kävelin suoraan tiskin taakse. Heitin päälleni pinkihtävän esiliinani ja vapautin edellisessä työvuorossa olleen pojan. Kahvila oli kohtalaisen tyhjä, aamun pahin ruuhka oli jo ohi. Kävin pyyhkimässä pöydät ja palasin takaisin tiskin taakse. Kahvilan sisustus oli hyvin pelkistetty ja sievä, koko tilaa hallitsivat pastellisävyt. Vaikka en tavallisesti ollut ihminen, joka istuskeli kahviloissa vapaa-ajallaan, olin huomannut viettäväni täällä paljon aikaa myös vuorojeni jälkeen. Olin saanut jopa ystäviä puutteellisesta kielitaidostani huolimatta.

Kesäni Pariisissa ei ollut täysin ongelmaton. Asuin yksin keskustan liepeillä, joten kävin kahvilan lisäksi töissä myös paikallisella ampumaradalla, jotta pystyin kustantamaan elämäni. Vaikka asuntoni olikin hurmaava, en ollut tottunut elämään yksin varsinkaan tapahtumantäyteisen Château-vuoteni jälkeen. Uni ei tullut ilman muita ihmisiä etenkin, kun mielessä pyörivät myös koulussa viime vuonna tapahtuneet pahat asiat. Ja oikeastaan minua valvotti myös yksi erityinen Serdaigle, joka jatkoi päälläni leikkimistä vaikken ollut nähnyt häntä kahteen kuukauteen. Becky asui Pariisissa, mutten ollut kehdannut ehdottaa tapaamista. Hän luuli, että elelin edelleen onnellisena Liverpoolissa vanhempieni kanssa. Olimme jutelleet lähinnä viestien kautta. En malttanut odottaa, että näkisin hänet taas koulujen alettua.

Ajatukseni keskeytyi, kun vuorotoverini Thomas pölläytti päälleni jauhoa. Jauho pöllähti suurena valkeana pilvenä päälleni ja aloin välittömästi yskiä. Näin tapahtui yllättävän usein verrattuna siihen, että olin oikeastaan ollut täällä töissä vain kesän. Kiljaisin ja pyyhkäisin jauhoa pois päältäni. ”Noah! Minä olen puhunut sinulle kohta viisi minuuttia. Lakkaa unelmoiminen siitä tyhmästä kouluihastuksestasi ja laita nuo kakut esille!” Thomas käskytti osoittaen sivupöydällä lojuvia upeita leivonnaisia. ”En minä ole ihastunut keneenkään, sinulla on vain tylsä elämä ja yrität kalastella muilta vähän jännitystä”, sanoin, näytin kieltä ja poistuin lasisen kakkutason taakse tiskin viereen. Kello kilahti kahvilan etuosassa ilmoittaen uuden asiakkaan astuneen sisään liikkeeseen. En kiinnittänyt asiaan kummemmin huomiota, sillä Thomas piti tällä hetkellä huolta kassasta.

[Rebecca Hope]

Auringonsäteet pilkottivat huoneeni ikkunan sälekaihdinten raoista ja loistivat silmiini. Käänsin kylkeä, jotta naamani olisi seinään päin, mutten saanut enää unta, joten heilautin jalkani sänkyni reunan yli ja tepastelin paljain jaloin karvamaton poikki avaamaan ison ikkunan vieressä olevaa pienempää tuuletusikkunaa. Sitten muistin puhelimeni. Sieppasin sen valkoisen kirjoituspöytäni päältä ja kiskaisin siitä laturin irti. Painoin kotinäppäintä, ja se heräsi taas eloon. Ei viestejä. Kurotin ottamaan laturia pois pistorasiasta. Kyllähän minulle oli tullut yön aikana pari viestiä kaveriporukkani ryhmästä, mutta ei yhtäkään eräältä tietyltä henkilöltä.

