Villejä öitä ja suloisia aamuja

[Rain Savage]

Rain naurahti hitusen hämmentyneesti noille Noahin mainitsemille b:llä alkaville asioille, jotka kuulostivat hänen korvaansa hassuilta sekä täysin käsittämättömiltä.
”Ei noilla taida olla sellaisia”, hän arveli, sillä kyseessä täytyi kai olla joitakin jästien juttuja. Jästitiedon tunnit olisivat kyllä Rainin mielestä voineet edetä vähän nopeammin ja tehokkaammin. Vuosi opiskelua takana eikä hän vieläkään edes ymmärtänyt kaikkea mitä jästisyntyinen ihastuksensa sanoi.

Kauaa Rain ei kuitenkaan ehtinyt miettiä mitään bingobababuja, kun Noah varasti varsin tehokkaasti kaiken hänen huomionsa. Miellyttävä mutta malttamaton tunne hiipi Rainin sisuksiin yhä vahvemmin, ja hän kumartui lähemmäs valmiina suutelemaan Noahia. Mutta sitten Noah pysähtyi. Ja yllättäen mainitsi hänen oikean nimensä, jolloin Rainkin ikäänkuin jähmettyi hetkeksi.
”Ni-niin...” Rain irvisti itsekseen, väisti Noahin katsetta ja sihahti tuskin kuuluvasti hampaidensa välistä:
”Voi ei nyt.” Hän ei olisi ollenkaan kaivannut lisää viivytyksiä, ja tämä oli aika paha sellainen. Että olikin pitänyt mennä mainitsemaan se sukunimi.

Hätäännys Noahin äänessä sai Rainin katsomaan taas tämän kasvoja aivan pienesti kulmiaan kurtistaen. Noah siis pelkäsi häntä, vaikka tietysti tietämättä kenestä puhui. Olisi varmaankin yllättävämpää, jos tyttö ei olisi pelännyt, mutta silti Rainin vatsassa muljahti ilkeästi, kun hän kohtasi tämän anovat silmät. Silloin pidemmänkin tytön katseessa välähti jokin lievästi tuskainen tunne.
”Hei, ei mitään hätää”, hän sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin.

Mutta mitä hän voisi kertoa? Rain halusi vain entistä enemmän jo sisälle ja takaisin lähemmäs Noahia, kun mielen perukoilla kolkutti epäilys, että onni loppuisikin siihen, koska Noah ei haluaisikaan tulla koko taloon.
”Ei tietenkään ole hänen talonsa. Täällä asuu vaan harmiton keski-ikäinen snobipariskunta, ei muita”, Rain päätyi sitten vakuuttamaan osittain valheellisesti. Eipä kai Noah voisi mistään saada tietää, että se oli kuitenkin Reichardin lapsuudenkoti. Sisällä nyt tuskin oli kauheasti mitään hänestä muistuttavaa enää jäljellä.
”Enkä mä usko, et Reichardia edes kiinnostais rökittää jotain teinityttöjä. Mä tavallaan tunsin sen joskus, eikä se ainakaan sillon tapellu kuin tasoistensa kanssa. Ei se nyt kai niin paha oo tai siis... Eikö joku koulussa sanonu jotain, et se oli yrittänyt kuitenkin estää niitä muita hyökkääjiä vahingoittamasta oppilaita”, Rain yritti selitellä jotenkin vaivaantuneen oloisena.
”No oli miten oli niin ei se ainakaan tänne tulis, lähteny varmaan kauas Ranskasta jo ajat sitten”, Rain puuskahti.
”Unohda se ja mennään jo sisälle”, hän ennemminkin pyysi kuin käski astuen itse lähemmäs ovea.

[Noah Andersson]

Noah tunsi omantuntonsa piston Rainin selittäessä ja näyttäessä vähintäänkin tuskastuneelta. Eihän Rain tietenkään olisi tuonut häntä tänne, jollei olisi uskonut, että se olisi turvallista. Nyt hän tunsi olonsa hieman surkeaksi, sillä Rain oli melkein kuin lysähtänyt kasaan hänen paniikkinsa edessä. Hän oli vähintäänkin latistanut tunnelman. Mutta Noah ei todellakaan aikonut luovuttaa näin vähällä. Heillä tulisi olemaan upea ilta hänen töppäilyistään huolimatta. Noah aikoi pitää siitä huolta.

Rain puhui, jos ei nyt hellään, niin ainakin kädenlämpöiseen sävyyn Reichardista. Ehkä Reichard oli suojellut Rainia hyökkäysken aikana? ”Hei sori. Sä olet ihan oikeassa. Tuon kysyminen oli tosi tyhmää ja tökeröä. Et sä olisi tuonut minua tänne, jos et olisi uskonut et oltais täällä turvassa.” Noah sanoi pehmeämmin. Hän otti varovaisen askeleen kohti Rainia sulkeakseen heidän välilleen kertyneen välimatkan. ”Mun mieli vain älysi sen yhteyden ja sanoin sen mitä mieleen tuli. Olen pahoillani.”

