Taikaolennot tarkkailussa

[Renée Mason]

Tarkkailin Katrinea, kun tämä asteli lähemmäs haiskua. Tyttö näytti hermostuneelta. Hymyilin hänelle rauhallisesti, kun hän vilkaisi minuun. Varmaan katsoi, kuinka haiskua kuului silittää. Katrine ei selvästikään ollut ollut kauheasti haiskujen kanssa tekemisissä. Jos olisi, ei tyttö olisi noin hermostunut. Haiskut olivat kivoja ja rauhallisia, kunnes näkivät jotain kiiltelevää. Onneksi meillä ei ollut mitään koruja mukanamme. Ne kun olisivat varmaan pelästyttäneet Katrinen kokonaan pois aitauksilta.

Katrine hipaisi varovaisesti haiskun päätä ja veti kätensä heti pois. Kuten olin arvannutkin, haisku vain kaipasi lisää silittelyä. Kun Katrine alkoi silitellä haiskua, hurrasin lujaa pääni sisällä. Hymykin leveni aavistuksen.

“En oikeastaan”, Katrine sanoi. Niin olin arvellutkin. “Olen asunut vain tavallisissa paikoissa, missä oli jästejä lähellä, ja taikaolentojen hoito alkaa vasta kolmannella”, hän selitti. Nyökkäsin ymmärtääkseni. Jästikylissä asustelevilla noidilla ja velhoilla pitää olla lupa joihinkin taikaeläimiin ja joidenkin lajien pitämistä on vissiin jopa rajoitettu. (Halusin takan, kun olin kymmenenvuotias, mutta sen julmuus jästejä kohtaan esti minua saamasta sitä. Äiti ei päästänyt minua edes takanhoidon soveltuvuustesteihin, ettei pettymys olisi liian suuri)

“Mutta sinä selvästi rakastat niitä? Milloin kiinnostuit taikaolennoista?” Katrine sanoi. Virnistin ensimmäiselle lauseelle. Aivan oikein. ”Joo, niin rakastankin”, naurahdin iloisesti, ”En tiedä, milloin se alkoi. Ennen koulua jo, ehkä seitsemänvuotiaana, kun sain ensimmäisen oman kääpiöpalluran. Liikkeessä oli niin paljon kaikkia ihania olentoja, että jäin sinne tunniksi ihastelemaan kaikkia. Siitä lähtien sitten… Koulussa, Beauxbatonsissa siis, kuulin lohikäärmeistä. Ne ovat edelleen suosikkiolentojani. Ne ovat tosi kiehtovia ja mahtavia ja niistä on niin monia legendoja.” Huomasin unohtaneeni haiskun silittämisen, kun se alkoi puskea kättäni.

”Lohikäärmeet ovat myös syy, miksi sain potkut Beauxbatonsista”, lisäsin naurahtaen. Mielestäni oli oleellista mainita laittoman korkeasti vaarallisuusluokitellun eläimen hoitamisen vaarat. Katrine saisi udella lisää tai ei, mutta mainitsinpahan asian vaan, koska lohikäärmeistä puhuttiin.

”Nämä haiskut ovatkin ihan kivoja”, Katrine sanoi silittäessään haiskua. ”Eikös?” sanoin hymyillen, ”Arvasin, että pidät niistä!”

[Katrine Isabell Wall]

“Joo, niin rakastankin”, Renée virnisti. ”En tiedä, milloin se alkoi. Ennen koulua jo, ehkä seitsemänvuotiaana, kun sain ensimmäisen oman kääpiöpalluran. Liikkeessä oli niin paljon kaikkia ihania olentoja, että jäin sinne tunniksi ihastelemaan kaikkia. Siitä lähtien sitten… Koulussa, Beauxbatonsissa siis, kuulin lohikäärmeistä. Ne ovat edelleen suosikkiolentojani. Ne ovat tosi kiehtovia ja mahtavia ja niistä on niin monia legendoja.”

