Kaksi lyhyttä koputusta
Lähetetty: 30 Kesä 2016, 16:23//Kauhukertomus (vaikka ei kovinkaan hyvä sellainen, älä odota liikoja), kirjoitettu syksyllä 2015//
Sidoin paksut ja vaaleat hiukseni kiinni hitaasti ja huolellisesti. Muutamat rypyt siistin käsin puhtaanvalkoisesta mekosta. Aika oli kulunut nopeasti. Jo kaksi vuotta olin työskennellyt unelmatyössäni, jonka olin saavuttanut vain sinnikkyydellä ja työllä. Työssä, jota suurin osa ihmiskunnasta pelkäsi sen karmean maineen ansiosta. Työskentelin vakituisena hoitajana Durhamin mielisairaalassa, joka oli yksi Englannin neljästä mielisairaalasta. Vapaita työpaikkoja oli siis vähän. Työpaikan saaminen oli suuri onnenpotku, sillä paikkaa oli hakenut minun lisäkseni noin 250 muutakin huippuluokan työntekijää, joista 20 oli väitellyt tohtoriksi ja suunnilleen puolet valmistuneet yliopistosta huippuarvosanoin. Heistä kaikista vain yksi oli valittu eläkkeelle jääneen hoitajan tilalle ja tämä yksi olin ollut minä, Amber Caldwell. Olin jo kymmenvuotiaasta asti tiennyt, että tulevaisuudessa haluaisin työskennellä auttaen ihmisiä. Sen lisäksi lukion mielenkiintoiset psykologian opinnot olivat saaneet silmäni auki mielisairauksien vakavuuteen ja kuinka mielisairaat ihmiset tarvitsivat eniten apua.
Vilkaisin peiliin vielä kertaalleen varmistaakseni kaiken olevan siistiä ja puhdasta, nappasin painavan laukkuni tuolin selkänojalta ja kiiruhdin ikkunaan tarkistamaan säätilan. Ulkona satoi, niin kuin Englannissa oli tapana, mutta tänään vielä tavallista rankemmin. Nappasin eteisen korista ison sinisen sateenvarjon ja lukitsin kerrostaloasuntoni oven. Juoksin raput alas kaksi kerrallaan ja kiiruhdin viereiselle bussipysäkille. Paras työkaverini ja samalla paras ystäväni Liz oli ollut tänään yövuorossa esimiehemme Olaf Johanssenin kanssa ja halusin päästää Lizin nukkumaan mahdollisimman nopeasti. Yövuorot olivat rankkoja valvoa ja usein tylsiä. Me vain kiertelimme niillä muutamalla käytävällä, joiden ovien takana nukkuivat ne, joiden takia olimme siellä. Nimittäin potilaat. Tällä hetkellä heitä oli neljä: Anton Lane, joka oli viettänyt samassa sairaalassa 15-vuotiaasta asti, eli melkein koko elämänsä. Ennen sitä hän oli viettänyt vuoden Irlannin sairaalassa. Hänen mielenhäiriönsä oli ollut todella paha, kun hän ensimmäistä kertaa saapui osastolle. Hän oli ollut vaarallisen vainoharhainen ja itsetuhoinen. Tänä päivänä, kun Anton oli 28-vuotias, hän oli jo lähes kokonaan parantunut, mutta ylempi taho halusi silti pitää häntä tarkkailussa vielä jonkin aikaa. Hän oli todella mukava mies, jutteli ja nauroi. Minä ja Anton joimme aina iltapäivisin teetä ja vaihdoimme päivän kuulumiset. Anton oli aivan tavallinen jo. Hänen taustansa vain huolestutti muita.
Chuck Penrose oli viipynyt osastolla suunnilleen viisi vuotta vaimonsa ja lapsensa kuolemasta asti. Chuckin menneisyys oli läheisten kuoleman lisäksi ollut traagisimmasta päästä, eikä se tehnyt hänen käytöstään ainakaan ystävälliseksi. Hän huusi usein itsekseen kuin puhuen jollekulle ja huusi myös jokaiselle, joka kävi hänen huoneessaan. Ensimmäisen kerran se oli säikäyttänyt minut aika pahasti, mutta nyt onnistuin jo olemaan välittämättä. Mitkään Penrosen syytökset nimittäin eivät olleet totta. Chuck oli myös valitettavasti itsetuhoinen ja vaati tämän takia tuplasti huomiota.
Valerie Leblanc oli saapunut osastolle vain muutama kuukausi sitten. Hän näki ja kuuli asioita, mitkä tulivat hänen päästään eikä erottanut tosimaailmaa kuvitelmasta. Valerie neuvoi ihmisiä kuvitellen henkimaailman antavan hänelle ohjeita ja saattoi viipyä ajatuksissaan viikkoja, jolloin häntä oli vaikea saada syömään ja juomaan. Hänen ulkonäkönsä kertoi suurimman osan hänen luonteestaan ja käyttäytymisestään. Hänen hiuksensa olivat pitkät, valkoiset ja hapsottavat. Ne näyttivät siltä, ettei niitä oltu kammattu ehkä muutamaan vuoteen. Hänen silmänsä olivat harmaat ja iirikset pienet. Laiha hän oli, ja kalpea. Mutta pohjimmiltaan ystävällinen ja halusi auttaa.
Niin, ja sitten oli vielä Emmeline Zuckerberg. Hänestä en tiennyt vielä mitään, hän saapuisi sairaalalle tänä päivänä. Hän oli saanut siirron Irlannista tänne jostain syystä. Ehkä sairaalamme oli tasokkaampi ja hän tarvitsi sellaista hoitoa, mitä meillä pystyttiin antamaan. Olin kuullut huhua, että Irlannin mielisairaalat kitsastelivat hoitokustannuksissa. Meillä taas pystyttiin takaamaan paras mahdollinen tuki, sillä potilaita oli niin vähän. Suuremmat sairaalat, jotka sijaitsivat Lontoossa ja Oxfordissa, olivat huomattavasti suurempia ja heillä oli enemmän väkeä.
Bussi saapui muutaman minuutin kuluttua ja kiipesin kyytiin. Sisällä haisi ummehtuneelta, kuten aina ja nyrpistin nenääni. Näytin bussikorttini lukijalle ja tervehdin kuskia ystävällisesti. Hän katsoi poispäin kuin ei olisi kuullut. Omapahan oli päivänsä, ei sitä voinut parantaa kuin asenteella. Siirryin toisen rivin ikkunapenkille ja tuijotin sateen täplittämästä ikkunasta ulos maisemia, jotka näin joka ikinen päivä. Osasin nimetä punaiseksi maalatun valotolpan sijainnin täydellisesti, se oli noin kahdensadan sekunnin jälkeen bussin lähdöstä. Matka asunnoltani työpaikalle kesti vähän päälle vartin, joten minulla oli aina aikaa miettiä, mitä tänään tekisin. Yleensä suunnitelmani olivat kuitenkin samaa rutiinia, koska olin kokeillut jo kaikkia mahdollisia erityisaktiviteetteja, mutta kaikkia oli vaikeaa miellyttää. Lähimpänä täydellisyyttä taisi olla piparien leipominen jouluna, kun jokaiselle löytyi jotain tekemistä. Anton jutteli kaikille samalla kun valmisti kolme pellillistä pipareita. Valerie muotoili taikinaa ja yritti löytää siitä piilomerkkejä. Lopuksi hän söi oman osansa taikinasta hiljalleen valmistamatta siitä pipareita ollenkaan. Chuck taas läimi taikinaa ja laittoi sen uuniin. Sen kuori oli kärähtänyt ja sisus raakaa, mutta Penrose sanoi sitä täydelliseksi ja nautti sen saman tunnin aikana. Minä ja Liz vain katselimme ja autoimme tarvittaessa. Joulu oli aina mukavin juhla sairaalassa, koska jokainen piti siitä.