Noah kietoi kätensä Rainin ympärille halaten tätä aluksi varovaisemmin, kunnes keräsi rohkeutensa ja katsoi noitaa silmiin. Hänen oma, jo hetkeksi hidastunut sydämensyke lähti taas kovaan nousuun, kun oli Noahin vuoro liuttaa kätensä Rainin paidan alle selkäpuolelta. ”Mennään vaan sisälle. Eiköhän me keksitä jotain, millä mä voisin hyvittää ton äskeisen sulle.” Noah kehräsi ja laski huulensa Rainin solisluulle. Hänen päästäessään iho otteestaan, kuului pieni ja Noahia erittäin tyydyttävä pop ja Noah oli näkevinään puna-violetin laikun muodostuvan Rainin kaulaan. ”Hmm... tuosta jää varmaankin jälki. Tietävätpähän ainakin, että sinä olet minun.” Noahin ääni kohosi loppua kohti hieman kysyvästi. Hän olisi halunnut olla upea ja itsevarma, mutta ei kai hän siihen vielä pystynyt. Hehän eivät koskaan olleet puhuneet siitä, mitä he oikein olivat toisilleen. Hän todella toivoi, ettei hän olisi Rainille vain joku yhden yön juttu. Olivathan he flirttailleet jo kauan, mutta ei hän halunnut olla mikään palkintopeura, joka hylättiin jahdin jälkeen ojaan mätänemään.

[Rain Savage]

Rain katsoi Noahia vähän yllättyneellä ilmeellä, kun tämä nieli selityksen hyvinkin nopeasti ja alkoi pahoitella. Noah ehkä pelkäsi Reichardia mutta Rainiin tuo vaikutti luottavan helposti, ehkä vähän liiankin. Rain punastui hieman ilon ja syyllisyyden sekaisesta tunteesta eikä sanonut mitään. Hellyyden osoitukset hän otti nautinnolla vastaan joskin ehkä hiukan epävarmasti hymyillen sillä ei oikein käsittänyt, miksi Noah oli niin kiltti. Tai millä perusteella Rain olisi mitään hyvityksiä ansainnut. Mutta jotenkin Noah vain vaikutti huomaavan, jos Rainia vaivasi jokin, ja sitten yritti korjata sen. Ja yhä tuo kenties ihan tavallinen perusempatia tuntui hämmentävän Rainia paljon enemmän kuin intiimit kosketukset. Kuka tahansa vähänkään viehättävä nainen varmasti pystyisi silittämään Rainin kehoa myötäkarvaan, mutta Noahin kosketus ulottui jonnekin syvemmälle. Mikä oli harvinaista, sillä tavallisesti Rain vähät välitti mukavista ihmisistä. Puolituttujen ystävällisyys tuntui hänestä lähinnä feikiltä ja turhanpäiväiseltä, ei yhtään miltään tähän verrattuna.

Rain asetti kätensä Noahin lantiolle ja henkäisi syvään, kun tämä painoi huulensa hänen solisluulleen. Se tuntui hyvältä, hän halusi lisää. Ja halusi jo kovasti nähdä Noahinkin tuntevan jotain samanlaista.
”Joo, tietenkin.. Kokonaan sun”, Rain vastasi hiukan hengästyneesti ja tarttui Noahia käsivarresta. Hän avasi oven ja veti toisen sisälle kuin heillä olisi ollut kovakin kiire. Ovi sulkeutui heidän takanaan ja näkymä aukesi tilavaan hienoon eteisaulaan. Mikäli Noah ei vastustellut, Rain riisui tältä keltaisen puhpalluratakin, heitti sen koristeelliseen naulakkoon ja työnsi tytön eteisen seinää vasten. Rain nosti kämmenensä tapettiin Noahin pään kummallekin puolelle ja katsoi tätä silmiin kasvot aivan lähellä Noahin kasvoja.
”Sitten säkin olet varmaan mun?” Rainin silmät olivat kirkkaat ja nälkäiset ja näyttivät kerrankin hehkuvan ilman väsymystä tai varjoja.
”Mun on pakko saada sut”, hän lisäsi matalammalla äänellä, jossa oli melkein murinaa muistuttava sointi. Punaista ja kultaista loimuava leijona oli palannut ainakin hetkeksi, ja Rain tunsi lämmön sisällään vaikka talo oli yhä kylmä ja kasvoton kuten ennenkin.

[Noah Andersson]

Kokonaan hänen. Niin Rain sanoi. Eikä hän olisi voinut, eikä hän edes halunnut toivoa yhtään enempää.