Kuuntelin Renéen kertomusta hymyillen. Lohikäärmeet kuulostivat minustakin jännittäviltä, mutta en tiennyt niistä vielä kovin paljoa. En ollut tullut lukeneeksi niistä.

“Lohikäärmeet ovat myös syy, miksi sain potkut Beauxbatonsista”, Renée sanoi kepeästi. Beauxbatonsista? En ollut kiinnittänyt tuon koulun nimeen huomiota Renin kertoessa milloin kiintyi eläimiin, mutta tosiaan, Beauxbatons, oliko Renée käynyt siellä koulua? En tiennyt koko asiasta.

“En tiennyt, että olet opiskellut Beauxbatonsissa”, sanoin varovasti kysyvään äänensävyyn. Varovasti, sillä ei sitä ikinä tiennyt, jos Renée ei vaikka halunnut puhua siitä. “Mitä tapahtui?” Kysyin, kun en voinut hillitä itseäni. Hienoa, minä, sehän oli hienotunteista…

[Renée Mason]

”En tiennyt, että olet opiskellut Beauxbatonsissa”, Katrine sanoi kysyvään äänensävyyn. Nyökkäsin hymyillen. Tottahan se oli. ”Mitä tapahtui?” Katrine kysyi. Hän halusi siis tietää. Asia selvä!

”Tästä saattaa sitten tulla pitkä tarina”, varoitin naurahtaen ja otin paremman asennon edelleen haiskua silitellen. ”No, kaikki alkoi siitä, kun olin koulun läheisessä velhokylässä. Menin siellä kahvilaan ja tilasin tapani mukaan kurpitsamehua. Täytyy jo tässä vaiheessa mainita, että olin jättänyt koulupuvun linnaan ja päälläni oli paita, jossa oli lohikäärmeen kuva sekä pipo, jossa luki ”I grew up with dragons”. Olin myös juuri ostanut uuden lohikäärmekirjan läheisestä kirjakaupasta. Anyways, eteeni istui mies, joka kertoi minulle haluavansa myydä lohikäärmeen munan.

Olin tietenkin ihan äimän käkenä enkä uskonut häntä. Mutta hän näytti minulle munan, jota kantoi takkinsa alla, ettei se jäätyisi, ja sanoi, etteivät lohikäärmeet olleet vaikeita hoidettavia. Hän pyysi lohikäärmeen munasta 30 kaljuunaa, juuri sen summan, jota kannoin mukanani, ja sanoi, että saan halvalla, koska olin erityistapaus. Ei minulla enää olisi niin paljon rahaa. Tosiaan, kaikki säästöni menivät siihen, enkä ole sen jälkeen erityisesti kerännyt rahaa mihinkään.

Mutta kun olin ostamassa innoissani tätä munaa, mies sanoi, että se oli pidettävä salassa. Hän kertoi, että se olisi kasvettuaan syntymäpäiväyllätys Beauxbatonsin rehtorille. Hän kuulemma oli jopa laskenut päivät siihen, että lohikäärme kuoriutuisi, että silloin olisi rehtorin syntymäpäivä.

Joten minä salakuljetin munan kouluun ja kasvatin sitä sänkyni alla. Pidin siitä hyvää huolta ja nimesin sen Vauvaksi. Mutta kun se kuoriutui, makuusalitoverini huomasi sen tietenkin heti. Ei se tulipylväitä puhallellessaan pysynyt mitenkään salassa. No, rehtori kertoi ystävällisesti, että minua oli huijattu ja muistutti myös, että lohikäärmeenkasvatus oli erittäin valvottua ja vaarallista. Hän kuitenkin ymmärsi, että olin ollut nuori ja tietämätön, niin kuin asia oikeasti oli ollutkin. Hän siis ei kirjoittanut mitään rikosrekisteriä tai muita huomautuksia teoistani, vaan antoi toisen mahdollisuuden.