Bussi pysähtyi jarrut kirskahtaen pienen, lähes olemattoman, pysäkkimerkin eteen ja kiipesin ulos. ”Hyvää päivänjatkoa!” toivotin kuskille, joka murahti vastaukseksi, ja hyppäsin ulos. Sade oli hiipunut vain pieneksi tihkuksi, mutta pidin sateenvarjon silti pääni päällä. Pienen kävelymatkan päässä aukeni niitty, jonka keskellä sijaitsi työpaikkani. Vilkaisin nopeasti rannekelloa. Se oli puoli kahdeksan. Rämmin leikkaamattoman niittykasvillisuuden läpi ovelle. Olihan käytössä myös polku, mutta se lähti aivan toiselta puolelta taloa. Väänsin avainta lukossa. Kostean ja kylmän syyssään jälkeen lämmin ja kuiva sisäilma tuntui uskomattoman hyvältä. ”Huomenta”, huikkasin jo aikaisin harhailevalle Valerie Leblancille. Hän oli mutissut itsekseen käsiään väännellen, mutta tervehdyksen kuultuaan käänsi harmaat silmänsä minun suuntaani huomaten vasta nyt, että joku oli saapunut paikalle. ”Olkoot enkelit suopeita”, hän tervehti tuttuun tapaansa. ”Kuin myös”, vastasin hymyillen ja lähdin kohti valvontakeskusta, missä Liz vietti suurimman osan yöstään.
Vetäisin hämärän valvontakeskuksen oven auki ja näin Lizin tuijottamassa kameroita ja hörppimässä kahvia, jolla hän oli jaksanut läpi yön. ”Huomenta”, tervehdin ja laskin olkalaukkuni tuolille. ”Miten meni yö? Oliko ongelmia? Saivatko kaikki unta?” kyselin. Toistin nuo samat kysymykset joka kerta Lizin työvuoron jälkeen ja hän vastasi: ”Yö meni ihan normaalisti. Ei ongelmia. Saivat.” Nuo samat kysymykset silti olivat oleellisia eikä Liziäkään häirinnyt, sillä hän tiesi, miten se vaikuttaisi päivään, jos joku ei ollut saanut unta tai olisi ollut muita ongelmia. Onneksi vastaukset olivat olleet usein joka yön jälkeen samat ja huokaisin helpotuksesta. Esimiehemme Olaf Johanssen istui nurkassa silmänaluset mustina kuin pandakarhulla. ”Huomenta”, hänkin haukotteli, ”Taidan tästä lähteä. Palaan taas kolmelta”, hänkin toisti rutiininomaisesti ja nousi ylös. Hän huiskautti kättään ja lähti. Olaf Johanssen oli yövuorossa joka yö, lähti aamulla, kun jokainen oli paikalla ja palasi kolmen aikaan iltapäivällä taas töihin. Yövuoroja oli vaikeaa jakaa, kun työntekijöitä oli vain kolme. Me Lizin kanssa siis vuorottelimme ja Johanssen oli paikalla joka yö. Hän siis oli ainoa, jolla oli lupa lähteä kesken kaiken nukkumaan. Sen lisäksi hänellä oli kymmenen vuotta enemmän työkokemusta tässä sairaalassa kuin meillä kahdella yhteensä.
Liz nousi tuolistaan venytellen ja pyysi minua kanssaan aamupalalle. En todellakaan ollut syönyt mitään aamulla kiireessä, joten lähdimme yhdessä herättämään muut ja kutsumaan heidät syömään. ”Hae sinä Valerie”, Liz kehotti, ”Hän heräsi jo aikoja sitten ja on jossain päin taloa. Minä haen Antonin ja Chuckin.” Nyökkäsin ja lähdin eteiseen, jossa olin nähnyt Valerien viimeksi. Liz suuntasi makuuhuoneisiin. Sairaalamme ei ollut iso, kerroksiakin oli vain yksi, mutta Valerie löysi aina jonkun kaapin tai pöydän tai minkä tahansa leppäkerttua isomman esineen, jonka taakse hän piiloutui mumisemaan itsekseen. Etsinnästä teki hankalan se, että hänellä ei ollut minkäänlaisia suosikkipaikkoja tai –piiloja, joista olisi voinut etsiä. Ulos hän ei sentään päässyt, ovet olivat aina lukossa. Aikani harhailtuani löysin hänet kiertämässä kehää vessojen edustalla. ”Hei Valerie. Mennään aamupalalle”, sanoin rauhallisesti ja tyynnyttelevästi. Hän nyökkäsi säpsähtäen ja antoi minun johdatella hänet kädestä pitäen ruokasaliin. Liz oli jo siellä Antonin ja Chuckin kanssa. ”Huomenta Amber”, Anton tervehti kättään heilauttaen. ”Huomenta Anton. Nukuitko hyvin?” vastasin ja Anton nyökkäsi. Istutin Valerien vastapäätä Antonia ja hain hänelle aamupalan. Hän rupesi murustelemaan leipäänsä etsien muodoista piilotarkoituksia ja enteitä.
Aamiaisen jälkeen pääsimme kaikki omiin puuhiimme ja Liz otti torkut valvontakeskuksessa. Minä taas menin vaihtamaan tyhjään makuuhuoneeseen puhtaat lakanat ja siivoamaan sen lopullisesti Emmeline Zuckerbergiä varten. Hänen oli ilmoitettu saapuvan neljältä, kun Johanssenkin olisi paikalla. Tämä oli suuri päivä meille kaikille, sillä pieniin sairaaloihin tulee harvoin uusia potilaita. Mietin, kuinka pahassa kunnossa ja millainen ihminen Emmeline olisi. Onneksi meillä oli vapaana kolme huonetta, joista valvontakeskusta lähin tulisi olemaan Zuckerbergin huone.
Tunnit kello neljään asti sujuivat normaalisti. Söimme lounaan, juttelimme, Johanssen palasi kolmelta ja söimme välipalan. Neljältä minä, Liz ja Olaf seisoimme sisällä ja katselimme suuresta ikkunasta ulos odottaen Emmelinen saapuvan. Kuljetus oli täsmällinen, Emmeline Zuckerberg ja hänen hoitajansa saapuivat ovelle ja Olaf avasi sen. ”Tervetuloa”, hän toivotti yhtälailla Emmelinelle kuin hänen hoitajalleen. ”Olen Olaf Johanssen”, hän sanoi ja ojensi kätensä hoitajalle. ”Aileen O’Brien”, hoitaja esittäytyi tarttuen Johanssenin käteen ja puristaen sitä. Hänen puheestaan paistoi vahvasti läpi Irlantilainen aksentti. ”Olen Emmelinen hoitaja. Voin kertoa hänestä teille, jos saan hänet ensin omaan huoneeseensa”, Aileen sanoi. Ei ollut mikään ihme, että Aileen halusi Emmelinen ensin lepäämään. Nainen oli todellakin huonossa kunnossa. O’Brien kannatteli Emmelinen koko painoa, sillä naisen jalat eivät ilmeisesti kantaneet. Muutenkin hän näytti olevan poissa tästä maailmasta, vaikka hänen sydämensä ilmeisesti löikin ja keuhkot pumppasivat ilmaa. Emmeline Zuckerbergin kasvot olivat valkoisemmat kuin lumi ja hänen ruskeita hiuksiaan oli lähtenyt tupoittain. Silmistä en osannut sanoa mitään. Ne olivat niin vähän auki, että vain pieni kaistale valkuaista näkyi. Hän ei myöskään ilmeisesti kuullut puhetta, sillä kun Olaf yritti esittäytyä, nainen ei reagoinut mitenkään. Johanssen tajusi tilanteen toivottomuuden ja nappasi Emmelineä toisesta kainalosta. O’Brien tuki häntä toisesta ja he lähtivät yhdessä raahaamaan Zuckerbergiä vuoteeseen. Emmeline ei vastustellut, muttei myöskään auttanut asiaa millään lailla. Hän ei reagoinut mihinkään.