Noah ei tehnyt minkäänlaista vastarintaa Rainin puoliksi kantaessa hänet sisään taloon. Noahin mahaan oli luikerrellut lämmin tunne, joka sai kaiken tuntumaan enemmän. Hän ei keksinyt parempaakaan tapaa kuvailla olotilaansa. Oli kuin hänen kaikki aistinsa olisivat korostuneet tuhatkertaisiksi. Tunne oli niin voimakas, että hän pelkäsi syttyvänsä tuleen hetkenä minä hyvänsä. Se ei ollut enää pelkkä halu. Se oli tarve, joka uhkasi syödä hänet sisältäpäin.

Noah ei ehtinyt katsoa edes ympärilleen, kun hänen takkinsa oli riisuttu ja hänen selkänsä oli vasten eteisen seinää. Noah oli hieman hengästynyt, eikä muutaman sentin päässä oleva Rain tehnyt tilannetta yhtään helpommaksi. Tämän hengitys Noahin iholla sai kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä. Hän sulki silmänsä ja huokaisi Rainin kysyessä kuuluiko hän itse vastaavasti Rainille. Vastaus karkasi Noahin suusta ennen kuin hän ehti edes miettiä sitä kunnolla. ”Sinun.” Hän vastasi hengästyneesti. Hän kiskaisi Rainin tämän housujensa vyölenkeistä aivan itseensä kiinni ja näykkäsi tämän alahuulta. ”Sinun. Kaikin tavoin, joista itse voin päättää.” Noah sanoi vastaten Rainin katseeseen.

Noah kiskaisi kauluspaitansa lattialle ja potkaisi tennarit jaloistaan. Jollei Rain vastustellut, hän tiputti myös toisen tytön takin lattialle ja hyppäsi kietoen samalla jalkansa kiinni Rainin lanteille. ”Ai oikein pakko vai?” Noah kysyi huulet kiinni Rainin korvassa. Hänen huulensa osuivat Rainin korvanipukoihin hänen puhuessan. ”Ota sitten.” Noah kuiskasi Rainin korvaan vetäen samalla sormiaan pitkin tämän kaulaa. Noah ei aikonut odotella enää. Hänen huulensa olivat kaikkialla. Kiinni Rainin kaulassa, ohimoissa, leukapielissä ja lopulta hänen huulissaan. Rain oli niin upea. Noahin kädet eksyivät jälleen Rainin paidan alle, ja alkoivat nyhtää sitä ylöspäin. Hän irroitti huulensa irti Rainista juuri ne vaadittavat pari milliä, jotta pystyisi puhumaan. ”Rain. Saanko?” Kysymys oli tuskin huokausta kuuluvampi. Se oli anova tavalla, joka huusi ”ole kiltti ja suostu, minä tulen muuten hulluksi.” Hänen kyntensä painuivat kiinni Rainin selkään toisen käden pitäen nyrkissä tämän paidan helmaa.


//En löytänyt tarkempaa kuvausta Rainin vaatetuksesta (vain sen, että se on musta), mutta luulen vakavasti ettei hän ole kuitenkaan mekkoon sonnustautunut. Jos joku näistä ei täsmännyt nii sano vaan, niin muuntelen tätä viestiä sopivaksi...

[Rain Savage]

// Joo, eiköhän sillä ole jokin musta paita ja mustat farkut. Pahoittelut kun kesti vastata peliin. :’) //

Noah oli upea, aivan liian upea, ja tosiaan kokonaan hänen? Rain ei ollut aivan varma siitä, mitä ”tavoilla joilla voin itse päättää” tarkoitti, mutta hänellä ei tosiaankaan ollut nyt kärsivällisyyttä kiinnittää siihen yhtään sen enempää huomiota. Kaikki, mitä Noah teki tai sanoi, oli jotenkin äärimmäisen seksikästä, ja samaan aikaan tuntui kuin aivot eivät olisi osanneet kytkeä mitään muitakaan tunteita pois päältä. Se tuntui tutulta mutta vieraalta, samalta ja erilaiselta. Kaikki oli jotenkin hieman liikaa ja liian syvällä, ja vaikka Rain oli täysin läsnä siinä hetkessä, mihinkään hän ei voinut keskittyä. Aivan kuin sekä pää että sisukset olisivat vähällä räjähtää, mutta hyvällä tavalla. Vatsa oli ääriään myöten täynnä jotakin, minkä aikaansaama tunne oli pahoinvoinnin täydellinen vastakohta. Rain ei tiennyt halusiko nauraa vai itkeä ilosta, mutta ei sitä tarvinnutkaan päättää, sillä pelkässä hengittämisessäkin oli aivan riittävästi työtä.