Pureskelin alahuultani. Kohtalaisen usein minä aloitin keskustelun, mutten halunnut vaikuttaa epätoivoiselta tai siltä, että minulla olisi obsessio tai jotain, joten olin jo pari päivää yrittänyt olla laittamatta viestiä. Tähän asti se oli sujunut ihan hyvin, vaikkakin pieni ääni päässäni kiljui minua aina kirjottamaan jotakin. Ihan vaan vaikka: "Oletko okei?" mutta sekin olisi saattanut vaikuttaa tungettelevalta. Ehkä.

Kävelin huoneeni ovelle ja kuuntelin hetken aikaa hiljaa. Oven ulkopuolelta ei kuulunut ääniä, joten taisin olla yksin kotona. En ollut aivan 100% varma minne vanhempani olivat menneet, mutta veikkasin että he olivat ottaneet myös Cloen mukaansa. Hän ei nimittäin kauhean usein ollut hiljaa. Naputtelin puhelimestani kavereideni keskustelun auki ja aloin lueskella sitä. Sitten avasin huoneeni oven ja astuin olohuoneeseemme. Tilan täytti auringonvalo, joka loisti suurista ikkunoista valaisten valkoiset sohvamme ja heijastuen televisiosta. Ilmassa leijaili pölynhiukkasia, enkä voinut tehdä muuta kuin hymyillä. Rakastin kesäloma-aamuja, varsinkin nyt kun pystyin nukkua myöhään, sillä äitini kahvilaan oli saatu uusi työntekijä kesäksi, eikä minua tarvittu.

Kävin pesemässä hampaani ja kurkkasin isoveljeni huoneeseen. Darnell kuorsasi peiton alla, mutten ollut kuullut sitä, koska huoneen ovi oli ollut kiinni. Jätin oven auki, jotta ilma vaihtuisi, ja tallustelin takaisin omaan huoneeseeni vaihtamaan yöpuvun päivävaatteisiin. Kaivelin lipastostani vaaleansiniset farkkushortsit ja valkoisen T-paidan ja sitaisin vasta leikatut hiukseni nopealle ponnarille. Seisoskelin hetken aikaa peilin edessä. Olin ihan lauta muihin verrattuna, enkä muutenkaan näyttänyt kamalan hyvältä. Nenäni oli vähän liian iso ja olin ruskettunut vain vähän, mutten itse huomannut eroa muusta kuin selkääni jääneistä rusketusraidoista, jotka pilkottivat paitani kaula-aukosta. Aurinko oli vain kutsunut naamalleni hullun määrän lisää pisamia. Olisinhan minä tietysti voinut maagisesti muuttaa pikkuisen rintavarustustani isommaksi ja sellaista, mutta se olisi vaatinut kamalasti keskittymistä, ja tuntunut oudolta. Koska enhän se oikeasti ollut minä. Huokaisin ja lähdin kävelemään keittiöön.

Keittiössä ei ollut ruokaa. Näköjään olimme eilen syöneet murot, ja ilmeisesti hiivakin oli loppu, joten en voinut leipoa mitään. Yksi pala leipää oli, mutta päätin jättää sen veljelleni, sillä hän ei luultavasti jaksaisi mennä kauppaan. Eli päätin lähteä käymään kahvilassa. Katsoin kelloa. Siellä ei pitäisi olla kauheaa ruuhkaa nyt, ja voisin mennä suoraan kahvilasta ehkä jonnekkin kavereideni kanssa. Suurin osa heistä oli lomalla matkustanut jonnekkin, ja minun perheeni oli jäänyt tänne, mutta nyt myös moni oli jo palannut takaisin Pariisiin. Nappasin laukkuni eteisestä ja heitin sinne kukkaroni, kännykkäni ja kotiavaimet. Sitten laitoin jalkaani sandaalit ja avasin varovasti oven astellen kerrostalomme rappukäytävään.

