Kyllä basisti toisen tunnistaa

[Warren Clarke]

//Tervetuloa Wenceslas Fabron! Peli sijoittuu festareille kahdeksan aikoihin illalla//

Olin tullut tänne kuuntelemaan hyvää musiikkia, en mitään iskelmää, mutta Nat oli toista mieltä. Hän oli ehdottomasti halunnut kuunnella joka ikisen keikan. Myös Selestina Taigorin. Sitä en kyllä käsittänyt. Kyllä minäkin halusin koko rahan edestä nauttia, mutta Selestinan mongunta ei ollut nautinto, siksipä kävelin korviani pidellen leirintäalueen halki kohti telttapaikkaani.

Selenan konsertti oli juuri alkanut, ja ääni kantautui aivan liian lujaa koko alueella. Potkiskelin kiviä kulahtaneilla mustilla tennareillani matkalla telttojen välissä. Jääköön Nat sinne, minä menisin soittamaan bassoa telttaan, jos vaikka kykenisin uppoutumaan soittoon niin, että korvarukkani säästyisivät pahoinpitelyltä… Pitäisi vain muistaa lopettaa ennen The Brutal Unicornsia, heidän musiikkinsa oli jo enemmän mieleeni.

Saavuin tummansiniselle jästiteltalleni ja avasin vetoketjun hakeakseni bassoni. Rymysin kontallani takaosaan hakemaan rakasta soitintani, sillä en halunnut liata lattiaa. Siellä se odottelikin suojapussissaan. Avasin pussin ja vedin kuluneen ja osittain bänditarrojen peittämän bassoni esiin kontaten sen kanssa ulos teltasta. Oikeastaan se oli sähköbasso, mutta en ollut ottanut vahvistinta mukaan. Voihan bassoa ilman vahvistintakin soittaa, saundi ei vain ollut silloin parhaimmillaan.

Istuin telttani eteen risti-istuntaan ja aloin näpertää bassoni kimpussa. Ensin virittelin kielet ja sitten mietin hetken, mitä soittaisin. Lopulta päädyin Green Dayn kappaleeseen Boulevard of Broken Dreams, ja aloin näpyttelemään bassoani unohtaen täysin häiritsevän taustamekkalan ja kaiken muun. Basson soitto oli oma maailmani, jonne ei päässyt kukaan tai mikään muu.

[Wenceslas Fabron]

Athos oli sitä mieltä, että kannattaisi kävellä leirintäalueen poikki, sillä siellä oli aina hauskimmat tyypit. Hän lähtikin sitten jonkun tuttunsa tuttua moikkaamaan, kun mä sitten yritin vähän käyttää Athoksen skeittilautaa. Laitoin kaulan ympäri roikkuneet kuulokkeet korvien päälle ja eikun menoksi. Musiikki pauhasi sopivan kovaa jo valmiiksi, kun niin harvoin laitoin sen pois päältä. Sivusilmästä näki miten ruskeat hiukset heiluivat tuulessa. Ihmisiä tuli ja meni. Telttoja tuli ja meni. Mikään ei ollut pysyvää ja se sopi mulle paremmin kuin hyvin. Pystyi paremmin olemaan oma itsensä, kun ei pitänyt välittää siitä, että mitä muut tiesi jo susta entuudestaan.

Mä ajattelin taas suuria, ja joku mun tutuista olisi jo ehkä sanonut, että lopeta toi ajattelu, mutta mä olisin muutenkin vain jatkunut sitä. Sitten tuli se jäätävä hyvänolon tunne ja flow. Mä jo suunnittelin miten mä saisin itseni Athoksen avun kanssa seisomaan käsilläni skeittilaudalla ja kuinka siistiä se olisi, kun mä tajusin että mä lensin ilman lautaa tielle. Takan lepakon rään toimisto sentään.

Hyppäsin heti pystyyn ja katoin, ettei kuulokkeet olleet menneet mäsäksi. Ne oli onneksi vielä kunnossa. Vähän pyyhin tuota pölyä pois mun punaisesta t-paidassa, jossa luki aika kivasti Life burns. Shortseista en jaksanut sitten enää välittää, kun tajusin että tuo tyyppihän tuolla kauempana soitti bassoa. Munkin pitäisi varmaan soittaa basso eikä sählätä Athoksen skeittilaudan kanssa, mutta mä olinkin mä eikä kukaan toinen.

Vanhempaa basistia kohti loikkiessa yritin nyppiä vapaalla kädellä noita ruohonkorsia pois mun ruskeasta peruukista niin kuin mä oikeastikin välittäisin siitä, että onko siinä ruohoa vai ei. Ai juma oikea basisti täällä, siltä saisi varmasti lisää vinkkejä. Poikaa lähestyessä mä jäin miettimään vähän samalla kun tietty kävelin, että mitä mä oikeasti tekisin Athoksen laudan kanssa, kun en mä se kädessä voinut mennä moikkaamaan basistia. Se vielä luulisi, etten ole oikea basisti, jos skeittaisinkin.

