Pimeys ei anna rauhaa

[Lucy Beckett]

//Myöhäinen lauantai-ilta 18.11.2017. Pelissä mukana Lucy Beckett ja Reichard Lesauvage.//

Aurinko oli painunut mailleen jo viiden jäljestä. Tänään se ei ollut haitannut Lucya, vaikka hän ei pimeästä pitänytkään. Tänään se oli ollut lupa mennä aikaisin nukkumaan. Hän oli vetäytynyt aikaisen päivällisen ja lämpimän suihkun jälkeen makuusaliin, vaihtanut ylleen tummansiniruudullisen flanellipyjamansa ja vetänyt raskaat samettiverhot kiinni toivoen, että muut seitsemäsluokkalaiset serdaigletytöt eivät ramppaisi makuusalissa. Hän ei ollut nukkunut torstain jälkeen kuin hajanaisia tunteja ja nekin painajaisten ryvettämiä. Hän tarvitsi unta.

Hän makasi vuoteellaan, yritti rauhoittua. Edes hiusten hunajan ja laventelin tuoksut eivät auttaneet rentoutumaan, vaikka hän oli niin toivonut hiuksia pestessään. Surisevat ajatukset ja sydäntä painava huoli eivät kuitenkaan hellittäneet piinallista otettaan, vaikka hän miten pyöri ja paini niiden kanssa. Ajatukset ravasivat kuin villiintynyt porotokka, ja sorkkien ryske sai hänen kallonsa halkeamaan. Väsymys sai kaiken pirstaloitumaan ja puuroutumaan päässä. Sen painostava ote oli kiristänyt päänsäryn utuiselle tasolle: Hänellä oli etova olo, joka ei mennyt pois. Hänellä oli tuskaisen kuuma, mutta häntä palelsi ja kylmä hiki nousi kaulalle. Hän oli niin väsynyt, että häneen sattui. Hän olisi voinut nukahtaa minä hetkenä hyvänsä, mutta uni ei ottanut häntä vastaan. Unettomuuden kiusanhenget roikkuivat hänen niskassaan eivätkä päästäneet irti, kuiskimalla herättivät hänet aina unen hämäriltä rajamailta.

Tunnit matelivat, säntäilivät arvaamatta, mutta mykkä pimeys ei antanut hänelle unen rauhaa. Makuusalin ovi avattiin. Tulijoiden äänet olivat aivan liian kimeitä ja voimakkaita Lucyn korville, vaikka hän tiesi, että hänestä vain tuntui siltä. Tuskinpa tytöt puhuivat yhtään sen ihmeellisemmin kuin muulloinkaan. Äänet vaimenivat, kun luokkatoverit huomasivat suljetut verhot. Askelet veivät jonkun sängyn vierelle penkomaan matka-arkkua. Pian Lucy oli taas yksin makuusalissa tuijottamassa pimeydessä sänkynsä verhokatosta. Kyynel vierähti hänen poskelleen, ja hän puri hammasta. Hänellä ei edes ollut ketään, kenelle puhua unettomuudestaan, saati sen syistä. Hänellä ei ollut tuvassaan oikeita ystäviä. Unettomalle tämä oivallus oli liikaa, liian musertava.

Hän nousi istumaan, pyyhki silmänsä pyjamanhihaan, raotti verhojaan ja pienen sisuuntumishengähdyksen jälkeen ryhtyi pakkaamaan. Hän kävi läpi matka-arkussa säilyttämänsä yrttivarannot. Matkakokoiseen liemikattilaan hän keräsi kaikenlaista tarpeellista nuuhkien pusseja ja purkkeja. Vaaka, punnukset, pari mittalasia ja -lusikkaa, mortteli, veitsi, kirkas lasipullo korkkeineen, ja hän oli valmis.

Vilkaisten nopeasti makuusalin ovelle hän vaihtoi pyjamanhousut ruskeisiin farkkuihin, kiskoi tummansinisen neuleen pyjamanpaidan päälle ja vetäisi saappaat jalkaansa. Hän otti viitan naulakosta. Viitan alle oli hyvä piilottaa liemikattila. Taikasauva sujahti housunvyötärölle lenkkiin. Hän ei välittänyt siitä, että kello olisi pian niin paljon, ettei hän saisi enää poistua tuvasta. Hän vain toivoi pääsevänsä livahtamaan takaisin tupaan ilman sen suurempaa härdelliä ja voivansa sitten vihdoin nukkua.