Oven kello kilahti kun astuin sisään kahvilaan. Sen tuoksu täytti heti nenäni. Olin unohtanut kuinka sievää kahvilassa oli. Paljon pastellisävyjä ja vaaleita maanläheisiä värejä ja vakiopöytäni ikkunan vieressä oli vapaana. Ja hei katso, oli serkkuni Thomasin työvuoro! "Salut Thomas!" tervehdin poikaa hymyillen ja astelin tiskin luokse. "Salut Bea, otatko sen tavallisen?" Thomas kutsui minua lempinimellä. Vaikken ollut käynyt kahvilassa kahteen kuukauteen, hän muisti silti smoothietilaukseni ulkoa. Nyökkäsin. Thomas alkoi kaivella pakastimesta marjoja ja heitti ne blenderiin.

"Noh, laittoiko se viestiä?" poika kyseli. Olin raportoinut Thomasille minun ja Noahin tilanteesta, kertomatta Noahin nimeä, ja hän tiesi tästä projektistani olla hetken aikaa aloittamatta keskustelua. Pudistin päätäni. Thomas hymyili myötätuntoisesti, mutta näin selvästi ettei hän oikein osannut sanoa mitään. Olihan se ihan hyvä, sillä en blenderin hurinan yli olisi kuitenkaan kuullut sitä. Hän ojensi lasin minulle ja naputteli kassakonetta haroen vaaleita hiuksiaan. Maksoin kortillani smoothien ja kiitin. Sitten nappasin lasin pöydältä hörpäten siitä vähän, ja kävelin lempparipöytäni luokse. Laskin lasin pöydälle ja istahdin penkille naama tiskiin päin.

[Noah Andersson]

Nostelin kakkuja vitriiniin ja laitoin kaunokirjoituksella kirjoitetut hintalaput jokaisen kakun eteen. Vaikka kahvilan ilmastointi toimi hyvin, minun oli silti melkein koko ajan aivan järkyttävän kuuma. Pyyhkäisin otsaani ja avasin paitani kaksi ylimmäistä nappia. Toisen napin avaaminen liikkui kotona vähän liian avonaisen puolelle, mutta olin omaksunut itseeni hieman ranskalaista huolettomuutta. Olin sisäistänyt sen, ettei ketään oikeastaan kiinnostanut se, oliko paitani ylin nappi kiinni. Ranskalainen nuoriso oli huomattavasti englantilaisia kanssa-angstaajiaan vapaampaa porukkaa. Ei ollut erikoista, että kahvilaan tultiin avonaisessa flanellissa, pitsirintsikoissa ja shortseissa. Olihan täälläkin myös hieman konservatiivisempia nuoria, mutta ihmiset eivät olleet läheskään yhtä jäykkiä kuin kotona.

Vesi nousi kielelleni, kun nostin suklaa-granaattiomena juustokakun tasolle. Kakku oli noussut ehdottomaksi suosikikseni kesän aikana. Sen maku oli täyteläinen, mutta raikas. Suklainen, mutta kuitenkin niin ihanan kevyt. Rakastin tuota kakkua ja kahvilan ihana omistaja antoi minun ottaa sen ylijäämät silloin tällöin kotiin. Hän oli tietoinen vaikeasta tilanteestani, mutta ei siihen johtaneista syistä. Olin väittänyt tulleeni kielimatkalle, mutta koska isäni oli sairastunut, vanhemmillani ei ollutkaan rahaa maksaa koko matkaa. Olin saanut itselleni työn ja sympaattisen katseen, vaikkakin tunsin siitä nykyään huonoa omatuntoa. Kahvilan omistaja oli herttainen nainen, enkä halunnut valehdella hänelle.