Rain horjahti vähän Noahin hypätessä hänen syliinsä, mutta hymyili leveästi tälle liikkeelle sekä nauroi hieman toisen sanoille. Hän asetti kätensä pitämään kiinni tytön alaselästä. Rain oli ennen ollut isompi ja vahvempi, minkä vuoksi tunsi vähän totuttua enemmän painoa kannatellessaan toista tällä tavoin, mutta sekin tuntui vain miellyttävältä. Kuten myös Noahin jalat Rainin lanteiden ympärillä, huulet korvien tienoilla ja kasvoilla, sormet kaulalla ja lopulta paidan alla. Oman osansa Rain koetti tehdä sivelemällä Noahin selkää ja selkärankaa käsillään, mutta hän oli kieltämättä jopa hieman lamaantunut kaikesta siitä huomiosta, jota itse sai.
”Saat ihan mitä tahansa”, Rain huokaisi, mutta kampesi puolittain itse paidan pois päältään lattialle, ja siitä eroon päästyään puristi Noahin itseään vasten ja ilmiintyi. Mitään sen kummemmin ajattelematta Rain kuljetti heidät silmänräpäyksessä omaan entiseen sänkyynsä.

Rain pyrki kaatamaan Noahin sängylle, puhtaalle, siististi pedatulle, vanhanaikaiselle mutta kaikinpuolin laadukkaalle ja miellyttävän tuntuiselle pedille, ja suuteli nyt vuorostaan tätä ahnaasti kaulalle ja solisluille. Ja näykkäisi ihoa asteittain hieman kovempaa kuitenkin varovasti valppaana huomaamaan, tuntisiko Noah sen kipuna vai mielihyvänä. Rain siirtyi jo avaamaan Noahin housuja liian keskittyneenä tähän edes tiedostaakseen, missä he olivat.

Reichard Lesauvagen huone oli lähestulkoon siinä kunnossa, mihin se oli jäänyt hänen sieltä viimeksi lähtiessään. Se oli kuin aikakone kymmenen vuotta taaksepäin, joskaan ei suinkaan sellainen pölyinen ja pyhästi koskematon kuin jonkun nuorena kuolleen jäämistö olisi saattanut olla. Se oli puhdas ja monilta osin kuten ennenkin paitsi paljon siistimmässä ja järjestelmällisemmässä kunnossa, kuin Reichardin asuttamana olisi koskaan ollut. Mutta se oli ikäänkuin täysin valmiina asuttavaksi ja jopa tuuletettu. Melkein kuin siellä asuva 17-vuotias poika olisi minä hetkenä tahansa ilmestymässä takaisin, tulossa lomaksi kotiin. Seinillä oli vanhoja liikkuvia julisteita noin 2007-2010 kuuluisina olleista hieman raskaamman musiikin velhobändeistä, ansioituneista auroreista ja eräs kuva Ranskan silloisesta huispausmaajoukkueestakin. Vanhat koulukirjat oli pinottu siististi hyllyyn. Kirjoituspöydällä oli käärö kellastunutta puhdasta pergamenttia, musta sulkakynä sekä kehystetty valokuva jossa teini-ikäinen Reichard nahisteli leikkisästi kolmen parhaan koulutoverinsa kanssa. Tuolla pojalla ei ollut vielä tummia silmänalusia tai arpea poskessa, mutta huulilla oli lävistys samassa kohtaa kuin Rainilla sekä lähes sama itsevarman ilkikurinen hymy, joskin vain valoisampana ja vailla kyynistä ironiaa olevana versiona. Yhtäkään jästiesinettä huoneesta ei löytynyt.

[Noah Andersson]

Rain kädet Noahin alaselässä, tämän kuuma hengitys hänen kaulallaan ja tuoksunsa, joka tuntui ympäröivän Noahin kauttaaltaan... se kaikki oli yhtä aikaa liikaa, ja aivan liian vähän. Rainin myöntyessä Noah auttoi tätä kiskomaan hänen paitansa lattialle ja jätti sen siihen virumaan hänen omien kenkiensä viereen. Noah liutti vasemman kätensä kynsiä varovaisesti pitkin Rainin paljasta selkää. Hänen päänsä oli täynnä vain Rainia. Rain, Rain, Rain, Rain. Rain oli itsevarma ja upea. Miten Noah olikaan saanut jonkun hänen kaltaisensa?

Hetkessä Noah oli selkä vasten eteisen seinää ja toisessa pitkin pituuttaan makuulla sängyllä. Noahin keho värähti ensin ilmiintymisen ikävästä tunteesta ja sitten näystä hänen yläpuolellaan. Kaikki ajatukset hetkellisestä epämukavuudesta olivat kaukana poissa patjan painautuessa Rainin painon alla. Tuntiessaan Rainin nälkäiset huulet ihoaan vasten Noah huokaisi ja laski oikean kätensä toisen noidan hiuksiin. Vasen käsi painautui nyrkkiin puristaen peitettä. Noahin selkä painui kaarelle nousten hitusen irti patjasta. Rainin hampaat Noahin iholla sai tytön vinkaisemaan hieman. ”R-Rain... ole niin kiltti... äläkä lopeta tota ikinä.” Noah sanoi katkonaisesti tämän pään painuessa syvemmälle sänkyyn. Hänen oli erittäin vaikeaa muodostaa järkevää lausetta. Rain varmaan jättäisi jälkeensä kasan violetteja länttejä, mutta juuri sillä hetkellä häntä ei olisi kiinnostanut pätkääkään. Ajatus fyysisistä muistoista tästä hetkestä sai Noahin melkein kehräämään ääneen.