Oleskeluhuoneen valot ja valkeus häikäisivät häntä makuusalin hämärän jälkeen. Oleskeluhuoneessa pidettiin hauskaa. Olihan lauantai-ilta. Takassa leimusi kotoinen valkea, ja tunnelma oli lämmin, mutta hän näki sen vain ahdistavana, kaoottisena, liian meluisana. Hän kiiruhti askeliaan eikä katsonut kehenkään. Joku huomautti kello olevan jo paljon. Lucy mutisi hakevansa vain yhden kirjan kirjastosta ja palaavansa tuota pikaa.

Käytävien hiljainen hämärä oli oleskeluhuoneen lauantai-illan jälkeen balsamia korville ja mielelle. Hyvin nopeasti varjot alkoivat kuitenkin taas vaania häntä. Lucy veti taikasauvansa ja sytytti sen valon karkottamaan pimeänpelkoaan niin kuin aina. Tällä kertaa hän oli kuitenkin niin väsymyksestä turta ja jännityksestä virittynyt, että hänelle oli lähes yhdentekevää, mikä monsteri varjoista olisi vyörynyt hänen kimppuunsa. Mutta minne sitten? Hänen tarvitsisi aution luokkatilan. Saisiko koulun tiloissa edes tehdä liemiä liemituntien ulkopuolella? Hän ei tiennyt. Ajatus alkoi vaivata häntä. Hän ei haluaisi rikkoa sääntöjä, mutta ennen kaikkea hän ei halunnut tulla yllätetyksi. Hän ei halunnut selittää.

Ajatus pälkähti mieleen. Päättäväisesti hän suuntasi askelensa portaita alas ja kohti ulko-ovea. Monsieur Lesauvage oli aurori. Riistanvartija kyllä ymmärtäisi. Tuskin edes kyselisi kovin paljoa. Lucy oletti jokaisen aurorin joskus kärsineen uniongelmista. Sitä paitsi Lucy oli saanut paikoin ärsyttävänkin rehvakkaasta miehestä sellaisen kuvan, ettei hän omina opiskeluaikoinaan ollut ollut turhan tarkka säännöistä. Kaiken lisäksi hän oli henkilökuntaa, joten Lucy ei valmistaisi lientä salassa vaan henkilökunnan jäsenen valvonnassa. Olettaen, että herra Lesauvage olisi virka-asunnossaan eikä kieltäisi häntä.

Lucy työnsi ulko-oven auki irvistäen ajatukselle, että yhtä hyvin riistanvartija voisi passittaa hänet takaisin tupaansa, raportoida rehtorille ja seuraamukset voisivat olla mitä vain. Mutta hän ei jaksanut, kyennyt ajattelemaan sellaisia. Häntä väsytti aivan liikaa, ja hänen serdaiglen ajukoppanssa hyrräsi nyt epätoivoisesti vain pikaisen höyhensaarille pääsemisen kimpussa.

Viileä myöhäisillan ilma tuntui hyvältä keuhkoissa ja kasvoilla. Se oli kuin virvoittavaa, viileää vettä. Lucy astui ulos ja veti oven varovasti kiinni perässään. Hengitys huurustui nollan alle vajonneessa ilmassa. Illan viileys pisteli häntä kaikkialta. Askelet veivät kohti riistanvartijan mökkiä. Linna näytti lähes pilvetöntä yötaivasta vasten satumaisen kauniilta, kun sen ikkunat hohtivat lämmintä valoaan. Pian hän pääsisi palaamaan linnaan ja käpertymään vihdoin ja viimein nukkumaan omaan sänkyynsä. Ajatus lämmitti ja toi pontta väsyneisiin askeliin.

