Kirjoittelen tänne pikkuhiljaa erästä tarinaa, jonka juoni on ollut työn alla jo pidemmän aikaa. Luvut tulevat olemaan aika lyhyitä enkä vielä tiedä kuinka monta lukua kirjoitan. Pahoittelut siis siitä, mutta kaikki selkeytynee ajan myötä. Tarina sijoittuu Iso-Britanniaan, marraskuuhun vuoteen 1865. Pahoittelen myös sitä, jos jokin tarinassa ilmenevä asia ei sovi vuosiluvun kanssa yhteen, sillä en ole kauheasti perehtynyt tuon ajan elämään.

Luku 1: Anteeksi mitä?

Hevosten vetämät vaunut heilahtelevat pyörien osuessa kiviin. Tie on kuoppainen ja minulla on hieman paha olo. Suoristan mekkoani ja vilkaisen vaunujen ikkunasta ulos. Marraskuinen ilta on alkanut hämärtyä ja puut ympärillämme huojuvat hiljaa tuulessa. Jostain kuuluu variksen rääkymistä. Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin. Se oli vain varis, rauhoittelen itseäni. Käännän katseeni ystäviini. Päätän viritellä keskustelua, sillä aavemainen hiljaisuus saa ihoni kananlihalle. ”Tiedättekö yhtään ketä juhliin on kutsuttu?”, kysyn. Toiset pudistelevat vaiteliaina päätään ja huokaisen. Anna oli luonteeltaan hiljainen, mutta Rebekah puhui yleensä paljon. Vilkaisen tyttöä hieman huolestuneena. Hänellä oli viime aikoina ollut paljon meneillään ja hän vaikutti stressaantuneelta. Toivoin, että Rebekah nauttisi juhlista, sillä pieni irrottautuminen arjesta tekisi hänelle hyvää.

Pohdintani keskeyttää vaunujen äkillinen pysähtyminen. Säikähdän hieman, mutta rauhoitun melkein heti. Luultavasti hevosen varusteissa on jotakin vialla ja ajaja pysähtyi korjaamaan niitä. Nojaudun taaksepäin penkillä ja suljen silmäni. Mieleni on hieman levoton ja ihmettelen, mikä ajajalla kestää. Kurkistan ikkunasta ulos, mutta en näe miestä missään. Ehkä hän on hevosen toisella puolella. Hetken kuluttua Rebekahin puoleinen ovi avataan. ”Vaikuttaa siltä, arvon neidit, että yksi pyöristä on rikkoutunut kuoppaisella tiellä. Sen korjaaminen taitaa olla mahdotonta. Pahoittelen tilannetta. Kreivin kartanolle ei kuitenkaan ole pitkä matka. Haluatteko, että käyn pyytämässä sieltä jonkun hakemaan teidät?”, ajuri kysyy kohteliaasti. Kauhistun. En missään nimessä suostu kävelemään pimeässä metsässä. ”Voimme oikein hyvin kävellä loppumatkan”, Rebekah sanoo ja on jo kiivennyt ulos vaunusta.

”Anteeksi mitä?”, kysyn typertyneenä. ”Kuvitteletko, että suostun kävelemään pimeässä metsässä?”, kysyn tytöltä. Rebekah tuhahtaa. ”Katherine, olet yhdeksäntoista, et viisi. Luuletko, että tuolla on jotakin pelättävää?”, hän kysyy ja osoittaa kädellään tielle päin. Annakin on jo astunut ulos vaunusta ja seisoo Rebakahin takana. Suuni on loksahtanut auki hämmästyksestä. Eivätkö tytöt olleet kuulleet ajurin tarjousta? Hän kävisi pyytämässä jonkun kartanolta hakemaan meidät. Meidän ei tarvitsisi kävellä, mutta silti he vapaaehtoisesti ryhtyvät siihen. "Ja kyllä, pimeässä metsässä voi olla mitä tahansa. Teidänkin olisi syytä pelätä", sanon ääni värähtäen. Vilkaisen taas metsään ja puistatus kulkee lävitseni. "Me lähetämme jonkun auttamaan sinua vaunujen korjauksessa", Rebekah sanoo ajurille. "Ei tarvitse, voin hyvin ratsastaa kylään ja pyytää sieltä yösijaa. Menkää te vain, ettette myöhästy, arvon neidit", ajuri sanoo kohtealiaasti.