Rainin kädet hapuilivat hänen housujensa nappeja. Tämän kädet tuntuivat hyvältä, mutta epäröivät joko säädyllisyyden tai keskittymisen puutteen johdosta. Noah nousi kyynärpäidensä varaan ja avasi silmänsä. Hän katsoi Rainia suoraan silmiin katseessaan kiintymystä sekä puhdasta iloa ja halua. ”Tuo voisi olla helpompaa jos avaisit sen vyön ensin.” Noah totesi huohottaen. Hän kiskaisi tuubitoppinsa päänsä yli tiputtaen sen jonnekin sängyn laidan yli. Hän potkaisi sukat jalastaan jättäen hänet sängylle mustissa pitsirintaliiveissä ja löysissä farkuissa.

Maatessaan siinä, Noahilla oli yhtäkkiä kamalan itsetietoinen olo. Mitä jos Rain ei pitäisi häntä viehättävänä? Eihänhän Victoria’s Secret- malli ollut. Hän kietoi varovasti kätensä keskivartalonsa ympärille. ”En tiiä oletko sattunut huomaamaan, niin mä en ole tässä varsinaisesti mitenkään kauhistuttavan kokenut.” Noah totesi posket hehkuen. Hänen hengityksensä oli edelleen erittäin epätasainen, mutta hänen äänessään oli silti kujeileva sävy. Noah päätti kuitenkin jättää lauseen sen verran auki, että Rain saisi itse päätellä mitä ’tässä’ tarkoitti. ”Mä oon tyytyväinen, että se oot sinä. Mä luotan suhun.” Noah sanoi varmemmin. Hän kumartui ylöspäin painaakseen jonon suukkoja Rainin solisluulle. Ei kai hänellä ollut mitään hävettävää.

[Rain Savage]

Rain naurahti hieman Noahin kaulaa vasten tämän sopertaessa, ettei hän saisi ikinä lopettaa. Noah siis piti siitä. Hyvä. Lopettaminen oli kuitenkin jokseenkin pakollista siinä kohtaa, kun toisen housujen vyö tuli tielle. Oliko edellisestä kerrasta tosiaan jo kulunut niin paljon aikaa, että hän oli unohtanut miten naisilta saatiin kätevästi housut kinttuihin?
”Öö niin niin”, Rain mutisi vähän nolona ja alkoi avaamaan Noahin vyötä, mutta hänen katseensa ei ollut vyössä vaan tuntui liimaantuvan tytön paidan alta paljastuvaan yläkroppaan. Rainilla itselläänkin oli enää päällään vain mustat rintsikat sekä farkut, mutta Noahin katsominen oli paljon parempaa kuin peiliin vilkaiseminen olisi ollut. Siinä missä Rain oli ehkä kuitenkin omasta mielestään hieman liian laiha omistaakseen täydellisen seksikkään kropan, Noah oli tosiaankin ihastuttava. Viehättävä nuori naisellinen olento, jonka keho näytti terveeltä ja elinvoimaiselta ja iho oli vastustamattoman silkkinen koskettaa.

Niinpä Rainista olikin yllättävää, että Noah äkkiä kietoi kätensä peittämään tuota täydellistä näkyä. Hän räpäytti silmiään kummastuneena ja nosti katseensa tytön kasvoihin. Ei ollut kokenut? Niin tietysti, oliko hän siis edennyt liian nopeasti? Rain näytti vähän hämmentyneeltä ja epäröivältä. Hän oli tottunut aiemmin ennemminkin itseään vanhempiin kuin nuorempiin sekä jotakuinkin kipakoihin naisiin mutta tunsi suorastaan sulavansa Noahin edessä. Noahkin osasi toki olla kipakka ja rohkea mutta myös niin viaton ja söpö, ja ajatus siitä että hän kaiketi olisi tämän ensimmäinen... Rain ei ollut tiennyt pitävänsä sellaisesta, mutta ainakin Noahin tapauksessa se oli niin suloista että melkein sattui. Lisäksi Noah sanoi luottavansa Rainiin, mikä aiheutti jonkinlaista onnellisuuteen sekoittuvaa syyllisyyttä.
”Mä tosiaan toivon että oon sen arvoinen”, Rain sanoi melkein kuiskaten.
”Mennään sun tahdissa. Jos se ois sulle helpompaa, niin voit vaikka kahlita mut sänkyyn, en välittäisi..” Hän naurahti sitten ilkikurisesti puolittain vitsillä, sillä epäili oliko ehkä sittenkin ollut Noahin kokemattomuuden huomioon ottaen liian päällekäyvä. Ei Rain edes tajunnut, että tämä voisi olla epävarma myös ulkonäöstään, sillä hän ei nähnyt siihen minkäänlaista syytä.