Raitis ilma virkisti ja selkiytti ajatuksia. Hän tunsi olonsa lähes reippaaksi, vaikka hän tiesi, että se oli pitkälti palelemisen ja adrenaliinin luoma harha. Se ei nyt haitannut. Ei hän voisi täytenä zombina unetonta unta valmistaakaan. Kävellessään pihamaan poikki kohti taikaeläinaluetta ja metsänrajaa hän nautti pitkin vedoin raittiista illasta ja uloshengityksen mukana purkautuvista vesihöyrypilvistä.

Riistanvartijan kynnyksellä jännitys hyökkäsi kuristamaan hänen vatsaansa. Hän vilkais vielä kauempana hohtavia linnan ikkunoita. No niin, tämä olisi pian ohi, ja hän pääsisi nukkumaan, kunhan hän ensin vain uskaltaisi. Hän koputti kolmasti, lyhyesti, ja odotti. Paikoillaan seistessä illan kylmyyskin pääsi hytisyttämään polvia nipisteltyään jo posket punaisiksi matkan varrella. Lopulta oven takana odottaminen olikin kaikkein vaikeinta. Oliko tämä nyt edes kovin fiksu idea? Ei hän nyt enää voinut kääntyä pois, kun oli jo koputtanutkin. Univelkaisena hän ei halunnut juosta pimeällä pihalla karkuun auroria. Ajatus huvitti häntä ja sai hymyn nousemaan väsyneille kasvoille. Hah, niin kuin hän nyt olisi halunnut juosta karkuun auroria muutenkaan, entistä tai nykyistä, univelkaisena tai elämänsä vireessä.

[Reichard Lesauvage]

Toiset ehkä menivät jopa lauantaisin nukkumaan illan tullen, mutta ei Reichard Lesauvage. Hän oli valvonut viikonlopun tulosta tyytyväisenä koko perjantai yön, nukkunut sitten sikeästi lauantaipäivän ja oli nyt melko vastikään pimeään heränneenä pirteä kuin peipponen. Jotakin tekemistä sillä tosin saattoi olla myös pöydällä lojuvan vodkapullon kanssa, josta mies oli juonut yli puolet jo heti iltatuimaan. Olihan nyt lauantai! Ja Reichillä oli sitäpaitsi suunnitelmia. Hän aikoi lähteä Poudlardineen juhlimaan oikein kunnolla ja siihen oli tällä kertaa jopa aika pätevä syykin, nimittäin syntymäpäivä. Keskiyön lyödessä kun alkaisi marraskuun yhdeksästoista päivä, jolloin hän täyttäisi 26 vuotta. Ja kuusi oli ihan hyvä luku eikö vain, niitähän juuri oli pedon luvussakin: 666. Sitä lähemmäskään ei tuota lukua pääsisi kuin 66-vuotiaana, mikäli Reich nyt riskialttiin elämäntapansa kanssa niinkään vanhaksi eläisi. Ja olisiko se sen arvoistakaan? Olla nyt heikko ja ryppyinen. Elämä oli nyt, ja tänään tai siis oikeammin huomenna olisi hauskaa! Reichard ei tosin ollut edes ehtinyt kutsua ketään, sillä oli ollut vähällä unohtaa koko päivän. Mutta väliäkös tuolla, kyllä hän yöelämästä seuraa löytäisi, jos vain tahtoi.

Velho oli pukenut päälleen mustat farkut ja mustan hiukan kiiltäväpintaisen kauluspaidan, sekä kerrankin kammannut sillä hetkellä melkein olkapäille asti kasvaneet hiuksensa lähes siististi taakse jättäen vain muutaman suortuvan kehystämään kasvoja. Hän virnisteli peilikuvalleen varsin tyytyväisenä näkemäänsä. Melkein kuin sitä oltaisiin jostain seuralaispalvelusta, niin komealta kyllä nyt näytti. Mitä nyt ehkä naama oli jotenkin kalpea mutta posket silti punaiset kuin kuumeessa, ja Reichillä oli sellainen tunne, että hän oli kai taas vaihteeksi unohtanut syödä. Noh, väliäkös tuolla. Alkoholissa oli paljon kaloreita, ja kenties Poudlardinessa löytyisi jotain lihaakin.