Koulussa huhut olivat kuitenkin sen verran rankkoja ja laajoja, että rehtori teki minulle palveluksen ja sain erota koulusta. Syyksi laitettiin muutto, vaikka emme oikeasti muuttaneet mihinkään. Jotkut huhuista kertoivat, että poltin koko pouffsoufflejen oleskeluhuoneen ja makuusalit, kasvatin salassa lohikäärme- jättiläis- ja peikkoarmeijaa tuhotakseni koulun ja vaikka mitä muuta. Vaikka minä oikeasti vain olin tyhmä ja hankin lemmikin epäluotettavasta lähteestä.”

Kun lopetin, toivoin hartaasti, että Katrine ymmärtäisi eikä pelästyisi. Tyttö oli harvinaisen fiksu, mutta minä en ollut, tai ainakaan ollut ollut. En vieläkään ymmärrä, kuinka olin ollut niin tyhmä.

”Olin tyhmä”, sanoin suoraan mielipiteen itsestäni. ”Ajattelin silloin, että olin lukenut niistä tarpeeksi. Vaikka aika monessa kirjassa oli varoiteltu, ettei niitä voinut pitää lemmikkeinä ja että niiden kasvatus oli tiukasti taikaministeriön valvonnan alaista.”

”Ehkä sitten vanhempana. Into lohikäärmeisiin ei ole kadonnut mihinkään”, sanoin ja hymyilin.

Joillekin ihmisille elämän kohokohta on se, kun näkee ensimmäistä kertaa oman lapsensa hymyilevän. Minulle se hetki tapahtui jo toisen luokan lopussa. Minun hetkeni kyllä saattaa korvaantua tulevaisuudessa jollain toisella, mutta se, kun oma lohikäärme kuoriutuu ja virnistää, on upea hetki.

[Katrine Isabell Wall]

Renée nyökkäsi iloisen näköisenä, eikä näyttänyt suuttuneen tahdittomasta kysymyksestäni, mikä sai minut huokaisemaan helpotuksesta.

“Tästä saattaa sitten tulla pitkä tarina”, Renée naurahti.

“Tykkään pitkistä tarinoista”, vastasin hymyillen. Renée aloitti kertomalla reissusta velhokylään. Pystyin kuvittelemaan mielessäni eläväisesti pari vuotta nuoremman Renéen. Naurahdin Renéen asukuvaukselle, yhtä lohikäärmettä koko tyttö! Seuraavaksi Renée kertoi lohikäärmeenmunaa kaupittelevasta miehestä, ja kuuntelin jännittyneenä kertomusta unohtaen kokonaan haiskuni silittelyn. En tiennyt, oliko 30 kaljuunaa munasta paljon vai vähän, mutta säälin silti Renéetä, joka menetti säästönsä. Osasin nimittäin arvata jo loppuratkaisun. Tarina etenikin olettamallani tavalla Renéen salakuljettaessa munan kouluun, missä se pian huomattiinkin.

Renéen tarina loppui ilman mainintaa lohikäärmeen kohtalosta, mutta arvelin, ettei hän enää kasvattanut sitä sänkynsä alla. Vaikka enhän minä ollut ikinä käynyt Gryffondorin oleskeluhuoneessa, ties vaikka se olisikin suurimmaksi osaksi lohikäärmeaitausta, missä Renée vietti päivänsä Vauvan kanssa ja muut oppilaat saivat käydä ihailemassa Gryffondorin uljasta salaisuutta.

“Olin tyhmä”, Renée totesi. “Ajattelin silloin, että olin lukenut niistä tarpeeksi. Vaikka aika monessa kirjassa oli varoiteltu, ettei niitä voinut pitää lemmikkeinä ja että niiden kasvatus oli tiukasti taikaministeriön valvonnan alaista.”

En oikein tiennyt, mitä sanoa Renéen tarinaan. Lohikäärmeet olivat kyllä upeita, mutta minusta kyllä turhan pelottavia lemmikeiksi. Oli kyllä kamalan kurjaa, että hän oli joutunut eroamaan koulustaan jupakan takia.