Hetken kuluttua istuimme kaikki neljä valvontakeskuksessa pyöreän pöydän ääressä höyryävät teemukit edessämme. Potilaat olivat huoneissaan, vaikka en uskonut, että kukaan muu heistä nukkui paitsi ehkä Emmeline. Anton varmaankin luki, Valerie ennusti Emmelinen tulevaisuutta tarot-korteistaan ja Chuck piirsi. Olimme tulleet keskustelemaan Emmelinestä. ”Mistä aloittaisin”, Aileen mietti. ”Aloita vaikka alusta”, Liz ehdotti ja sai Aileenin nyökkäämään. ”Niin, alusta”, hän mietti hetken. ”Vuoden alussa Emmeline tuotiin Irlannin ainoaan mielisairaalan osastolle. En tiedä, kuka tuoja oli. En nähnyt hänen kasvojaan, sillä ne olivat peitetty hupulla. Hän kertoi Emmelinen tyttärekseen ja pyysi hänelle hoitoa. Ääni oli karhea, mies oli varmaan yli kuusikymppinen. Emmeline on ollut koko vuoden tuollainen. Poissa kaikesta, kuin elävä kuollut. hän on syönyt vain hiukan joka päivä. Keitto maistuu eniten, sillä se pitää vain niellä. Meillä ei ole Irlannin ainoana sairaalana varaa hankkia huippuhoitoa, joten etsimme varakasta ja mahdollisimman pientä sairaalaa tästä läheltä. Niin löysimme teidän sairaalanne ja soitin oitis Johanssenille”, Aileen nyökkäsi Olafiin päin, ”Emmeline on hankala, eikä kukaan oikein tiedä hänen diagnoosistaan tai menneisyydestään. Mielenhäiriö on varmaankin niin harvinainen ja lääkärimme olettaa Emmelinen potevan yli kymmentä eri mielisairautta. Hän ei reagoi. Ei kuule, eikä näe. Suurin osa hänen raajoistaan on tunnottomia. Voisi sanoa, että halvaantuneita”, Aileen sanoi. ”Hänen keuhkonsa ja sydämensä toimivat, ja todennäköisesti jokunen osa aivoista.” Istuimme kaikki hiljaa. Aileen O’Brien oli yrittänyt hoitaa Emmelineä kuntoon jo yli kymmenen kuukautta onnistumatta. Nyt hän oli luovuttanut ja siirtänyt asian pois käsistään. Oli meidän vuoromme yrittää.
Aileen puki takkia päälleen. Ulkona oli kylmä ja alkoi jo pimetä, vaikka kello ei ollut edes kuutta. ”Ainiin, yksi asia vielä”, Aileen sanoi ja tällä kertaa hymyili, ”Minun on määrä ottaa Anton Lane – niminen herra mukaani. Hän saa lääkäriltä terveen paperit huomenna ja olemme sopineet, että kuljetan hänet hotelliin lääkärin vieressä.” Aileen katseli jähmettyneitä ilmeitänne hämmästyneenä. ”Eikös se ole hyvä uutinen?” hän varmisti arasti. ”On, on, totta kai”, Liz toipui ensin, ”Tuli vain hieman yllätyksenä. No, minä haen Antonin.” Ja hän katosi kulman taakse kiireesti. Itse en pystynyt liikahtamaan. Anton lähtisi. Tietenkin tiesin jo aiemmin, että hänen lähtöpäivänsä olisi pian, mutta olin olettanut siitä ilmoitettavan etukäteen. Olisimme pitäneet läksiäiset tai vastaavat. Liz palasi Antonin, joka näytti puulla päähän lyödyltä, kanssa. ”Minäkö lähden?” Anton sopersi. ”Niin. Minun mukaani”, Aileen sanoi, ”Tämä selvästi tuli teille yllätyksenä”, hän vahvisti epäilynsä. ”Lievästi sanottuna”; Anton sopersi samalla, kun solmi kengännauhojaan. ”Voi Anton. Mahtavaa! Toivottavasti näemme vielä”, sanoin onnellisena silmät kyynelissä ja otin hänet rutistushalaukseen. ”Kyllä näemme Amber. Tulen vaikka joka viikko käymään”, Anton mumisi. Sitten hän siirtyi halaamaan Liziä ja sen jälkeen Olafia. ”Onneksi olkoon”, Olaf mutisi ääni karheana. ”Kiitos teille”, Anton sanoi vilpittömästi. ”Kiitos, että teette näin hyvää työtä. Minä tulen todellakin käymään heti, kun se on mahdollista. Jos vaikka hankin asunnon Durhamista.” ”Voit asua minun luonani”, tarjosin heti. ”Katsotaan, katsotaan. Kiitos Amber”, Anton sanoi, ”No, hei sitten!”
Ja niillä sanoilla hän lähti. Siirryimme oven ulkopuolelle katselemaan heidän lähtöään. Anton oli ollut täällä joka ikinen päivä. Vaikka minusta tuntuikin tyhjältä, kun Anton lähti, hänelle itselleen tämä varmasti oli vielä isompi asia. Hänhän oli viettänyt tässä samassa sairaalassa 13 vuotta, 4 745 päivää, 113 880 tuntia. Yhtäkkinen lähtö ei ollut mikään pieni asia. Palasimme töihin hajamielisesti. Haimme kaikki iltapalalle tavallista aikaisemmin. Emmeline tuli pyörätuolilla Lizin kärräämänä. Minä kerroin toisille uutiset, ettei Anton enää olisi täällä. He reagoivat ennalta-arvattavasti; Valerie ryhtyi ennustamaan hänen tulevaisuuttaan henkiolentojen avulla. Chuck meni hiljaiseksi, muttei muuten osoittanut mielipidettään asiaan ja Emmelinen silmäluomet vain värähtivät. Hän todennäköisesti ei kuullut sanaakaan. Söimme iltapalaa hiljaisuudessa, Emmelinen suusta saatiin alas vain rasvatonta jogurttia, ja veimme sitten kaikki omiin huoneisiinsa. Tämä päivä oli samalla ollut tapahtumarikas, mutta myös aktiviteetiton, mikä johtui suurimmalta osalta Emmelinen saapumisesta. Liz lähti kotiin nukkumaan, oli minun yövuoroni. Olaf meni puhumaan Chuckin kanssa. Penrose halusi aina illalla kuulla päivän uutiset. Minä vein Valerien sänkyyn ja hän ”siunasi” minut omalla tavallaan. Sitten autoin Emmelinen sänkyyn asti. Otin hänen kylmästä kädestään hiljaa kiinni miettien naisen menneisyyttä. Mikä voisi aiheuttaa tuollaiset vauriot? Nainen puristi kättäni kevyesti, sitten lujempaa. ”Suurin osa hänen raajoistaan ovat tunnottomat. Voisi sanoa, että halvaantuneet.” Niin Aileen oli kertonut. Mutta siinä Emmeline Zuckerberg puristi kättäni jo niin lujaa, että sattui. Hänen harmaat silmänsä avautuivat kunnolla ensimmäistä kertaa hänen täällä ollessaan ja suu aukeni päästäen ilmoille pienen, kylmän henkäyksen. Sillä hetkellä olin varma, että hän tiesi olevansa uudessa paikassa, muttei kiinnittänyt huomiota naiseen, joka istui hänen vierellään käsi hänen kädessään. Tuo kohtaus oli kuitenkin pian ohi ja Emmelinen silmät retkahtivat kiinni ja käsi veltoksi. Vain suu jäi auki hengittämään vaivattomasti, mutta pienin hengenvedoin. Nousin ylös ja kosketin kevyesti hänen hiuksiaan, jotka olivat hiestä märät.