Reichard oli juuri pohtimassa montako nappia kauluspaidasta kannatti jättää auki, kun oveen yllättäen koputettiin. Mitä kummaa? Voisiko olla että joku sieltä tiesi tulla ilman kutsuakin? Tai ehkä se olisikin opettaja tai vaikka rehtori. Reich vilkaisi pöydällä olevaa pulloa ja päätti sitten heittää sen nopeasti tyynyn alle piiloon varmuuden vuoksi, jos kyseessä olikin jokin tarkastus. Sänky oli myös petaamatta ja tavarat pienessä mökissä hitusen levällään, mutta olkoon. Reich otti myös nopeasti sauvan käteen ja loitsi hengitystä raikastavan taian. Ei ainakaan tulisi valituksia, vaikka luulisi sitä muutenkin, että aikuinen ihminen saisi juoda viikonloppuisin niin paljon kun tahtoi.

Mies asteli ovelle hetken viiveen jälkeen ja aukaisi sen. Siellä seisoikin oppilas, tyttö. Ja tutun näköinen. Ahaa! Tämähän oli se Damianin sisko! Reich virnisti tytölle leveästi.
"No mutta hei! Sehän on neiti englantilainen lintunen", hän totesi naurahtaen ja nojasi rennosti oveen.
"Mikä sinut tänne tuo?" Velho kysyi hyväntuulisen uteliaasti. Miksipä hän söpön tytön pelmahtamista ovelleen pahakseenkaan panisi. Ei sinne kylillekään varsinaisesti mikään kiire ollut.

[Lucy Beckett]

Ovesta pelmahtava valo särki väsyneitä silmiä ja sai Lucyn siristämään silmiään. "Anteeksi, monsieur Lesauvage, tuota... Olisin tarvinnut tai siis... Aaa. Oletteko te lähdössä jonnekin?" Nuoren riistanvartijan ulkomuoto sai Lucyn hätkähtämään. Ei hän ollut nähnyt koskaan kenenkään pukeutuvan niin. Missäpä hän olisi nähnytkään? Ei hän ollut tutustunut vielä yöelämään. Hänen elämänsä oli pyörinyt tähän asti hyvin tiiviisti koulun, kirjaston ja kasvilaatikon väliä. Ystävien kanssa kahvilassa käymistä ei varmaan laskettu yöelämäksi, jos koululle palattiin jo yhdeksän-kymmenen välillä viimeistään?

Hämmennyksestä toivuttuaan hän pisti vain merkille, että riistanvartija ei näköjään sentään käyttänyt aurinkolaseja pimeälläkin. "Anteeksi, tämä oli muutenkin hölmöä. Olisin vain tarvinnut paikan, jossa tehdä unetonta unta enkä tiennyt, mitä säännöt sanovat liemien tekemisestä koulun tiloissa oppituntien ulkopuolella", kiharapäinen tyttö selitti. "En ole nukkunut moneen yöhön", hän lisäsi varmuuden vakuudeksi pyyntönsä tueksi. "Ajattelin, että... ehkä voisin keittää liemen täällä, ei siinä mene kauaa, ehkä tunti. Anteeksi, en tiennyt, että te ole lähdössä jonnekin... juhliin." Oikeiden sanojen löytäminen tuntui väsyneenä tuskallisen vaikealta.

[Reichard Lesauvage]

Reich seuraili katseellaan tytön reaktioita, ja hänen hymynsä alkoi näyttää hetki hetkeltä enemmän siltä, että hän pidätteli naurua. Aivan niin kuin joutui tekemäänkin. Tyttö oli vain niin lutuinen ja hassu. Tämä arvasi kyllä, että Reich oli lähdössä jonnekin, mutta vaikutti silti olevan jollakin lailla pihalla tilanteesta.

Sitten tyttö mainitsi unettoman unen, liemen. Etsi kuulemma paikkaa sen keittämiseen, koska ei ollut nukkunut moneen yöhön. Siinä kohtaa Reich kohotti kulmiaan yllättyneenä. Toinen ei ollut viime tapaamisella vaikuttanut siltä, että tällä olisi ollut erityisesti mitään huolia. Mutta oliko herra jäykkiksen sisko sitten todella menettänyt uniaan niistä Ronjan jutuista koulun turvallisuuteen, tai sen puutteeseen, liittyen? Siitä oli kyllä jo pari kuukautta aikaa, joten tuskin. Tässä oli varmaan joku juttu, mistä Reich ei tiennyt mitään. Mutta se oli tavallaan tosi söpöä, että tyttö tuli häneltä kysymään. Hetken aikaa Reich vain katsoi tuota kuin herttaista koiranpentua. Viaton pikkuinen...