“Ehkä sitten vanhempana. Into lohikäärmeisiin ei ole kadonnut mihinkään”, hän vielä lisäsi ennen kuin sain suuni auki.

Hymyilin hieman, onneksi Renée ei sentään ollut lannistunut kokemuksesta. “Et sinä tyhmä ollut, innoissasi vain”, sanoin, vaikka tuntuikin vähän oudolta lohduttaa vanhempaa oppilasta. “Millainen lohikäärme oli? Ja minkä rotuinen? Mitä sille tapahtui tuon jälkeen?” Kyselin. “Kasvatatko sitä Gryffondorejen oleskeluhuoneessa?” En voinut olla lisäämättä höpsöä kysymystä, mutta paikkailin sitä virnistämällä. En minä nyt oikeasti niin olettanut.

Tunsin pukkaisun kädessäni ja katsahdin alas unohtamaani haiskuun. Se näytti vähän ärsyyntyneeltä siitä, ettei huomioni ollut lohikäärmetarinan aikana riittänyt sille. Naurahdin ja jatkoin otuksen silittämistä.

“Voiko näitä ruokkia millään?” Kysyin kohottaen taas katseeni Renéeseen.

[Renée Mason]

”Et sinä tyhmä ollut, innoissasi vain”, Katrine lohdutti. Naurahdin, sillä tuon lohduttaminen oli suloista. Kyllä minä itseni tyhmäksi tunsin, olinhan ajatellut kasvattavani lohikäärmeen sänkyni alla huomaamattomasti 12-vuotiaana. Ei, ei se olisi millään onnistunut. Mutta kyllä minä innoissanikin olin ollut, ja se tietenkin saattoi olla osasyy typeryyteeni.

”Millainen lohikäärme oli? Ja minkä rotuinen? Mitä sille tapahtui tuon jälkeen?” Kyselin. “Kasvatatko sitä Gryffondorejen oleskeluhuoneessa?” Katrine kyseli ja viimeisen kysymyksen kohdalla purskahdin nauruun. ”Ei, en kasvata sitä enää”, nauroin. ”Se oli rodultaan Tavallinen Walesinvihreä. Kuoriuduttuaan se oli ehkä kämmenen kokoinen ja, aww, niin söpö. Se hönkäisi savua ja kipinöitä ja näytti virnistävän kuoriuduttuaan. No, se lähetettiin Walesin lohikäärmekasvatille, ihan viralliselle sellaiselle. Ja siellä se on kai vieläkin, tosin niitä joskus siirrellään mannerten välillä uusille kasvattajille. Hän lähettää joskus Vauvasta kuvan jouluna. Onneksi Vauva pääsi hyviin käsiin, se kasvattaja on todella mukava ja taitava.”

”Olen kuullut useammistakin tuollaisista tapauksista. Esimerkiksi Brasiliassa joku oppilas oli ostanut aarnikotkan munan luullen sitä isoksi jalokiveksi. Myyjät haluavat ilmeisesti sabotoida taikakouluja, mutta syytä en tiedä. Aarnikotkathan eivät pidä siitä, kun joku koskee tai tulee lähelle niiden munaa. Samoin tämä oppilas sai kokea aarnikotkan raivon, kun tuo olento tuli etsimään munaansa ja kierteli koulun yllä valmiina hyökkäämään ensimmäisen ihmisen lue, jolla on jotain kiiltävää. Onneksi mitään ei sattunut”, kerroin. Esimerkkejä oli monia, joista valita, valitettavasti.