Thomas alkoi porista iloisesti ranskaksi sisään tulleen asiakkaan kanssa. Tytön ääni oli jotakin kautta hyvin tuttu, mutta en yrittänytkään pysyä heidän keskustelussaan mukana. Vaikka ranskantaitoni oli kehittynyt huomaavasti, se vaati kovaa keskittymistä, jonka sillä hetkellä suuntasin kakkujen asetteluun. Sain sujautettua viimeisen kakun vitriiniin sotkematta hienoa minttukuorrutetta. Olin kääntymässä kysymään Thomasilta miten hän piti taukonsa tänään, mutta pysähdyin ja käänsin kasvoni kohti seinää. Keskustelu jatkoi vanhaa rataansa, mutta minun korvaani oli särähtänyt yksi asia, joka sai minut tajuamaan miksi ääni oli niin kovin tuttu. Thomas oli juuri käynyt ääneen läpi erittäin tutun smoothietilauksen. Hän oli käynyt läpi Beckyn smoothietilauksen.

Käännyin katsomaan kauhunsekaisin tuntein kun hän kävi istumaan kahvilan sisälle kasvot tiskiä kohti. Voi, minun kaunista Beckyäni. Muttä hän ei saisi missään nimessä nähdä minua. Olin pysynyt hänestä kaukana koko kesän hyvästä syystä, enkä aikonut sortua nytkään. Niin paljon kuin hänestä pidinkin, hän oli tehnyt selväksi, että oli hetero ja meidän välillämme tapahtunut oli ollut vain kasa epäonnisia sattumuksia. Miten sitäpaitsi selittäisin sen, että olin majaillut Pariisissa koko kesän kertomatta hänelle? En halunnut, että hän tietäisi vanhempieni kanssa tapahtuneesta välirikosta. Hän kyselisi miksen kertonut ja syyttäisi vain itseään. Se oli minun oma vikani ja syyni, joka kaikki liittyi sisälläni olevaan vikaan. Vikaan siitä, että haluaisin olla enemmän kuin ystäviä.

Laskeuduin hiljaa kontilleni niin, että tiski jäi näköesteeksi väliimme. Minua oksetti. Mikseivät nämä typerät, pahat ja sytiset tunteet voineet vain kadota? En olisi enään vioittunut. En olisi enää ongelma, taakka tai häpeä vaan saisin tavata veljeäni ja ystäviäni kuin kuka tahansa 16-vuotias tyttö. Minä olisin paljon onnellisempi. Ja vaikka kuinka yritinkin vastustaa ja hiljentää sen puolen minusta, en tuntunut koskaan onnistuvan. Sillä sinäkin hetkenä kun olin kontallani itku kurkussa maassa piileskelemässä, halusin vain juosta Beckyn luokse ja suudella häntä.

Konttasin Thomasin luokse ja vetäisin häntä lahkeesta. Thomas näytti kohtalaisen järkyttyneeltä nähdessään minut nelinkontin jalkojensa juuressa. Ennen kuin hän ehti paljastaa minut, otin kiinni hänen paitansa rinnuksista ja vetäisin hänet kanssani maahan. Hän ei osannut aavistaa sitä, vaan romahti polvilleen kolauttaen kyynärpäänsä tiskin kulmaan. ”Hemmetti soikoon, Noah! Yritätkö kidnapata mut vai mikä sua vaivaa?” Thomas totesi ärtyneenä. Hän ei ilmiselvästi tajunnut tilanteen tulenarkuutta. ”Se tyttö jolle sinä puhuit. Hän ei saa missään nimessä tietää, että mä oon täällä”, totesin. Jos Becky saisi tietää... en tiedä mitä tekisin. Asiat olivat olleet toistaiseksi helpompia yksin. Ei tarvinnut pysähtyä pohtimaan kun pystyi painamaan hirveää kyytiä järki edellä tunteiden ohi. Minä olin hallinnut itseni koko tämän kesän. En ollut menettänyt kontrollia kertaakaan. Mutta nyt pöydässä istui ihminen, joka saisi minut kaivamaan oman hautani ja repimään auki omat haavani vain muutamalla hassulla sanalla. Ihminen, jota rakastin kylmän sydämeni pohjasta, mutta jonka rakastaminen ei tehnyt minusta vahvaa vaan heikon, säälittävän käsikassaran. Vaaleanpunaiseen verhoutunut enkeli Helvetistä, jonka käännytyksen jokaista hetkeä rakastin.