"Niin joo siis, ei minulla vielä mikään kiire ole!" Hän havahtui sitten vastaamaankin.
"Tule vain sisään. Voit sinä sen täällä keittää", Reich jatkoi ja astui sivuun oven suusta.
"Mikä sinun nimesi muuten olikaan..?" Hän huomasi myöskin kysyä, sillä ei ollut aivan varma, oliko edes kuullut sitä.

[Lucy Beckett]

Mikä helpotus! Paikka, jossa tehdä liemi. Hän pääsisi pian nukkumaan. Ei enää tuntikausien valvomista odottaen turhaan unta tulevaksi. Hän oli silmin nähden helpottunut. "Kiitos, monsieur", hän vastasi kiitollisena. "Olen Lucy, Lucy Beckett. Lupaan olla nopea, niin tekin pääsette jatkamaan iltaanne", hän sanoi astuessaan sisään pieneen mökkiin. "Ajattelin, että ehkä te aurorina ymmärrätte."

Mökin lämpö tuntui mukavalta, hyvin tervetulleelta ulkona kävelemisen jälkeen. Väsyneenä häntä palelsi paljon herkemmin. Mökki oli omalla tavallaan ihan viihtyisä. Ehkä mökki ei ollut kuin sisustuslehden sivuilta, siisti ja viimeisen päälle puunattu, mutta se ei kiinnostanut Lucya. Hän laski liemikattilansa tuolille ja riisui viittansa. Pyjamanpaidan liepeet ja kaulukset repsottivat neuleen alta. Hän vilkaisi ympärilleen etsien paikkaa viitalleen.

[Reichard Lesauvage]

"Ei mitään! Ja sano vaan Reich", mies vastasi kiitoksiin. Hänellä oli itseasiassa varsin ilahtunut olo. Oli vaikea sanoa, johtuiko se yllätysvieraasta vaiko vain alkoholista, mutta hälläväliä.
"Ihan rauhassa vaan", hän vakuutteli toisen luvatessa kiirehtiä. Mutta että mitä, hänkö ymmärsi aurorina?

Lucy Beckettin astuessa sisään Reich katseli tätä vähän mietteliäästi haroen hiuksiaan.
"Niin kyllähän aurorin koulutusta varten tarvittiin hyvä arvosana liemistä", mies totesi. Hän ei tosin ollut varma, kuinka jaksaisi keskittyä tytön auttamiseen liementeossa. Pää oli enemmän kevyt kuin terävä sinä iltana. Reich istahti lattialle nojaten selkäänsä sänkyyn, sillä lattialle Lucykin varmaan paremmin mahtuisi keittelemään. Tosin oli pöydälläkin tilaa laskea kattila, mutta se saattoi olla vähän hutera.

[Lucy Beckett]

Lucy katsahti riistanvartijaa yllättyneenä olkansa yli kurkottaessaan ripustamaan viittaansa naulaan. Sinutella? Henkilökunnan jäsentä? Ja vielä ranskalaista! Hän ei ikinä olisi uskaltanut vahingossakaan sinutella ranskalaista ilman lupaa. Ja vielä aurori! Toisaalta ei herra Lesauvage - Reich? - näyttänyt kovin paljoa Damiania vanhemmalta, ja ehkä aurorit olivat... no, hyvin rohkelikkomaisia, Lucy pohti itsekseen. "Reiss... Reich", hän etsi nimeä. "Se on lyhenne jostain?" hän kysyi kumartuessaan tonkimaan liemikattilansa sisältöä. Hän laski kattilan lattialle ja tyhjensi sen sisällön tuolille, jolla kattila oli ollut. Hän veti sauvan vyöltään, mutisi "aquatulio", ja sauvan kärjestä lorahti vettä kattilaan.