”Voiko näitä ruokkia millään?” Katrine kysyi. ”Jooh…” sanoin miettivästi, ”mutta en kyllä tiedä millä niitä ruokitaan. Tunneilla ei kerrottu, eikä kirjoista löytynyt tietoa, joten kai ne itse hankkivat oman ruokansa. Voimme kuitenkin kokeilla, minulla on tuolla jotain matoja ja siemeniä, ja otin myös mukaan hedelmiä ja palasen lihaa, mitä voisimme myös kokeilla.” Rapsutin vielä haiskun karvaa ja nousin sitten aitauksesta pois hakemaan kääpiöpalluroiden ruokarasiaa ja toista rasiaa, joista löytyivät kaikki nuo muut ruokavaihtoehdot, joita olin luetellut. Toin ne aitaukseen ja asetin maahan. Haiskuni näytti kiinnostuvan selvästi. Nostin käteeni madon ja jyviä vaihtoehdoiksi. Haisku nappasi ensin madon ja alkoi sitten natustaa jyviä. Kai se siis söi samalla tavalla kuin muutkin jyrsijät. Omenaa tarjotessani haisku vain nyrpisti kuonoaan.

//Olen muuten muistellut joskus väärin haiskun ulkonäköä ja sekoittanut sen vahingossa kyhmiin. Anteeksiiii, olen paljon huonompi kuin Ren :( //

[Katrine Isabell Wall]

“Ei, en kasvata sitä enää”, Renée naurahti. “Se oli rodultaan tavallinen walesinvihreä. Kuoriuduttuaan se oli ehkä kämmenen kokoinen ja, aww, niin söpö. Se hönkäisi savua ja kipinöitä ja näytti virnistävän kuoriuduttuaan. No, se lähetettiin Walesin lohikäärmekasvatille, ihan viralliselle sellaiselle. Ja siellä se on kai vieläkin, tosin niitä joskus siirrellään mannerten välillä uusille kasvattajille. Hän lähettää joskus Vauvasta kuvan jouluna. Onneksi Vauva pääsi hyviin käsiin, se kasvattaja on todella mukava ja taitava.

Olen kuullut useammistakin tuollaisista tapauksista. Esimerkiksi Brasiliassa joku oppilas oli ostanut aarnikotkan munan luullen sitä isoksi jalokiveksi. Myyjät haluavat ilmeisesti sabotoida taikakouluja, mutta syytä en tiedä. Aarnikotkathan eivät pidä siitä, kun joku koskee tai tulee lähelle niiden munaa. Samoin tämä oppilas sai kokea aarnikotkan raivon, kun tuo olento tuli etsimään munaansa ja kierteli koulun yllä valmiina hyökkäämään ensimmäisen ihmisen lue, jolla on jotain kiiltävää. Onneksi mitään ei sattunut.”

Kuuntelin silmät pyöreinä Renéen tarinoita. Lohikäärme kuulosti suloiselta eikä yhtään vaaralliselta. Renée tiesi todella paljon taikaolennoista. Minulla ei ollut hajuakaan, millainen oli tavallinen Walesinvihreä, mutta se kuulosti kivalta.

“Näytätkö sitten minullekin kuvan Vauvasta?” Kysyin. Pohdin hetken hiljaa ja nostin sitten taas katseeni Renéeseen ja kallistin päätäni. “Aiotko sinä mennä hoitamaan sitä kun kasvat aikuiseksi? Kun kerran tykkäät noin paljon lohikäärmeistä niin tuleeko sinusta lohikäärmeiden kasvattaja?”

Pystyin helposti kuvittelemaan Renéen muutamaa vuotta vanhempana metsässä paksut nahkahanskat käsissä ja naama vähän noessa kouluttamassa lohikäärmettä. Tai lentämässä lohikäärmeen selässä kohti auringonlaskua.

“Jooh…” Renée sanoi, kun kysyin haiskujen ruokkimisesta. ”Mutta en kyllä tiedä millä niitä ruokitaan. Tunneilla ei kerrottu, eikä kirjoista löytynyt tietoa, joten kai ne itse hankkivat oman ruokansa. Voimme kuitenkin kokeilla, minulla on tuolla jotain matoja ja siemeniä, ja otin myös mukaan hedelmiä ja palasen lihaa, mitä voisimme myös kokeilla.”