Istuin valvomossa kahvikuppi käsissäni ja harmaa huopa ympärilläni. Kello oli jotain neljä aamulla ja Johanssen oli piipahtamassa kotona tehden paperitöitä Emmelinen tulosta. Yllättävän paljon kaikenlaisia lomakkeita tarvittiin uuden potilaan saapuessa ja asiaa ei tietenkään auttanut se, ettei Emmelinen menneisyydestä tiedetty mitään, eikä häneltä itseltään voitu kysyä. Valvomon valot olivat pimeinä, sillä se sijaitsi sellaisessa kulmassa huoneisiin nähden, että jos valot olisivat päällä, makuuhuoneiden ovenraosta paistaisi valo. Mikä tietenkin häiritsisi Chuckia ja Valerieta. Emmeline tuskin huomaisikaan mitään. Olimme Olafin kanssa aiemmin illalla soittaneet paikkakunnan parhaalle psykologille ja kutsuneet hänet katsomaan Zuckerbergia mahdollisimman nopeasti.
Koko sairaala oli säkkipimeänä ja valvontakameroista kuva näkyi huonosti. Tarkastelin makuuhuoneita kuvaavia kameroita, joissa näkyi vain iso varjo, joka oli vaatekaappi ja pitkä varjo, joka oli sänky. Joskus kuva sängystä väreili, mikä tarkoitti jonkun kääntyneen sängyssään. Yhden näytön alla oli teipattu lappu, Chuck. Toisen alla luki Valerie ja kolmannen alla Anton. Muiden kolmen näytön alla olivat vain sanat makuuhuone 1, makuuhuone 2 ja makuuhuone 3. Emmeline majoittui makuuhuoneessa 3. Sen kuva oli väreillyt koko yön Emmelinen nukkuessa levottomasti. Minua toisaalta hermostutti, sillä hän ei ollut liikkunut ollenkaan päivällä. Nyt yöllä nainen kuitenkin pyöri sängyssään. Kaikki tämä sai minut vain Epäilemään Aileen O’Brienin teorioita. ”Suurin osa hänen raajoistaan on tunnottomat. Voisi sanoa, että halvaantuneet.” Silti Emmeline Zuckerberg oli sekä puristanut minua kädestä että pyöriskellyt sängyssään. Jokin oli vinossa, ja pahasti. Eikö Emmeline Zuckerberg koskaan yli kymmenen kuukauden aikana ollut osoittanut minkäänlaista elonmerkkiä? Pakko hänen oli ollut, sillä Aileen oli tiennyt koko ajan hänen olevan elossa. Miksi O’Brien oli väittänyt hänen raajojensa halvaantuneen? ”Voisi sanoa, että halvaantuneet.” Niinpä niin, diagnoosia halvaantuneista raajoista ei ollut edes annettu.
Riuhtaisin valvomon pöydällä lepäävän vanhanaikaisen lankapuhelimen luurin korvalleni ja tarkistin Aileen O’Brienin numeron puhelimen vieressä olevasta luettelosta ja naputtelin sen raivokkain sormin numerolautaan. Olin nyt varma, ettei Aileen O’Brienin viaton ilme ollut täysin rehellinen. Luurista kuului viisi ja puoli tuuttausta ja sitten tuli hiljaista. Yritin vielä kerran, kaksi tuuttausta, kolmannen kerran, puolitoista tuuttausta, neljännen kerran, O’Brien löi luurin korvaan ennen kuin tuuttaukset ehtivät edes alkaa. Aileen O’Brien oli kertonut, ettei Emmeline kaivannut huomiota eikä aktiviteettia. Varmaan myös tarina Zuckerbergin sairauksista ja menneisyydestä olivat valhetta. Tietenkin, ei kukaan huppupäinen heebo päässyt tuomaan mielisairasta ihmistä ilman että kukaan kyselisi hänen henkilöllisyyttään tai Emmelinen henkilöllisyyttä. Ja me olimme menneet päästämään Antonin sen lehmän matkaan. Ainoa asia, mikä oli varmaa, oli se että meillä ei ollut hajuakaan Emmelinestä, hänen menneisyydestään tai sairaudestaan.
Istuin hiljaa, minuutit kuluivat välillä hitaasti ja välillä syöksähdellen. Tuijotin Emmelinen ruutua tiiviisti. Hän ei ollut pyörinyt sängyssään pitkään aikaan. Ruutu oli aivan liikkumaton ja hyvä, kun tuskin uskalsin hengittää. Vilkuilin väliin muitakin ruutuja, joissa kaikki oli kuin ennenkin. Joka ikinen kuudesta aististani oli yliterävöitynyt ja ihan syystäkin. Olin nyt ihan varma Aileenin valehtelusta. Nyt tiesin entistä vähemmän Zuckerbergista. Entä jos yksi hänen sairauksistaan olisi psykopatia?
Kahvi loppui hermostuneen hörppimisen seurauksena ja nousin varovaisesti ylös. Tuoli narahti ja säpsähdin ääntä. Ylihermostuneisuus oli typerää, hoin mielessäni, kun kaadoin lisää kahvia kuppiin. Ajattelin soittaa Olafille heti seuraavaksi ja pyytää häntä tulemaan papereineen sairaalalle. Mutta toisaalta, olin nyt pelkuri. Tähän olin kouluttautunut. Tärisevin käsin palasin tuoliin. Olin lukinnut valvomon oven. Kaiken varalta. Tajusin, etten näiden ajatusten kanssa pärjäisi tätä yötä.
Riuhtaisin luurin korvalleni ja näppäilin tärisevin sormin Johanssenin numeroa. Jouduin laskemaan luurin paikalleen kolmesti ennen kun sain syötettyä oikean numeron. Johanssen vastasi ensimmäisen tuuttauksen jälkeen. Hän oli aina varuillaan pahimpaan. ”Amber, onko joku hätänä?” kuului luurin toisesta päästä. ”On, ei, en tiedä. Voitko tulla tänne tekemään paperitöitäsi? Selitän sinulle, kun olet täällä”, sopersin yrittäen kuulostaa rauhalliselta. Olaf oli hetken vaiti ja sanoi sitten: ”Selvä. Minä tulen. Ajomatkaa on noin kaksikymmentä minuuttia. Odota ihan rauhassa, okei?” Tietenkin hän oli kuullut hätäännyksen äänessäni. ”Okei”, kuiskasin ja suljin puhelimen. Enää kaksikymmentä minuuttia. Ehkä ylireagoin, en tiedä, mutta tiesin aina potilaani perin pohjin. Nyt tilanne tuntui uhkaavalta, kun talossa oli potilas, jonka käytös oli epäilyttävää. Hautauduin taas huovan sisään. Hengittelin kuuman kahvin höyryä ja tarkistin kellon muutaman sekunnin välein. Se sai ajan tuntumaan hitaammalta. Katseeni sahasi kellon ja Emmelinen ruudun väliä. Kumpikin tuntui pysyvän paikallaan. Ja niin pysyin minäkin. Siksi säikähdin melkein hengiltä, kun ovelta kuului kaksi lyhyttä koputusta.