Punnitsen hetken vaihtoehtojani. Ajuri lähtisi pois ja jäisin yksin metsään. Rebekahin ja Annan kanssa olisin paremmassa turvassa kuin yksin. Huokaisen dramaattisesti ja laskeudun alas vaunuista. Maa on kostea ja korkoni uppoaa märkään kohtaan. Älähdän turhautuneena ja kiskaisen sen irti. "Hyvä on. Mutta sinä olet vastuussa jos eksymme", sanon uhkaavasti en erityisesti kellekään ja lähden astelemaan tietä eteenpäin. Kuinka tässä nyt näin pääsi käymään. Joutuisimme kävelemään pimeässä metsässä korkokengissä ja hienoissa mekoissa ja kaiken lisäksi kenkäni olisivat pian pilalla. Todennäköisesti myös myöhästyisimme juhlista. Päivä oli alkanut hienosti, mutta minulla oli vahva tunne siitä, ettei se päättyisi hyvin. Hetken kuluttua varis rääkkyi metsässä kuin varoittaen lähestyvästä vaarasta.

// Antakaa anteeksi mielikuvituksettomat lukujen nimet... :D //

Luku 2: Kirottu ajuri

Kävelemme hiljaisuuden vallitessa. Jostain kuuluu omituista raapimisen ääntä ja kiljaisen säikähtäneenä. ”Lopeta jo, Katherine. Etkö tiedä, että metsässä on eläimiä?” Rebekah kysyy hieman ivalliseen sävyyn. Tuhahdan, mutten vastaa mitään. Tyttö on selvästi ärtynyt, mutta luulen, että hän vain yrittää peitellä omaa pelkoaan. Anna pälyilee ympärilleen hermostuneena. Rebekah alkaa mielenosoituksellisesti harppoa ja tömistellä. ”Onko ihan pakko? Jos tuolla jossain on päätön kirvesmies, nyt se viimeistään tietää missä olemme”, sanon. Hän ei ota kuuleviin korviinsakaan vaan kiihdyttää tahtia. Minun täytyy muita lyhyempänä melkein juosta saadakseni muut kiinni. Tie muuttuu hieman kuivemmaksi eivätkä korkoni enää uppoa maahan joka askeleella. Nostan varmuuden vuoksi hieman mekkoni helmoja, sillä en halua mennä kreivittären kartanoon suttuisena. Hengitän syvään ja yritän taas rauhoittua. Jos metsässä olisi joku, joka haluaisi meille pahaa, se olisi tapahtunut jo, järkeilen itselleni. Tuuli yltyy hieman ja ihoni menee kananlihalle. Mekossani on puolipitkät hihat, eikä minulla ole takkia mukana. Hieron käsivarsiani, jotta ne lämpeäisivät ja yritän olla ajattelematta mitään.

Olemme kävelleet jo jonkin aikaa ja alan ihmetellä missä kreivittären kartano on. Ajuri oli sanonut, että meidän pitäisi vain kävellä suoraan emmekä saisi kääntyä mihinkään. Kartanolle oli kuulemma matkaa noin tuhat jaardia. Olimme aivan varmasti kävelleet enemmän, mutta missään ei näy yhtä ainoaa rakennusta eikä mitään muutakaan. ”Eikö meidän pitäisi olla jo perillä?”, Anna kysyy hiljaa. Näen hänen kasvoistaan, että hän pelkää. Emme tiedä oikeastaan mitään Annan menneisyydestä. Hän asuu yksin suuressa ja hulppeassa talossa, emmekä tunne ketään hänen sukulaisiaan. Anna ei ole tyypillisen britin näköinen, joten hän saattaa olla myös kotoisin jostain muualta. Rebekah on yrittänyt urkkia tietoja jo monta vuotta, muttei ole saanut selville mitään eikä Anna suostu paljastamaan edes syntymämaataan. Minusta tuntuu, että hänelle on tapahtunut jotain kamalaa, sillä hänellä on valtavia arpia selässään. Anna on myös poikkeuksellisen arka eikä päästä ihmisiä helposti lähelleen. Minä ja Rebekah olemme varmaankin ainoat ihmiset koko kylässä, joihin hän luottaa.