[Rebecca Hope]

Meinasin tukehtua smoothieeni kun Thomas putosi yhtäkkiä tiskin taakse. Tuo nousi äkkiä pystyyn ja hieroi kyynerpäätään. Katsoin Thomasta kummastuneena. Hän viittoi minulle nopeasti jotain siitä kuinka oli kompastunut ja lyönyt kyynerpäänsä, muttei ollut satuttanut itseään pahasti. Apua. En ollut tajunnut että Thomas muisti yhä viittomakieltä mitä olimme opetelleet yhdessä. Olimme keksineet myös omat morseaakkoset, ja olin koputellut niitä aina huoneeni lattiaan, sillä Thomasin perheen asunto oli ollut suoraan meidän alapuolellamme. Sitten Thomas oli perheinensä muuttanut muualle, ja vähän aikaa minun huoneeni alapuolella asui joku, joka pimputti kitaraansa yömyöhään. Hän sai häädöt, ja nykyään siinä asunnossa asui mukava vanha nainen viiden kissansa kanssa.

Viitoin takaisin okein, ja jatkoin smoothieni hörppimistä. Katselin ikkunasta kahvilan ohi ajavia autoja jotka päästivät ilmaan pakokaasua. Värähdin inhosta ja hivelin sormillani ikkunalaudalla olevan kukkaruukun kaiverrettuja kuvioita. Olin tehnyt kaikki kahvilan kukkaruukut itse, kun innostuin yhtenä kesänä savella sähläämisestä, ja äiti oli välttämättä halunnut ne kahvilaansa. Kukkaruukut antoivat vielä lisää väriä jo ennestään ihanan väriseen tilaan, kun olin värjännyt ne kirkkailla ja lämminsävyisillä lasitteilla joita olin lainannut vanhasta koulustani. Koko Pariisi oli täynnä muistoja lapsuudestani, koska olin asunut koko elämäni samassa paikassa ja kulkenut samoja reittejä

Kukkaruukussa elelevä kasvi näytti vähän nuutuneelta, joten tunnustelin multaa sormillani. Se oli kuivaa, eli kasvia taidettiin kastella viimeksi eilen. Sitä pitäisi kastella, sillä aurinko porotti suoraan siihen suuresta ikkunasta. Muistaakseni kahvilassa oli lappunen, missä kerrottiin kasteluajat, mutta ehkä Thomas tai se uusi työntekijä oli unohtanut. Koppasin kasvin ikkunalaudalta ja suuntasin kohti takahuonetta tiskin takana. Thomas puheli jotain ilmeisesti lattialle, hyvin lyhyelle henkilölle tai kakkuvitriiniä täyttävälle, joten en uskonut että häntä haittaisi takahuoneessa vierailuni, olinhan kuitenkin kahvilan omistajan tytär.

Tepastelin sandaaleissani suoraan siivouskomeron luokse, josta löysin tutun hopeisen kastelukannun. Huuhtaisin sen nopeasti hanan alla ja täytin vedellä. Otin kukkaruukun ja kastelukannun mukaan ja lähdin takahuoneesta. Oven läpi käveltyäni huomasin jonkun todella tutun kökkivän lattialla. "Hetkonen. Noah?" Mitä hän täällä teki? Olin koko loman odottanut että näkisin tytön uudestaan, ja siinä hän nyt seisoi, tai pikemminkin kyykki. Thomas irvisti taustalla pahoittelevasti, ja tajusin silloin jotain. Noah piilotteli minulta. Hän oli se uusi työntekijä, ja oli työskennellyt täällä koko loman kertomatta minulle mitään. Vaikka tunsin oloni vähän kummastuneeksi ja petetyksi, en silti voinut estää hymyä nousemasta kasvoilleni.