Jalkani eivät tahtoneet totella. Aivot eivät tahtoneet antaa niille käskyä liikkua. Mutta liikuin silti kohti ovea järjettömästi täristen. Olin vilkuillut kelloa niin tiuhaan, että tiesin sen varmasti olevan vielä hieman liian vähän Olafin saapumiseen. Ovessa oli ikkuna, joka oli sumennettu. Sen läpi näin tumman hahmon, joka seisoi hieman kyyryssä. Kauttaaltaan täristen avasin oven hankalasti. En ollut ikinä ennen pelännyt mitään tapahtumaa näin paljon. Aukaisin oven, jonka takana seisoi selkä seinää vasten Emmeline Zuckerberg. Hänen silmänsä punoittivat, kun hän kirkui: ”Anne Caldwell! Miksi? Miksi minä? Miksi sinä tapoit… Sinä tapoit… Minä tapan sinut…” Hänellä oli kädessään sakset, jotka hänen makuuhuoneensa pöydänlaatikkoon oli jäänyt. Hänen kätensä ja jalkansa näyttivät karmeilta täynnä haavoja, jotka hän oli saksilla saanut aikaan. Zuckerbergin kasvot olivat hiestä tai kyynelistä märät. ”Ole ihan rauhassa”, sanoin vakaalla äänellä juuri niin kuin oli opetettu, ”Minä en ole Anne Caldwell. Ole ihan rauhassa, ihan rauhassa”, toistelin samalla kun Zuckerberg kirkui syytöksiä ja kysymyksiä. ”Pudota sakset, Emmeline, pudota sakset, ettet satuta itseäsi. Ole rauhassa. En ole Anne Caldwell”, toistin ja viitoin saksiin päin. Minut oli opastettu tähän, osasin tämän homman, rauhoittelun. Mutta rauhan alla olin aivan paniikissa.
Minua ahdisti olla umpikujassa ja hivuttauduin hitaasti Emmeline Zuckerbergin ohi porraskäytävään. Rauhottelin häntä yhä, vaikka hän ei ilmeisesti kuullut mitään. Peräännyin portaat alas hitaasti ja hän seurasi perässä nyt huutaen ja itkien. Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi hän huusi. Mutta tässä vaiheessa oli huono aika miettiä syitä. Liikuin hitaasti toivoen Olafin tulevan nopeasti apuun. Jäin isoon eteisaulaan ja yritin korottaa ääntäni Zuckerbergin äänen yli. Hän heitti sakset käsittämättömällä voimalla minua kohti, mutta hänen keskittymiskykynsä oli surkea ja heitto meni kaukaa ohi. Rauhoittelin häntä naisen yhä kirkuessa hysteerisesti. Tajusin, että muut potilaat olivat aivan paniikissa. Mutta ovet olivat ulkoa päin lukossa, joten heille ei voinut sattua mitään. Pysähdyin ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan rukoilin mielessäni Jumalaa. Jähmettyneenä kuulin yhtäkkisen äänen ovelta. Avain kääntyi lukossa.
Ja jostain syystä Emmeline pani sen myös merkille. Hän juoksi lujaa keittiöön paljaiden jalkojen läpsyessä lattiaa vasten ja katosi nurkan takaa näkyvistä. ”Amber”, Olaf huohotti kysyvästi, ”Mistä on kyse?” ”Emmeline. Hän on keittiössä. Hän luulee minua joksikin Anneksi ja kirkuu ja…” sopersin. Olafin kasvoista näki, ettei hän ymmärtänyt. ”Menen katsomaan”, hän totesi ja lähti keittiöön. Minuun ei olisi pitänyt päästää häntä. Emmeline oli vaarallinen. Mutten pystynyt enää puhumaan. Olin elämäni ensimmäistä kertaa shokissa. ”Amber!” Olaf huusi järkyttyneen kuuloisena keittiöstä. Kävelin hitaasti keittiöön ja näin Olafin kumartuneen Emmelinen ylle. Lattialla näkyi verilätäkkö. ”Mitä tapahtui?” kuiskasin kysymyksen ilmaan. ”Puukko. Hän käytti puukkoa. Emmeline Zuckerberg on kuollut”, Olaf sanoi. Ja näin puukon hänen vatsassaan, käden sen ympärillä, verisen suun ja kyyneleiset silmät.
Soitimme hätäkeskukseen. Olaf puhui, sillä en luottanut ääneeni. Olaf kertoi Emmelinestä, kertoi tämänhetkisen tilan ja mittasi pulssin. Hän näytti puhelimessa vanhemmalta kuin koskaan. Puhelu loppui ja katsoin häneen kysyvästi. ”Ei pulssia. He tulevat hakemaan hänet”, Olaf totesi. Ja sitten odotimme. Minä nyyhkytin hysteerisesti ja Olaf katsoi kivisin kasvoin Emmelineä. Ambulanssi tuli viidessä minuutissa ja he veivät hänet pois. Olaf antoi puhelinnumeronsa ja hoitajat lupasivat soittaa meille myöhemmin. Heidän lähdettyään Olaf sanoi vakavana: ”Amber, voitko kertoa mitä tapahtui?” Ja minä kerroin. Kerroin kaiken viimeisen kymmenen minuutin ajalta. ”Selvä”, Olaf sanoi, kun lopetin. ”Voit lähteä kotiin. Minä siivoan tämän ja selitän Valerielle ja Chuckille, ettei Emmeline ole enää täällä. Liz tulee aivan juuri, joten pärjään kyllä.” Jonain muuna päivänä olisin kieltäytynyt, mutta nyt nyökkäsin ahdistuneena. Hain laukkuni ja juoksin bussipysäkille. Halusin nopeasti kotiin. Pois tästä yöstä.
Avasin rakennuksen oven ja astuin hiljaiseen rappukäytävään. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Emmelineä ja minua painavaa väsymystä. ”Amber”, kuului varovainen ääni viereltäni, kun saavuin oman oveni eteen. Säikähdin niin rajusti, että törmäsin seinään. Pulssi hyppäsi kahteensataan ja jalat pettivät alta. ”Onko kaikki hyvin? Anton kysyi portailta ja tuli auttamaan minut ylös, ”Mitä on tapahtunut? Näytät kaamealta.” Hän otti avaimet kädestäni ja piti asuntoni ovea auki minua varten. ”Anton”, kuiskasin ja ryntäsin halaamaan häntä. ”Noniin, älä itke”, Anton sanoi hämmästyneenä ja taputteli minua selkään, ”Mennään sisälle.”