Hätkähdän ajatuksistani. Tie haarautuu edessämme kahteen eri suuntaan. On täysin mahdotonta erottaa, kumpi teistä on alkuperäinen ja kumpi haarauma. ”Kirottu ajuri”, puuskahdan. Tässä sitä ollaan. Meillä ei ole hajukaan mihin pitäisi mennä ja olemme pimeässä metsässä, jossa lymyilee ties mitä zombeja ja murhaajia. ”Käytännössä on aivan sama kumpaan suuntaan mennä, joka tapauksessa on viisikymmentä prosenttinen mahdollisuus päätyä oikeaan paikkaan. Molemmat tiet näyttävät aivan yhtä käytetyiltä, joten en usko, että voimme päätellä oikeaa suuntaa”, Rebekah luennoi. ”Sano joku numero”, pyydän, osoittaen sanani lähinnä Rebekahille. ”13”, tyttö vastaa. Pyörittelen silmiäni. 13, epäonnen luku. Arvon nopeasti kahden tien välillä ja lasken kolmeentoista. ”Oikealle”, sanon hiljaa. ”Selvä. Sinä olet sitten vastussa jos päädymme väärään paikkaan, eksymme ja kuolemme”, Rebekah toteaa sarkastisesti.

Lähdemme kävelemään. Kukaan ei vähään aikaan sano mitään. Vilkaisen Rebekahia. Ensimmäistä kertaa hän näyttää hieman hermostuneelta. Kiroan ajuria mielessäni. Eikö hän nimenomaan sanonut, että tie ei haaraudu? Ehkä tämä onkin jokin juoni ja päädymme johonkin kammottavaan paikkaan? Tai jospa koko juhlat ovat vain osa jotakin suunnitelmaa? Rauhoitu. Minulla oli aika vilkas mielikuvitus, mutta tällaisessa tilanteessa siitä oli vain haittaa. Päätän taas olla ajattelematta mitään, mutta huomaan, että sen on haastavaa. Ajatukseni harhailevat mitä kummallisimpiin kauhuskenaarioihin. Tuuli yltyy entisestään ja minua alkaa paleltaa. Metsä ympärillämme muuttuu synkemmäksi ja taivas tummuu.

Kävelemme hiljaa pitkän aikaa. Arvioin, että olemme kävelleet ainakin puolitoista tuhatta jaardia. Meillä ei kuitenkaan taida olla oikein muita vaihtoehtoja kuin jatkaa kävelemistä, sillä muuten emme ainakaan pääse perille ja eksymme ja kuolemme nälkään. Tie muuttuu kuoppaiseksi ja joudun katsomaan tarkasti mihin astun. Nyt toivon, etten olisi laittanut korkokenkiä. Tuijottelen jalkojani hyvän aikaa, kunnes Anna vetää terävästi henkeä. Pysähdyn ja katson eteeni. Kuin tyhjästä tielle on ilmestynyt ainakin kymmenen jaardin korkuinen rautaportti. Voisin vaikka vannoa, ettei se ollut siinä vielä pari minuuttia sitten. No, olin näköjään omissa ajatuksissani, sillä siinä portti on eikä hievahdakaan, kun Rebekah koettaa työntää sitä auki. ”Mitäs nyt tehdään?”, kysyn en-erityisesti-keneltäkään. Miksiköhän kreivin kartanolle vievällä tiellä oli portti, jota ei saanut auki? Vai olemmeko vain etuajassa eikä porttia ole vielä avattu? Niin sen täytyy olla. ”Meidän täytyy v-”, lauseeni jää kesken, kun portti narahtaa. Tuuma kerrallaan se aukeaa ja hetken kuluttua pääsemme pujahtamaan sen toiselle puolelle. ”Omituista”, Rebekah mutisee.