Sattumalta Rainin katse osui Noahin pään takaa näkyvään tuttuun julisteeseen. Hetkinen! Hän vilkaisi ympärilleen kuin säikähtäneenä tajuten missä huoneessa oikein oli. Voi hemmetti, miksi hän oli tuonut Noahin tänne!? Noah ei saisi tajuta Reichardin sittenkin asuneen tässä talossa, ja jokin huoneessa voisi paljastaa sen.
”Ei täällä!” Hän älähti.
”Tai siis, mähän lupasin sulle talon hienoimman huoneen enkö? Ja ei se kyllä ainakaan tämä ole, vaihdetaan paikkaa.” Rain tarttui Noahin käteen aikomuksenaan vetää tämä ylös sängyltä ja taluttaa äkkiä käytävään.

[Noah Andersson]

Noah tuli pian siihen tulokseen, että Rainin palvovan katseen alla oli vaikeaa olla ujo. Rainin katse sai Noahin tuntemaan itsensä maailman kauneimmaksi olennoksi, sillä jos Rain katsoi häntä noin, niin niinhän sen oli oltava. ”Totta kai sä oot sen arvonen.” Noah sanoi hellästi ja kurottautui painamaan huulensa Rainin huulille. Hän naurahti, nappasi oikealla kädellään sängyllä olevan tyynyn ja tähtäsi sillä Rainia päänsivuun. ”Ai oikein kahlita? Aika pervoa.” Noah sanoi matalalla ja lipevällä äänellä ennen virnistämistä. Hän kurottautui painamaan suukon myös Rainin oikeaan käteen tämän tatuoinnin päälle. ”Oonhan mä joskus sanonu kuinka uskomattoman seksikkäitä sun tatuoinnit on? Koska jos en, niin sen on oltava jonkin luokan rikos.” Noah kehräsi hänen huuliensa vaellellessa Rainin käsivarresta tämän kaulaan ja leukapieliin.

Noah ehti jo laittaa kätensä Rainin niskan taakse aikomuksenaan suudella häntä uudestaan, kunnes toinen noita jähmettyi. Noah ei ehtinyt edes avata suutaan, kun toinen oli jo pompannut ylös sängyltä ja oli viemässä Noahia pois kädestä pitäen. ”Rain, onko kaikki kunnossa?” Noah kysyi nousten samalla itsekin sängyltä. Rain selitti pikaisesti luvanneensa hänelle talon hienoimman huoneen, mutta jokin tämän käytöksessä oli... epäilyttävää. Noah oli kuitenkin ollut varsin tyytyväinen oloihinsa myös siinä makuuhuoneessa. Eihän hän ollut varsinaisesti valittanutkaan, eikä kyllä rehellisesti sanottuna ollut edes huomannut huonetta sen kummemmin. Olihan hänellä ollut niin sanotusti parempaakin tekemistä, kuin sisustuksen pohtiminen.

”Tämäkin huone on ihan okei, ei mulla ollut varsinaisesti valitettavaa. Jos et sattunut huomaamaan, niin mulla oli kiire miettiä vähän muita asioita.” Noah totesi virnistäen ottaessaan kiinni Rainin tarjoamasta kädestä. ”Ellei tämä kuulunut sitten jollekin epämääräiselle murhaajasedälle. Sitten koko homma on vaan karmivaa.” Noah totesi puolittain nauraen. Jos Rain ei halunnut olla täällä, niin ei kai siinä mitään, paikka vaihtoon ja homma jatkumaan. Noah astui Rainin perässä käytävään ja oli jo kietomassa itsensä toisen tytön ympärille, kunnes punastui. Niin yksinkertaisesta asiasta ei ehkä tässä vaiheessa ollut syytä punastella, mutta tuntui irstaalta, jos Noahin vaatteista koostuvan polun perusteella olisi voinut päätelä heidän iltansa kulun. ”Mun... äh, mun paita tais jäädä tonne. Jos mä en hae sitä heti, niin mä unohdan sen tänne kuitenkin. Mä haen sen ja tuun ihan heti takaisin.” Noah irrotti itsensä Rainin otteesta, yritti suikata vielä pikaisen suukon ja meni takaisin makuuhuoneeseen.