Renée nousi ja meni hakemaan ruokarasioita. Käännyin haiskuni puolesta Renéeseen päin, mutta pikku otus ei pitänyt huomioni jakautumisesta, vaan tökkäsi kuonollaan kättäni ärsyyntyneenä. Naurahdin ja jatkoin rapsuttelua seuraten kuitenkin katseellani Renéen toimia. Tyttö toi rasiat aitaukselle ja avasi ne. Hän otti mainitsemiaan ruokia ja tarjosi niitä haiskulleen. Se söi hyvällä ruokahalulla matoja ja jyviä, joten minä otin mallia ja tarjosin haiskulleki samoja eväitä.

Olivathan haiskut toki suloisia, mutta en voinut olla tähyilemättä muihin aitauksiin, jos jossain niistä olisi vaikka yksisarvinen tai lohikäärme.

[Renée Mason]

//Heipä hei taas. Vihdoin sain itseäni otettua niskasta kiinni :D Pitäisikö meidän alkaa tätä lopettelemaan? Ollaan nimittäin jo päälle vuosi pelattu (epäaktiivisuudestani johtuen) xd//

"Näytätkö sitten minullekin kuvan Vauvasta?" Katrine pyysi kertomukseni päätyttyä. "Tietenkin! Näytän heti, kun saan uuden. Odotas... minulla ehkä on viime vuodelta kuva repussani..." vastasin. Heitin repun alas selästäni ja avasin sen. Reppuni kyllä oli todellinen musta aukko. Paljon sinne mahtui, mutta mitään en ikinä sieltä helpolla saanut kaivettua. Kaivelin hetken sisuksia ja päädyin sitten tulokseen, että kuva oli varmaankin jäänyt yöpöydälleni. "Se taisi jäädä makuusaliin", ilmoitin ja kohautin olkiani.

"Aiotko sinä mennä hoitamaan sitä kun kasvat aikuiseksi? Kun kerran tykkäät noin paljon lohikäärmeistä niin tuleeko sinusta lohikäärmeiden kasvattaja?" Katrine kyseli. Minun ei tarvinnut miettiä pitkään vastaustani. "Totta kai. Se olisi mahtavaa. Ja joo, aion lohikäärmeiden kasvattajaksi. Tai sitten haluaisin ehkä olla taikaolentojen hoidon professori, sillä tykkään paljon muistakin olennoista."

”Onko sinulla vielä suunnitelmia, mitä haluaisit tehdä aikuisena?” Heitin vastakysymyksen Katrinelle. Tietenkin hän oli hieman nuorempi, mutta oli minullakin ollut palo taikaolentoja kohtaan jo pienenä. Mietin, mistä Katrine voisi tykätä enemmän kuin mistään muusta maailmassa. Varmaan lukemisesta. Toisaalta voisin kuvitella hänen olevan musikaalinen. Mutta arvelin, ettei Katrine välittäisi huispauksesta kovinkaan paljon. ”Mitä sinä tykkäät tehdä? Noin niin kuin yleisesti vapaa-ajalla?” Kysyin ja tutkailin Katrinea kiinnostuneena. Vahvin epäilykseni oli se, että tyttö oli pahimman luokan lukutoukka.

Silittelin vielä hetken haiskuani ja tarkastelin sen ruokailuhetkeä. Se natusteli eväitään tyytyväisen näköisenä. Tunsin itsekin mahani murahtavan hieman. Mutta olinhan vasta syönyt päivällistä? No, toisaalta en ollut syönyt mahaani täyteen kiirehtiessäni aitauksille. ”Täällä on vielä gäätä”, kerroin huomatessani Katrinen vilkuilun, ”Haluatko mennä tervehtimään sitä?”

[Mila Molina]

Lukitaan keskeneräisenä.

Renée Mason, Gryffondor: 24 p
Katrine Wall, Serdaigle: 20 p