Enää minua ei pelota niin paljon. Olimme selvästikin valinneet oikean tien, sillä miksi ei-minnekään johtavalle tielle olisi rakennettu portti? Kreivittären kartano on ainoa rakennus parinkymmenen tuhannen jaardin säteellä. Mihin toinen tie siis ylipäätänsäkään johti? No, sillä ei nyt ole väliä, sillä edessämme kohoaa hulppea kartano. Se ei ole ihan sen näköinen kuin olin muistellut, mutta edellisestä vierailusta on vierähtänyt jo vuosia, joten on ihan normaalia, ettei kaikkia yksityiskohtia muistanut niin tarkasti. Ikkunoita on kymmeniä ja kerroksia varmaan kolme. Oviaukko on yllättävän vaatimaton, mutta arvelin sisätilojen olevan upeat.

”Oletko varma, että tämä on oikea paikka?”, Rebekah kysyy hermostuneen kuuloisena. Olen ainoa meistä kolmesta, joka on käynyt täällä aiemmin. ”Totta kai. Taidamme vain olla etuajassa, sillä mistään ei kuulu ääntäkään…”, mutisen. Se tosiaan on outoa. Muutenkin piha näyttää hoitamattomalta ja pihatieltä puuttuu tiiliä. Epäilykseni heräävät, kun huomaan, että yksi ylimmän kerroksen ikkunoista on rikki. Jostain kuuluu kovaääninen paukahdus. Katsahdan äänen suuntaan. Rautaportti on sulkeutunut. Kävikö joku sulkemassa sen vai liikkuuko se itsestään? Hengitän syvään ja yritän taas saada mielikuvitukseni kuriin. Raskas rautaportti ei voi liikkua itsestään. Piste.

”Tämä paikka vaikuttaa autiolta”, Anna kuiskaa hiljaa, kuin peläten jonkun kuulevan. Siinäpä se. Täällä ei todellakaan ole käynyt ketään vuosikausiin. ”Jospa nyt kuitenkin mennään sisälle katsomaan ennen kuin teemme hätäisiä johtopäätöksiä”, Rebekah tokaisee ja marssii ovelle. Seuraan hänen vanavedessään. Raotan ovea. ”Mene jo”, tyttö käskee ja kiilaa ohitseni. Anna tuhahtaa ja astumme eteishalliin. ”En näe mitään”, sanon. ”Minulla on tulitikut laukussani. Etsitään jostain kynttilä”, Rebekah sanoo. Miksiköhän hän kanniskelee tulitikkuja mukanaan? Oliko hän aikonut sytyttää kreivittären kartanon tuleen? Naurahdan mielikuvalle ja muut mulkaisevat minua kummeksuen. Tilanteessa ei tosiaan ole mitään hauskaa.

”Löytyi”, Anna huudahtaa parin metrin päästä. En ymmärrä miten hän on vieraassa paikassa ja vieläpä pimeässä ehtinyt kaivaa jostain kynttilän alle minuutissa. Rebekah sytyttää meille kaikille kynttilät ja tartumme niihin. Valaisen ympäristöäni. Eteishalli vaikuttaa isolta. Oven molemmin puolin on ovia ja sen vastakkaiselta seinältä alkaa portaat ylempiin kerroksiin. ”Tämä ei ole kreivittären kartano”, totean, vaikka se lienee jo selvää kaikille.

Tosi hieno tarina, Lily-Bella!

Tästä tekstistä 14 pistettä Serpentardin tuvalle.