//Tervetuloa Wenceslas Fabron! Peli sijoittuu festareille kahdeksan aikoihin illalla//
Olin tullut tänne kuuntelemaan hyvää musiikkia, en mitään iskelmää, mutta Nat oli toista mieltä. Hän oli ehdottomasti halunnut kuunnella joka ikisen keikan. Myös Selestina Taigorin. Sitä en kyllä käsittänyt. Kyllä minäkin halusin koko rahan edestä nauttia, mutta Selestinan mongunta ei ollut nautinto, siksipä kävelin korviani pidellen leirintäalueen halki kohti telttapaikkaani.
Selenan konsertti oli juuri alkanut, ja ääni kantautui aivan liian lujaa koko alueella. Potkiskelin kiviä kulahtaneilla mustilla tennareillani matkalla telttojen välissä. Jääköön Nat sinne, minä menisin soittamaan bassoa telttaan, jos vaikka kykenisin uppoutumaan soittoon niin, että korvarukkani säästyisivät pahoinpitelyltä… Pitäisi vain muistaa lopettaa ennen The Brutal Unicornsia, heidän musiikkinsa oli jo enemmän mieleeni.
Saavuin tummansiniselle jästiteltalleni ja avasin vetoketjun hakeakseni bassoni. Rymysin kontallani takaosaan hakemaan rakasta soitintani, sillä en halunnut liata lattiaa. Siellä se odottelikin suojapussissaan. Avasin pussin ja vedin kuluneen ja osittain bänditarrojen peittämän bassoni esiin kontaten sen kanssa ulos teltasta. Oikeastaan se oli sähköbasso, mutta en ollut ottanut vahvistinta mukaan. Voihan bassoa ilman vahvistintakin soittaa, saundi ei vain ollut silloin parhaimmillaan.
Istuin telttani eteen risti-istuntaan ja aloin näpertää bassoni kimpussa. Ensin virittelin kielet ja sitten mietin hetken, mitä soittaisin. Lopulta päädyin Green Dayn kappaleeseen Boulevard of Broken Dreams, ja aloin näpyttelemään bassoani unohtaen täysin häiritsevän taustamekkalan ja kaiken muun. Basson soitto oli oma maailmani, jonne ei päässyt kukaan tai mikään muu.