Sängyllä oleva päiväpeitto oli erittäin rypyssä ja sänky muutenkin oli varsin möyhityn näköinen. Jonkun pitäisi siistiä se ennen heidän lähtöään. Noahin katse kävi nopeasti sängyn laidat läpi ja hän huomasi toppinsa ahtautuneena sängyn sivun ja seinän väliin. Kaivettuaan toppinsa ja noustuaan ylös sängyltä, Noahin katse osui pöydällä olevaan valokuvaan. Kummallista. Kuvassa oli neljä poikaa, joista yksi muistutti vahvasti Rainia. Tällä oli vielä samanlaiset lävistyksetkin. Olikohan huone Rainin veljen tai serkun? Noah oli huomaamattaan liikkunut jo pöydän viereen ja oli jo ojentamassa kättään kohti kuvaa, ennen pikaista paluuta takaisin järkeensä. Noah laski kätensä ja puri huultaan. Eihän hänellä ollut mitään oikeuta nuuskia ympäri taloa. Eikä häntä voisi edes vähempää kiinnostaa mikään vanha valokuva, kun käytävässä häntä odotti jokin paljon parempi. ”Jos sä ilmiinnytät meidät vielä kerrankin jonnekin ilman varoitusta, sä et pääse koko yönä kahta metriä lähemmäs mua.” Noah totesi astuessaan takaisin käytävään. Hänen askeleensa olivat pehmeät ja ääni ilkikurinen.

[Rain Savage]

Rain sulki vaistomaisesti silmät tyynyn pamahtaessa päähän mutta virnisti huvittuneena.
”Ehkä mä olen pervo, varo vaan!” Hän vitsaili. Ehkä huumorissa oli myös totuuden siemen, sillä hänen edellinen suhteensa ei kyllä ollut ollut ihan vaniljaa. Se koko juttuhan oli tavallaan alkanutkin aurori ja pimeydennoita -leikistä, joten mitä muuta saattoi odottaa. Rain ei kuitenkaan ajatellut kertoa sellaisesta Noahille, ei ainakaan tänä iltana. Eikä hän tosiaankaan toivonut, että olisi nyt siinä Laylahin tai yhtään kenenkään muun kuin juuri Noahin kanssa.
”Heh, kiva kun tykkäät”, Rain naurahti toisen kehuille tatuoinneistaan. Hän upotti vasemman kätensä sormet Noahin tukkaan ja taivutti päänsä taakse henkäisten nautinnosta tämän huulten liikkuessa ihollaan. Tatuointien koskeminen oli assosioitunut hänen aivoissaan vahvasti seksiin, sillä juuri niissä tilanteissa ne olivat saaneet paljon huomiota. Samaa voisi myös sanoa Rainin arvista, jotka eivät suinkaan enää muistuttaneet häntä kivusta vaan ihan toisenlaisista tuntemuksista.

Sen kyseisen huoneen tunnistaminen tosin valitettavasti keskeytti kaiken. Rainkin olisi halunnut vain jatkaa sillä sängyllä, mutta suuren paljastumisriskin vuoksi Noah oli saatava pois sieltä. Rain nauroi ehkä hitusen hermostuneesti Noahin murhaajasetä-kommentille. Ei Reichard ketään ollut murhannut saati sitten pitänyt itseään minään setänä, mutta hieman vaarallisen lähelle tuo arvaus siitä huolimatta tuntui osuvan.
”Tuskin, lähinnä jonkun teinin kololta tää musta vaikuttaa”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.
”Mutta ylempänä on takuulla tosi fiini makkari ellei useampikin, ja sä ansaitset vain parasta tänään!”

He olivat jo päässeet käytävään, kun Noah ilmoitti että hänen täytyi vielä hakea paitansa. Rain avasi suunsa estääkseen, mutta tyttö oli jo menossa. Rain kirosi hiljaa itsekseen jääden käytävään odottamaan. Mutta eipä kai tässä mitään hätää ollut. Varmasti Noah oli aivan liian kunnollinen jäädäkseen sinne penkomaan jonkun tuntemattoman tavaroita. Ei kai tuo siis huoneessa mitään kummallista ehtisi huomata. Rain katseli sillä aikaa ympärilleen, ja hänen silmänsä osuivat tuttuun monihaaraiseen Lesauvagejen sukupuuhun, joka oli näemmä siirretty tämän kerroksen seinälle. Hän asteli tuon hieman ryijyä muistuttavan kankaisen tekeleen luo ja ajatteli huvikseen vilkaista, josko Reichard Lesauvage olisi jo poistettu koko sukupuusta sen mainetta tahraavan rikoksen vuoksi. Ei, kyllä kyseinen nimi yhä oli siinä, mutta...
”Mitä hel-” Kuvassa ei ollutkaan Reichard vaan joku punanaamainen kalju mies, joka yritti vimmatusti repiä hienoa sulkahattua pois jonkun toisen kädestä, joka piti sitä tiukasti naamansa edessä. Rain tuijotti kuvaa hämmästynyt irvistys kasvoilleen leviten ja tökki hahmoja etusormella. Ne eivät reagoineet siihen tai puhuneet kuten muotokuvat, mutta liikkuivat kyllä ja näemmä osasivat myös vuorovaikuttaa toistensa kanssa. Mutta Rain ei voinut käsittää miksi ihmeessä hänen vanha kuvansa halusi piilottaa kasvonsa jonkun sukulaissedän hatun taakse. Yrittikö se viestittää noin, ettei halunnut olla enää sukupuussa, vai mikä kumma sitä vaivasi?