Kumartuessa hiukset valuivat naamalle, eikä hän tietenkään ollut tajunnut ottaa hiuslenkkiä mukaan. Hän pyyhkäisi pahimmat suortuvat korvan taa ja katsahti lattialle istahtanutta miestä. Nuori riistanvartija jaksoi yllättää. Istua nyt lattialla. Lucy ei ollut tottunut moiseen epämuodollisuuteen koulun henkilökunnalta, mutta näemmä Reich oli toista maata kuin jäykät ja viralliset professorit.

Hän nappasi käteensä veitsen ja nyörillä suljetun juuttipussin ja riistanvartijan esimerkkiä noudattaen istahti lattialle. Hän vetäisi pussista aivan tavallisen näköisen, hieman harmaanvihertävän mukulan, joka tuoksui aavistuksen äitelältä. Hän puntaroi sitä kädessään, tunnusteli sen kiinteyttä kevyesti puristellen, totesi kelvolliseksi ja ryhtyi kuorimaan sitä. Pieni naurahduksen kaltainen karkasi häneltä. "Ei, tarkoitin, että ehkä tekin olette joskus valvonut. Työn takia", hän selitti ja hymyili. Vaikka ranska tuntui väsyneenä vielä tankeroisemmalta kuin yleensä eikä kieli tuntunut pyörivän mitenkään oikeinpäin, puhuminen rauhoitti. Oli paljon mukavampi puhua jonkun kanssa kuin pyöriä valveilla hiljaisuudessa. Toki yrttien kanssa touhuaminenkin rentoutti: hän tiesi, mitä oli tekemässä, vaikka ei täysin varma ollutkaan, kuinka hyväksyttyä se oli.

[Reichard Lesauvage]

Reich naurahti Lucyn tapaillessa hänen lempinimeään.
"Joo, lyhenne Reichardista", hän vastasi varsin rennosti. Miehestä oli itseasiassa enemmän outoa kuin luontevaa tulla kohdelluksi kunnioittavasti koulun aikuisena. Siitä ei tuntunut olevan edes niin kovin paljoa aikaa, kun hän oli vielä itse opiskellut linnassa. Vuodet olivat kuluneet nopeasti. Joskus sitä jopa katseli itseään peilistä jännittyneenä etsien ensimmäisiä ryppyjä kasvoilta, merkkiä siitä että nuoruus alkoi olla katoamassa. Sellaisia ei kuitenkaan ollut vielä näkynyt, onneksi. Reich toki piti itseään aikuisena ja teinejä fiksumpana, mutta hän ei osannut nähdä itseään vanhana. Eikä myöskään pitänyt ajatuksesta, että jonakin päivänä nuoremmat olisivat vahvempia, seksikkäämpiä ja taitavampia kuin hän, menisivät ohi. Se oli hyvin ärsyttävä ajatus.

Reich katseli Lucyn työskentelyä, ja näytti kyllä siltä, että tämä osasi asiansa. Niin eikä tämä ollut edes viitannut aurorin liemitaitoihin vaan unettomuuteen?
"Jaa niin.. Voi kai se jotakuta valvottaakin", Reich totesi kohauttaen olkiaan.
"Itse en sanoisi, että minulla olisi ollut aurorina mitään ongelmia minkään kanssa", hän lisäsi mutta ennemminkin pohtivasti tällä kertaa kuin kerskuen asialla.
"Kyllä kaikki on alkanut sen jälkeen. Tai siis, että ei mikään huonosti ole, mutta.. heh." Tai jos oli niin ei siitä puhuttaisi.
'Minusta on tainnut tulla yöeläin", mies hymähti.
"Mutta miksi sinä et saa nukuttua?" Velho huomasi kysyä uteliaasti. Tosiaan, mikäköhän siinä mahtoi olla?

[Lucy Beckett]

"Reichard... Siis vähän niin kuin Richard?" hän pohdiskeli. "Reichard on kyllä kauniimpi, mutta moni asia kuulostaakin ranskaksi kauniimmalta", hän tuumasi. Hän piti nimistä. Ne olivat mielenkiintoisia ja oli hauska pohtia, kertoivatko nimet oikeasti jotain kantajastaan. Lucy ei ollut koskaan ollut kovin vahvasti ennustuksen, saati sitten numerologian kannattajia, vaikka ennustusta olikin nyt alkanut taas opiskella. Numerologiaan hän ei ollut koskenut pitkällä tikullakaan. Pääasiassa siksi, ettei hän millään saanut siitä minkäänlaista otetta. Siinä ei vain ollut järkeä. Laskeminen ja tulkinta eivät hänen päässään vain sopineet millään yhteen.