Sitten sain älynväläyksen ja tajusin työntää sen laudan sen basistin teltan vieressä olevaan telttaan sen laudan. Kun lauta oli vihdoin saatu pois pelistä, mä säädin kuulokkeiden musiikit vähän pienemmällä ja laskin ne uudestaan kaulan ympärille roikkumaan. Basisti ei näyttänyt lähempänä niin vanhalta, mutta pelkäsin kyllä vähän, että se luulisi mua kuitenkin joksikin pikku skidiksi. En mä neuvoja ainakaan heti kysyisi, sillä sitten mä olisin oikeasti tosi lapsi.

Se soitti jotain mitä en ihan tunnistanut, mutta en mä voinut siihen kuitenkaan jäädä seisomaan ja odottamaan milloin se huomaisi mut. Mä osaan olla näet aika huomattava, jos haluan.

”Mitäs sä? Säkin soitat bassoa, aika cool”, mä sanoin sitten lopulta virnistäen. Levitin vähän käsiäni ja laskin ne mun niskaan hetkeksi, kuulokkeiden alle tietty. Tajusin että oli aika tyhmää seistä, kun toinen istui ja mä sentään aioin vielä hengailla sen seurassa, joten sitten mä liuin polvilleni maahan, kuten mä olin joidenkin etsijöiden nähnyt tekevän sen jälkeen, kun ne oli vihdoin saaneet sen sieppinsä kiinni.

”Wenny”, esittelin itseni virnistäen. Basistien ei varmaan tarvinnut kätellä, mutta jos se haluaisi niin tietenkin mä kättelisin.

[Warren Clarke]

Olin saanut kappaleen melkein loppuun, kun näin sivusilmällä jonkun lähestyvän minua. Nostin katseeni punapaitaiseen pikkupoikaan, jolla roikkui kuulokkeet kaulassa. Poika näytti nipin napin taikakouluikäiseltä, mutta hänestä huokui kyllä asennetta.

Poika pysähtyi luokseni. “Mitäs sä?” Hän kysyi virnistäen. “Säkin soitat bassoa, aika cool.”

En voinut olla virnistämättä takaisin. Näin pojassa heti paljon samaa kuin itsessäni, kiva tyyli ja kuulokkeet, rohkeuttakin löytyi tulla puhumaan näin paljon vanhemmalle vieraalle, ja ilmeisesti tuokin soitti siis bassoa.

Poika liukui istumaan polvilleen. “Wenny”, hän esittäytyi.

“Warren”, vastasin. Oli aika suloista, että poika oli esittäytynyt vain etunimellä - tai luultavimmin lempinimellä.

“Haluatko testata?” Kysyin kohottaen hieman bassoani osoittaakseni, mitä tarkoitin. Olisi kiva nähdä, mitä tuo pikkupoika osasi.

[Wenceslas Fabron]

Warren. Okei, siistiä, ihan kiva nimi. Etenkin, ku se alko myös W:llä. Mä sit liikutin päätä vähän, sillä olisi ollut aika tyhmää alkaa toistaa sitä. Sitten Warren sano, että haluunksmä testata sen bassoo. Mä olin vähä yllättynyt, mut en mä sitä näyttänyt vaan ootin et se antais mulle sen basson. En mä sitä nyt sen kädestä rupee tivaamaan tai ottamaan - se olisi ollut aika ilkeätä toiselle basistille. Se oli sentään sen basso eikä mun.

"Joo, tiätty", mä sanoin vielä. Huomasin sitte viel yhden ruohonvarren olevan mun peruukis kii, mutta en mä sitä ny enää viittiny nyppiä pois. Vähän katu-uskottavuutta pitäis sentää olla. Mä sain sitten ikuisuuden jälkeen sen basson vihdoin ja katoin sitä vähän ennen kun laitoin oikeinpäin mun luo. Se oli vähä vaikeeta, mut kun mä vähän kohottauduin polville se taisi mennä ihan smoothisti. Joo, meni se.

Mä virnistin vähä ja kehuin tietenkin basson ulkonäköä. Se oli erinäköne, kun mun oma ja mun oma oli tietenkin se parhaimman näköne, mut mä pidin suun tukossa sen osalta. Ei kai ollut kauheen kilttii mollata toisen soitinsa, jos ei ollu omaa mukana näytettäväks.

"Tää on vielä ihan sairaan hyvässä kunnossa", mä totesin, ku kokeilin pari kieltä ja sen ääntä ja muutenkin. "Ei sillä et sen pitäis olla surkeessa", lisäsin vielä vähä nopeesti, ettei se loukkaantuis ja vaatis sitä bassoans heti takasin.

"Mmm, ehdota mitä mä soittaisin", kannustin Warrenia, sillä olisi ollut vähän tyhmä soittaa jotain tuntematonta biittiä, jota ei kukaa tunnistais. Mä sentään olin paras ja osasin kaikki hyvi ja helposti. "Voin soittaa sen myäs pää alaspäin roikkuen", mä kehuin vielä itteeni. Mutta se oli totta tai ainakin pian tai siis en mä oikeesti ollut kokeillut tota, mutta se kuulosti iha sellaselta et se pystyis myäs toimimaan. Silmät kii soittamine ei vetäis mitenkää vertaa pää alaspäin soittamiselle. Mä virnistin näpytellessäni basson kaulaa ihan vaan huvin vuoks.