”Miten sinä olet täällä?” kysyin, kun istuimme sohvalla teekupit kädessä, ”Luulin, että olit Aileenin kanssa.” ”Niin olinkin”, Anton vastasi, ”kunnes hän jätti minut tienvarteen. Halusin vessaan. Ja kun olin palannut, hän ei ollut enää siinä.” Kuten olin melkein arvannutkin. Se lehmä. ”Ja sitten tulin tänne ajatellen, että tulet pian kotiin”, Anton lopetti. ”No, minä en aio vielä kertoa mitä tänä yönä tapahtui. En pysty siihen vielä. Mutta voitko auttaa minua etsimään Emmeline Zuckerbergin henkilöllisyystietoja?” kysyin ja nousin ylös. Anton kysyi, pitäisikö minun nukkua. Mutta minua ei väsyttänyt oikeastaan yhtään joten käynnistin tietokoneen ja kirjoitin Googleen hakusanaksi Emmeline Zuckerberg. Heti ensimmäiseksi silmiin osui sivu, jonka otsikko kertoi: Natsi-Saksan kuolleiden juutalaisten rekisteri 1933–1945. Klikkasin sivun auki, mutta nimiä ja kuvia oli kirjaimellisesti miljoonia. Hain sivun sisällä taas Emmelineä ja tulos löytyi heti. Emmeline Zuckerberg, 1911–1938. Mukana oli kuvakin, jonka tunnistin heti, vaikka nykyajan Emmeline oli ollut aavistuksen kalpeampi.
Anton jäi luokseni. Hän ei ollut saanut lääkärin papereita, joten soitimme hänelle ja ilmoitimme tulevamme seuraavana viikonloppuna. Ostimme lentoliput ja soitin Olafille kertoakseni, että olin lauantain ja sunnuntain poissa. Googlasimme myös Anne Caldwellin. Anne Caldwell, 1903–1950, saksalainen natsi, joka toimi johtajana eräällä monista tuholeireistä. Meidän ulkonäössämme oli jotain samaa. Silmät olivat samanmuotoiset, poskipäät korkeat ja hiukset vaaleat. Hän oli varmaankin sukua, mutta toivottavasti todella kaukaista.
//Tämä tarina on LOPPU, mutta saatan tehdä epilogin, joka kertoisi hieman tämän tarinan hahmoista tarinan jälkeen.//
Sidoin paksut ja vaaleat hiukseni kiinni hitaasti ja huolellisesti. Muutamat rypyt siistin käsin puhtaanvalkoisesta mekosta. Aika oli kulunut nopeasti. Jo kaksi vuotta olin työskennellyt unelmatyössäni, jonka olin saavuttanut vain sinnikkyydellä ja työllä. Työssä, jota suurin osa ihmiskunnasta pelkäsi sen karmean maineen ansiosta. Työskentelin vakituisena hoitajana Durhamin mielisairaalassa, joka oli yksi Englannin neljästä mielisairaalasta. Vapaita työpaikkoja oli siis vähän. Työpaikan saaminen oli suuri onnenpotku, sillä paikkaa oli hakenut minun lisäkseni noin 250 muutakin huippuluokan työntekijää, joista 20 oli väitellyt tohtoriksi ja suunnilleen puolet valmistuneet yliopistosta huippuarvosanoin. Heistä kaikista vain yksi oli valittu eläkkeelle jääneen hoitajan tilalle ja tämä yksi olin ollut minä, Amber Caldwell. Olin jo kymmenvuotiaasta asti tiennyt, että tulevaisuudessa haluaisin työskennellä auttaen ihmisiä. Sen lisäksi lukion mielenkiintoiset psykologian opinnot olivat saaneet silmäni auki mielisairauksien vakavuuteen ja kuinka mielisairaat ihmiset tarvitsivat eniten apua.
Vilkaisin peiliin vielä kertaalleen varmistaakseni kaiken olevan siistiä ja puhdasta, nappasin painavan laukkuni tuolin selkänojalta ja kiiruhdin ikkunaan tarkistamaan säätilan. Ulkona satoi, niin kuin Englannissa oli tapana, mutta tänään vielä tavallista rankemmin. Nappasin eteisen korista ison sinisen sateenvarjon ja lukitsin kerrostaloasuntoni oven. Juoksin raput alas kaksi kerrallaan ja kiiruhdin viereiselle bussipysäkille. Paras työkaverini ja samalla paras ystäväni Liz oli ollut tänään yövuorossa esimiehemme Olaf Johanssenin kanssa ja halusin päästää Lizin nukkumaan mahdollisimman nopeasti. Yövuorot olivat rankkoja valvoa ja usein tylsiä. Me vain kiertelimme niillä muutamalla käytävällä, joiden ovien takana nukkuivat ne, joiden takia olimme siellä. Nimittäin potilaat. Tällä hetkellä heitä oli neljä: Anton Lane, joka oli viettänyt samassa sairaalassa 15-vuotiaasta asti, eli melkein koko elämänsä. Ennen sitä hän oli viettänyt vuoden Irlannin sairaalassa. Hänen mielenhäiriönsä oli ollut todella paha, kun hän ensimmäistä kertaa saapui osastolle. Hän oli ollut vaarallisen vainoharhainen ja itsetuhoinen. Tänä päivänä, kun Anton oli 28-vuotias, hän oli jo lähes kokonaan parantunut, mutta ylempi taho halusi silti pitää häntä tarkkailussa vielä jonkin aikaa. Hän oli todella mukava mies, jutteli ja nauroi. Minä ja Anton joimme aina iltapäivisin teetä ja vaihdoimme päivän kuulumiset. Anton oli aivan tavallinen jo. Hänen taustansa vain huolestutti muita.
Chuck Penrose oli viipynyt osastolla suunnilleen viisi vuotta vaimonsa ja lapsensa kuolemasta asti. Chuckin menneisyys oli läheisten kuoleman lisäksi ollut traagisimmasta päästä, eikä se tehnyt hänen käytöstään ainakaan ystävälliseksi. Hän huusi usein itsekseen kuin puhuen jollekulle ja huusi myös jokaiselle, joka kävi hänen huoneessaan. Ensimmäisen kerran se oli säikäyttänyt minut aika pahasti, mutta nyt onnistuin jo olemaan välittämättä. Mitkään Penrosen syytökset nimittäin eivät olleet totta. Chuck oli myös valitettavasti itsetuhoinen ja vaati tämän takia tuplasti huomiota.
Valerie Leblanc oli saapunut osastolle vain muutama kuukausi sitten. Hän näki ja kuuli asioita, mitkä tulivat hänen päästään eikä erottanut tosimaailmaa kuvitelmasta. Valerie neuvoi ihmisiä kuvitellen henkimaailman antavan hänelle ohjeita ja saattoi viipyä ajatuksissaan viikkoja, jolloin häntä oli vaikea saada syömään ja juomaan. Hänen ulkonäkönsä kertoi suurimman osan hänen luonteestaan ja käyttäytymisestään. Hänen hiuksensa olivat pitkät, valkoiset ja hapsottavat. Ne näyttivät siltä, ettei niitä oltu kammattu ehkä muutamaan vuoteen. Hänen silmänsä olivat harmaat ja iirikset pienet. Laiha hän oli, ja kalpea. Mutta pohjimmiltaan ystävällinen ja halusi auttaa.