"Mitä sinä täällä teet?"

[Noah Andersson]

Kökötin kontallani kylmällä lattialla ja tunsin, kuinka sydämeni uhkasi hypätä kurkustani ulos ja juosta suoraan Beckyn luokse. Kaikki Pariisin kahvilat joihin hän olisi voinut mennä, mutta hän tuli tänne? Miksi helvetissä minulle kävi aina näin? Miksei hän olisi voinut ottaa juomaansa mukaan? Miksi hän istui oven lähelle estäen minun pakoni tilanteesta, jossa ainoa vaihtoehto oli valehdella vain lisää parhaalle ystävälleni? En halunnut valehdella hänelle enää. Olin kuvitellut, että voisin lopettaa valehtelun kun pääsisin takaisin kouluun. Mutta nyt minun pitäisi upottaa itseni vieläkin syvemmälle suohon, että selviäisin sinne kyseenalaisella kunnialla.

Voisin nousta lattialta, kävellä hänen luokseen ja kertoa kaiken. Kertoa, miten minun tyhmät tunteeni olivat pilanneet kaiken. Miten lensin ulos kotoa, mitä tein viime vuoden pimeyden velhojen kanssa ja kuinka oli oikeastaan ihme, ettei minua heitetty ulos Châteausta. Miten yksinäinen olin ollut tänä kesänä. Miten olin käynyt hänen kotinsa rappusilla, mutten uskaltanut soittaa ovikelloa. Voisin kertoa totuuden, mutta satuttaisin häntä ja itseäni vielä enemmän. Niin minä ainakin kerroin itselleni. Tosiasiassa minua pelotti. Minua pelotti, että hän nauraisi minulle eikä haluaisi olla enää ystäväni. Olisi samaa mieltä vanhempieni kanssa siitä, että olin sairas. Häntä varmaankin ällöttäisi minun tunteeni häntä kohtaan. Hän jättäisi minut yksin. Minä en halunnut olla enää yksin. En voinut tunnustaa vielä. Halusin nauttia hänen seurastaan niin kauan, kuin vain oli mahdollista. Se ei sitäpaitsi ollut keskustelu, joka käytäisiin kevyesti kahvilassa istuskellen.

Kurkistin varovasti tiskin yli kohti Beckyä. Hän oli poissa. Oven kello ei ollut kilahtanut, joten hänen täytyisi olla vielä sisällä kahvilassa. Ehkä hän oli mennyt vessaan? Pääsisin ehkä jopa livahtamaan pois. Olin nousemaisillani ylös tehdäkseni suuren pakoni, kun kuulin tutun äänen selkäni takaa. Becky seisoi selkäni takana. Hän oli tunnistanut minut ilmeisesti ilmassa keikkuvan takalistoni perusteella. Hänen äänessään oli iloa, mutta kuitenkin petetty pohjavire. Jähmetyin suolapatsaaksi. Merde.

Nousin seisomaan ja käännyin katsomaan häntä. Koin oloni pieksetyksi koiraksi. Normaalistikin hieman huono ryhtini lysähti vielä entisestään. Katseeni oli kuin liimattuna lattiaan. En halunnut katsoa häntä. En luottanut siihen, että pystyisin pitämään tarkoin suunnitellun valheeni kasassa. Becky tunsi minut. Hän varmasti huomaisi, että valehtelin. En tiennyt mitä sanoa, sillä suustani pääsisi korkeintaan epämääräistä änkytystä.