Kun Noah palasi takaisin, Rain yritti varmuuden vuoksi kääntyä peittämään sukupuusta Reichardin kuvan tapahtumat selkänsä taakse. Ei sitä tiennyt vaikka sen näkeminen herättäisi Noahissa jotain epäilyksiä.
”Niinkö?” Rain naurahti leikilliselle uhkaukselle.
”Sitä mä en kyllä kestäis, joten parempi varmaan kävellä. Yks kerros ylemmäs”, hän sanoi ja osoitti koristeellista kierreportaikkoa. Se oli yhä punainen ja kultainen ja virheetön, toi typerästi mieleen jonkin prinsessalinnan.
”Tää paikka on lähinnä äklöfancy, mutta toivottavasti sä tykkäät enemmän kuin mä”, Rain totesi ja asteli kohti portaita.

[Noah Andersson]

Noah käänsi katseensa Rainista kierreportaisiin. Pieni ääni hänen päässään käski huutaa ”Ota kiinni!” ja juosta karkuun nauraen rappusia pitkin ihan vain saadakseen lisää todisteita siitä, että Rain tosiaan lähtisi hänen peräänsä. Sama naurettavan romantiikaan taipuvainen ääni lallatteli Noahin aivoissa myös jotain sen suuntaista, kuinka ihanaa olisi suudella Rainia talon jokaisessa huoneessa. Nuo ajatukset olivat kuitenkin aivan liian imeliä ja nolostuttavia, joten oli parempi keskittyä Rainin muihin sanoihin. ”Se olisi varsin traagista meille molemmille”, Noah totesi hymyillen suloisen viattomasti. Hymyn viattomuuden vaikutuksen tosin pilasi tytön puolialaston ruumis sekä kaulan ja rinnan punoitus Rainin huomion jäljeltä.

Rainin mainitessa talon ’äklöfanciyttä’ Noah kiinnitti huomionsa takaisin sisustukseen. Se oli kieltämättä hyvin... näyttävä. Ei mitään sellaista, mihin hän oli tottunut, eikä sellaista mitä olisi valinnut itselleen. Noah oli tottunut moderneihin, virtaviivaisiin ja porvaria kiljuviin kivitaloihin. Noah käänsi katseensa takaisin Rainiin. ”Tällä mestalla on hieman sellaisia Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo- viboja. Koristeelliset portaikot ja niin edelleen. Ja koska tämä on sinun kartanosi, tekee se sinusta säädyttömän seksikkään Mr. Darcyn ja minusta älykkään ja tuittupäisen Lady Elizabethin.” Noah totesi kiusoittelevaan sävyyn kävellessään kierreportaita ylös. Talo oli varmaankin hitusen liian moderni sopiakseen vertaukseen täysin, mutta hälläväliä. Eihän Rain oli- ”Ähh, sori, toi on jästijuttu. Sä et varmaan ole lukenut sitä kirjaa.” Noah totesi vähän nolona. Jos Rain kutsui puhelintaankin (hellyttävästi) ’omenaksi’ niin tuskinpa hän oli perehtynyt 1800-luvun kirjallisuuteen. Noahin oma rakkaus historiallisiin kirjoihin ja sarjoihin oli edelleen aivan yhtä vanha kuin ennenkin. Jollain tasolla hän halusi juosta ukkosmyrskyssä kartanon autioilla käytävillä päällään hulmuava pitsimekko ja kynttelikkö. Sekin oli tosin hölmö ajatus, johon olisi parempi palata myöhemmin.

”Noh, siinä vain yksi hyvä syy lisää pitää mut maisemissa. Siitäkin on tehty ihan kelvollinen elokuva, joka sun on ehdottomasti nähtävä.” Noah totesi saavuttuaan portaiden yläpäähän. Hän ei tiennyt oliko Rain seurannut häntä, vai oliko hän jäänyt katselemaan tätä portaiden alapäähän. Portaita päällystävä kangas oli vaimentanut Noahin askeleet ja tämä pysähtyi tarkkailemaan ympäristöään. Noah ei osannut suorilta sanoa, muhin huoneeseen hänen kuuluisi mennä, joten hän päätti ottaa asiat omiin suloisiin kätösiinsä.

Noita tarttui jo Rainin avaamaan vyöhönsä ja yksinkertaisesti astui ulos farkuistaan jättäen hänet seisomaan käytävälle päällään pelkät mustat alusvaatteet. Kumarruttuaan poimimaan housunsa, hän heitti ne toppinsa kanssa yhdessä läheiseen koristeelliseen nojatuoliin. Kyllä hän muistaisi hakea ne myöhemmin. ”Et kai sä jätä mua tänne yksin? Se olisi kovin julma temppu verrattaessa siihen, mitä sä oot mulle luvannut.” Noah totesi mahdollisimman hellällä ja viattomalla äänellä kääntyessään kohti portaiden yläpäätä.