Niin, ja sitten oli vielä Emmeline Zuckerberg. Hänestä en tiennyt vielä mitään, hän saapuisi sairaalalle tänä päivänä. Hän oli saanut siirron Irlannista tänne jostain syystä. Ehkä sairaalamme oli tasokkaampi ja hän tarvitsi sellaista hoitoa, mitä meillä pystyttiin antamaan. Olin kuullut huhua, että Irlannin mielisairaalat kitsastelivat hoitokustannuksissa. Meillä taas pystyttiin takaamaan paras mahdollinen tuki, sillä potilaita oli niin vähän. Suuremmat sairaalat, jotka sijaitsivat Lontoossa ja Oxfordissa, olivat huomattavasti suurempia ja heillä oli enemmän väkeä.
Bussi saapui muutaman minuutin kuluttua ja kiipesin kyytiin. Sisällä haisi ummehtuneelta, kuten aina ja nyrpistin nenääni. Näytin bussikorttini lukijalle ja tervehdin kuskia ystävällisesti. Hän katsoi poispäin kuin ei olisi kuullut. Omapahan oli päivänsä, ei sitä voinut parantaa kuin asenteella. Siirryin toisen rivin ikkunapenkille ja tuijotin sateen täplittämästä ikkunasta ulos maisemia, jotka näin joka ikinen päivä. Osasin nimetä punaiseksi maalatun valotolpan sijainnin täydellisesti, se oli noin kahdensadan sekunnin jälkeen bussin lähdöstä. Matka asunnoltani työpaikalle kesti vähän päälle vartin, joten minulla oli aina aikaa miettiä, mitä tänään tekisin. Yleensä suunnitelmani olivat kuitenkin samaa rutiinia, koska olin kokeillut jo kaikkia mahdollisia erityisaktiviteetteja, mutta kaikkia oli vaikeaa miellyttää. Lähimpänä täydellisyyttä taisi olla piparien leipominen jouluna, kun jokaiselle löytyi jotain tekemistä. Anton jutteli kaikille samalla kun valmisti kolme pellillistä pipareita. Valerie muotoili taikinaa ja yritti löytää siitä piilomerkkejä. Lopuksi hän söi oman osansa taikinasta hiljalleen valmistamatta siitä pipareita ollenkaan. Chuck taas läimi taikinaa ja laittoi sen uuniin. Sen kuori oli kärähtänyt ja sisus raakaa, mutta Penrose sanoi sitä täydelliseksi ja nautti sen saman tunnin aikana. Minä ja Liz vain katselimme ja autoimme tarvittaessa. Joulu oli aina mukavin juhla sairaalassa, koska jokainen piti siitä.
Bussi pysähtyi jarrut kirskahtaen pienen, lähes olemattoman, pysäkkimerkin eteen ja kiipesin ulos. ”Hyvää päivänjatkoa!” toivotin kuskille, joka murahti vastaukseksi, ja hyppäsin ulos. Sade oli hiipunut vain pieneksi tihkuksi, mutta pidin sateenvarjon silti pääni päällä. Pienen kävelymatkan päässä aukeni niitty, jonka keskellä sijaitsi työpaikkani. Vilkaisin nopeasti rannekelloa. Se oli puoli kahdeksan. Rämmin leikkaamattoman niittykasvillisuuden läpi ovelle. Olihan käytössä myös polku, mutta se lähti aivan toiselta puolelta taloa. Väänsin avainta lukossa. Kostean ja kylmän syyssään jälkeen lämmin ja kuiva sisäilma tuntui uskomattoman hyvältä. ”Huomenta”, huikkasin jo aikaisin harhailevalle Valerie Leblancille. Hän oli mutissut itsekseen käsiään väännellen, mutta tervehdyksen kuultuaan käänsi harmaat silmänsä minun suuntaani huomaten vasta nyt, että joku oli saapunut paikalle. ”Olkoot enkelit suopeita”, hän tervehti tuttuun tapaansa. ”Kuin myös”, vastasin hymyillen ja lähdin kohti valvontakeskusta, missä Liz vietti suurimman osan yöstään.
Vetäisin hämärän valvontakeskuksen oven auki ja näin Lizin tuijottamassa kameroita ja hörppimässä kahvia, jolla hän oli jaksanut läpi yön. ”Huomenta”, tervehdin ja laskin olkalaukkuni tuolille. ”Miten meni yö? Oliko ongelmia? Saivatko kaikki unta?” kyselin. Toistin nuo samat kysymykset joka kerta Lizin työvuoron jälkeen ja hän vastasi: ”Yö meni ihan normaalisti. Ei ongelmia. Saivat.” Nuo samat kysymykset silti olivat oleellisia eikä Liziäkään häirinnyt, sillä hän tiesi, miten se vaikuttaisi päivään, jos joku ei ollut saanut unta tai olisi ollut muita ongelmia. Onneksi vastaukset olivat olleet usein joka yön jälkeen samat ja huokaisin helpotuksesta. Esimiehemme Olaf Johanssen istui nurkassa silmänaluset mustina kuin pandakarhulla. ”Huomenta”, hänkin haukotteli, ”Taidan tästä lähteä. Palaan taas kolmelta”, hänkin toisti rutiininomaisesti ja nousi ylös. Hän huiskautti kättään ja lähti. Olaf Johanssen oli yövuorossa joka yö, lähti aamulla, kun jokainen oli paikalla ja palasi kolmen aikaan iltapäivällä taas töihin. Yövuoroja oli vaikeaa jakaa, kun työntekijöitä oli vain kolme. Me Lizin kanssa siis vuorottelimme ja Johanssen oli paikalla joka yö. Hän siis oli ainoa, jolla oli lupa lähteä kesken kaiken nukkumaan. Sen lisäksi hänellä oli kymmenen vuotta enemmän työkokemusta tässä sairaalassa kuin meillä kahdella yhteensä.
Liz nousi tuolistaan venytellen ja pyysi minua kanssaan aamupalalle. En todellakaan ollut syönyt mitään aamulla kiireessä, joten lähdimme yhdessä herättämään muut ja kutsumaan heidät syömään. ”Hae sinä Valerie”, Liz kehotti, ”Hän heräsi jo aikoja sitten ja on jossain päin taloa. Minä haen Antonin ja Chuckin.” Nyökkäsin ja lähdin eteiseen, jossa olin nähnyt Valerien viimeksi. Liz suuntasi makuuhuoneisiin. Sairaalamme ei ollut iso, kerroksiakin oli vain yksi, mutta Valerie löysi aina jonkun kaapin tai pöydän tai minkä tahansa leppäkerttua isomman esineen, jonka taakse hän piiloutui mumisemaan itsekseen. Etsinnästä teki hankalan se, että hänellä ei ollut minkäänlaisia suosikkipaikkoja tai –piiloja, joista olisi voinut etsiä. Ulos hän ei sentään päässyt, ovet olivat aina lukossa. Aikani harhailtuani löysin hänet kiertämässä kehää vessojen edustalla. ”Hei Valerie. Mennään aamupalalle”, sanoin rauhallisesti ja tyynnyttelevästi. Hän nyökkäsi säpsähtäen ja antoi minun johdatella hänet kädestä pitäen ruokasaliin. Liz oli jo siellä Antonin ja Chuckin kanssa. ”Huomenta Amber”, Anton tervehti kättään heilauttaen. ”Huomenta Anton. Nukuitko hyvin?” vastasin ja Anton nyökkäsi. Istutin Valerien vastapäätä Antonia ja hain hänelle aamupalan. Hän rupesi murustelemaan leipäänsä etsien muodoista piilotarkoituksia ja enteitä.