Nostin katseeni maasta. Becky seisoi edessäni metallinen kastelukannu kädessään. Pieni hymy nousi kasvoilleni, kun tarkastelin hänen kasvojaan. Hänen ihonsa oli melkein yhtä kalpea kuin se oli ollut koko viime vuoden. Hänen hiuksiensa pinkki oli ehkä hieman vahvempi kuin muistinkaan. Oli miten oli, hän oli kaunis kuten aina. Tunsin pienen tikarin vääntyvän sydämessäni, kun huomasin pettyneen ilmeen hänen kasvoillaan. ”Moi Becky. Sinä näytät tosi kauniilta tänään. Kesä pukee sinua”, totesin ääni käheänä. Mieleni kävi aivan ylikierroksilla ja jätin tarkoituksella vastaamatta hänen kysymyksiinsä.

[Rebecca Hope]

Noah nousi ylös lattialta ja kääntyi minua kohti, mutta hänen katseensa oli edelleen kiinni lattiassa. Hän ei halunnut katsoa minua. Ehkä hän ei halunnut nähdä minua ollenkaan, muuten hän olisi soittanut. Hän olisi kertonut että asui Pariisissa. Hän olisi kertonut jotain. Minäkin olisin voinut hypätä halaamaan Noahia, sillä välissämme ei ollut mitään, mutten saanut jalkojani liikkeelle. Eikä sekään välttämättä olisi ollut kamalan sopivaa siinä tilanteessa, kun Noah ei selvästikkään halunnut puhua minulle.

En voinut uskoa sitä. Se tyttö, jonka takia olin valvonut yön pikkutunneille odotellen vastauksia, joita ei koskaan tullut. Josta olin nähnyt unta ainakin viisi kertaa. Olin laskenut. Ja nyt hän seisoi edessäni looking as good as ever ja minä näytin hirveältä. Olin käynyt varmaan suihkussa viimeksi eilen, hiukseni olivat sekaisin ja vaatteeni tuntuivat liimautuvan kiinni ihooni.

Noah nosti katseensa. Hän kähisi ilmoille kehun siitä, miten näytin nätiltä ja miten kesä pukee minua. Hän jätti vastaamatta kysymykseeni. "Kiitos, niin sinäkin", sanoin ja hymyilin. En kyllä näyttänyt. Sen sijaan että olisin kysynyt kysymystäni uudelleen, sanoinkin: "Oletko syönyt noita, ne on tosi hyviä. Kannattaa maistaa." Osoitin sormellani suklaa-granaattiomena juustokakkua. Puraisin poskeni sisäpintaa. Totta kai hän oli. Äiti antoi kaikille aina kaikkea jos jotain jäi yli.

Thomas jatkoi saapuvien asiakkaiden palvelemista ja vaikka niitä ei ollutkaan paljon, olimme Noahin kanssa ehkä silti vähän hassu näky. Hiuksiini ei enää kiinnitetty niin paljon huomiota, toisin kuin ala-asteella, mutta ne eivät silti olleet kauhean hyvät jos haluaisi olla herättämättä huomiota. Tunsin kämmenieni hikoavan. Halusin pois ihmisten näköpiiristä, varsinkin kun minulla ei edes ollut työessua päällä ja olin periaatteessa henkilökunnan tiskin takan. Jotkuthan saattoivat ajatella että olin mennyt sinne ilman lupaa ja nyt Noah käski minun mennä pois.

"Kannattaisikohan meidän mennä jonnekkin muualle puhumaan, ettemme häiritsisi asiakkaita. Jos siis haluat. Thomas kyllä varmaan pärjää vähän aikaa yksinäänkin. Minun pitäisi kastella kasvit, niitä ei olla kasteltu. Ne kuolevat muuten. Ja ollaan kasvatettu niitä aika pitkään. Täällä on yksi aloe vera, jota käytettiin joskus kun poltin viisivuotiaana sormeni ottaessani leipää leivänpaahtimesta", sopertelin. Noahia ei varmaankaan kiinnostanut mitkään sormenpolttotarinat. Halusin motata itseäni kastelukannulla mahaan.

[Mila Molina]

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos teille!

Noah Andersson, Gryffondor: 10 p
Rebecca Hope, Serdaigle: 10 p