Reichin kysymys kuristi kurkkua. Hän ei ehkä olisi vastannut, jos kysyjä ei olisi ollut henkilökunnan jäsen. Pakkohan hänen oli jotain sanoa. Hän koki myös olevansa selityksen velkaa tungettuaan viivyttämään riistanvartijan iltasuunnitelmia. Mutta mitä hän voisi kertoa aiheuttamatta ongelmia? Lucy syventyi rapsuttamaan mukulan pintaan tarttunutta roskaa veitsellään. Nostamatta katsettaan mukulasta hän totesi: "Olen huolissani ystävästäni. En ole nähnyt häntä moneen päivään, ja viimeksi, kun näimme, hän ei voinut hyvin." Yritys pitää äänensävy neutraalina vain kiristi sanoja. Ehkä oli parempi olla hiljaa.

Raskaasti huokaisten hän nousi ja viritti liemikattilan tulelle. Vesi saisi nyt kiehahtaa rauhassa. Istahtaessaan takaisin lattialle hän otti tarvikekasastaan muutaman paperipussin, mittalusikan ja kulhon. Yrttejä. Tuoreet olisivat olleet parempia, mutta hänellä ei ollut kuin kuivattuja, ja kyllä nekin toimisivat. Hän yritti muistella, kuinka paljon mitäkin liemeen tulisi. Ajatus takkusi. Vaihteeksi oli taas liian kuuma, vaikka vain hetki sitten hän oli palellut.

Jättäen hetkeksi yrttien määrien märehtimisen hän antoi mittalusikan kilahtaa kulhoon ja nosti katseensa sänkyyn nojaavaan mieheen. Koko tilanteen outous valkeni hänelle kokonaisuudessaan vasta silloin. Hän toivoi, ettei kukaan saisi tietää, että hän oli lauantai-iltana keitellyt nukkumukuloista unijuomaa riistanvartijan mökissä lattialla sen riistanvartijan kanssa istuskellen. Hänellä ei ehkä ollut koululla varsinaisia ystäviä, mutta kyllä hän sen verran tyttöporukoiden laitamilla yritti hengailla, että tiesi kyllä, mistä käytävillä puhuttiin. Lucy ei jaksanut innostua kihertämään komeana pidetyn riistanvartijan perään, mutta tajusi kyllä, että jos tästä liemireissusta pääsisi huhuja koulun käytäville, hän olisi liemessä. Ajatuskin hermostutti.

[Reichard Lesauvage]

Reich tyrskähti, kun Lucy kutsui hänen nimeään kauniimmaksi kuin Richard. Tavallisesti se ei ehkä olisi niin miellyttänyt, sillä ei mies ollut aivan sitä tyyppiä, joka halusi nimensä kuulostavan kauniilta. Mutta sillä hetkellä se vain nauratti.

"Jaa? No ehkä hänen pitäisi käydä parantajalla", velho totesi varsin itsestäänselvästi tytön kerrottua, että tämä oli huolissaan ystävänsä voinnista. Ei häntä oikeastaan kiinnostanut se asia sen kummemmin. Jotain hauskempaa puheenaihetta olisi voinut miettiä sen sijaan. Lisäksi Lucy vaikutti jotenkin jännittyneeltä. Huolehti kai sitä ystäväänsä nytkin.

Yhtäkkiä Reich sai mielestään loistoidean, mikä voisi piristää tyttöä ja kenties tätä vierailua muutenkin.
"Itseasiassa tuohon ongelmaasi voisi auttaa eräs toinenkin uniliemi! Tai heh.. iloliemi", mies totesi virnistäen ja veti tyynyn alta puolityhjän vodkapullon esiin. Hän pamautti sen ylpeästi pöytään.
"Aitoa venäläistä Smirnoffia! Tällä lähtee kyllä kaikki murheet ja myös nukkuu kuin tukki."