Aamiaisen jälkeen pääsimme kaikki omiin puuhiimme ja Liz otti torkut valvontakeskuksessa. Minä taas menin vaihtamaan tyhjään makuuhuoneeseen puhtaat lakanat ja siivoamaan sen lopullisesti Emmeline Zuckerbergiä varten. Hänen oli ilmoitettu saapuvan neljältä, kun Johanssenkin olisi paikalla. Tämä oli suuri päivä meille kaikille, sillä pieniin sairaaloihin tulee harvoin uusia potilaita. Mietin, kuinka pahassa kunnossa ja millainen ihminen Emmeline olisi. Onneksi meillä oli vapaana kolme huonetta, joista valvontakeskusta lähin tulisi olemaan Zuckerbergin huone.
Tunnit kello neljään asti sujuivat normaalisti. Söimme lounaan, juttelimme, Johanssen palasi kolmelta ja söimme välipalan. Neljältä minä, Liz ja Olaf seisoimme sisällä ja katselimme suuresta ikkunasta ulos odottaen Emmelinen saapuvan. Kuljetus oli täsmällinen, Emmeline Zuckerberg ja hänen hoitajansa saapuivat ovelle ja Olaf avasi sen. ”Tervetuloa”, hän toivotti yhtälailla Emmelinelle kuin hänen hoitajalleen. ”Olen Olaf Johanssen”, hän sanoi ja ojensi kätensä hoitajalle. ”Aileen O’Brien”, hoitaja esittäytyi tarttuen Johanssenin käteen ja puristaen sitä. Hänen puheestaan paistoi vahvasti läpi Irlantilainen aksentti. ”Olen Emmelinen hoitaja. Voin kertoa hänestä teille, jos saan hänet ensin omaan huoneeseensa”, Aileen sanoi. Ei ollut mikään ihme, että Aileen halusi Emmelinen ensin lepäämään. Nainen oli todellakin huonossa kunnossa. O’Brien kannatteli Emmelinen koko painoa, sillä naisen jalat eivät ilmeisesti kantaneet. Muutenkin hän näytti olevan poissa tästä maailmasta, vaikka hänen sydämensä ilmeisesti löikin ja keuhkot pumppasivat ilmaa. Emmeline Zuckerbergin kasvot olivat valkoisemmat kuin lumi ja hänen ruskeita hiuksiaan oli lähtenyt tupoittain. Silmistä en osannut sanoa mitään. Ne olivat niin vähän auki, että vain pieni kaistale valkuaista näkyi. Hän ei myöskään ilmeisesti kuullut puhetta, sillä kun Olaf yritti esittäytyä, nainen ei reagoinut mitenkään. Johanssen tajusi tilanteen toivottomuuden ja nappasi Emmelineä toisesta kainalosta. O’Brien tuki häntä toisesta ja he lähtivät yhdessä raahaamaan Zuckerbergiä vuoteeseen. Emmeline ei vastustellut, muttei myöskään auttanut asiaa millään lailla. Hän ei reagoinut mihinkään.
Hetken kuluttua istuimme kaikki neljä valvontakeskuksessa pyöreän pöydän ääressä höyryävät teemukit edessämme. Potilaat olivat huoneissaan, vaikka en uskonut, että kukaan muu heistä nukkui paitsi ehkä Emmeline. Anton varmaankin luki, Valerie ennusti Emmelinen tulevaisuutta tarot-korteistaan ja Chuck piirsi. Olimme tulleet keskustelemaan Emmelinestä. ”Mistä aloittaisin”, Aileen mietti. ”Aloita vaikka alusta”, Liz ehdotti ja sai Aileenin nyökkäämään. ”Niin, alusta”, hän mietti hetken. ”Vuoden alussa Emmeline tuotiin Irlannin ainoaan mielisairaalan osastolle. En tiedä, kuka tuoja oli. En nähnyt hänen kasvojaan, sillä ne olivat peitetty hupulla. Hän kertoi Emmelinen tyttärekseen ja pyysi hänelle hoitoa. Ääni oli karhea, mies oli varmaan yli kuusikymppinen. Emmeline on ollut koko vuoden tuollainen. Poissa kaikesta, kuin elävä kuollut. hän on syönyt vain hiukan joka päivä. Keitto maistuu eniten, sillä se pitää vain niellä. Meillä ei ole Irlannin ainoana sairaalana varaa hankkia huippuhoitoa, joten etsimme varakasta ja mahdollisimman pientä sairaalaa tästä läheltä. Niin löysimme teidän sairaalanne ja soitin oitis Johanssenille”, Aileen nyökkäsi Olafiin päin, ”Emmeline on hankala, eikä kukaan oikein tiedä hänen diagnoosistaan tai menneisyydestään. Mielenhäiriö on varmaankin niin harvinainen ja lääkärimme olettaa Emmelinen potevan yli kymmentä eri mielisairautta. Hän ei reagoi. Ei kuule, eikä näe. Suurin osa hänen raajoistaan on tunnottomia. Voisi sanoa, että halvaantuneita”, Aileen sanoi. ”Hänen keuhkonsa ja sydämensä toimivat, ja todennäköisesti jokunen osa aivoista.” Istuimme kaikki hiljaa. Aileen O’Brien oli yrittänyt hoitaa Emmelineä kuntoon jo yli kymmenen kuukautta onnistumatta. Nyt hän oli luovuttanut ja siirtänyt asian pois käsistään. Oli meidän vuoromme yrittää.
Aileen puki takkia päälleen. Ulkona oli kylmä ja alkoi jo pimetä, vaikka kello ei ollut edes kuutta. ”Ainiin, yksi asia vielä”, Aileen sanoi ja tällä kertaa hymyili, ”Minun on määrä ottaa Anton Lane – niminen herra mukaani. Hän saa lääkäriltä terveen paperit huomenna ja olemme sopineet, että kuljetan hänet hotelliin lääkärin vieressä.” Aileen katseli jähmettyneitä ilmeitänne hämmästyneenä. ”Eikös se ole hyvä uutinen?” hän varmisti arasti. ”On, on, totta kai”, Liz toipui ensin, ”Tuli vain hieman yllätyksenä. No, minä haen Antonin.” Ja hän katosi kulman taakse kiireesti. Itse en pystynyt liikahtamaan. Anton lähtisi. Tietenkin tiesin jo aiemmin, että hänen lähtöpäivänsä olisi pian, mutta olin olettanut siitä ilmoitettavan etukäteen. Olisimme pitäneet läksiäiset tai vastaavat. Liz palasi Antonin, joka näytti puulla päähän lyödyltä, kanssa. ”Minäkö lähden?” Anton sopersi. ”Niin. Minun mukaani”, Aileen sanoi, ”Tämä selvästi tuli teille yllätyksenä”, hän vahvisti epäilynsä. ”Lievästi sanottuna”; Anton sopersi samalla, kun solmi kengännauhojaan. ”Voi Anton. Mahtavaa! Toivottavasti näemme vielä”, sanoin onnellisena silmät kyynelissä ja otin hänet rutistushalaukseen. ”Kyllä näemme Amber. Tulen vaikka joka viikko käymään”, Anton mumisi. Sitten hän siirtyi halaamaan Liziä ja sen jälkeen Olafia. ”Onneksi olkoon”, Olaf mutisi ääni karheana. ”Kiitos teille”, Anton sanoi vilpittömästi. ”Kiitos, että teette näin hyvää työtä. Minä tulen todellakin käymään heti, kun se on mahdollista. Jos vaikka hankin asunnon Durhamista.” ”Voit asua minun luonani”, tarjosin heti. ”Katsotaan, katsotaan. Kiitos Amber”, Anton sanoi, ”No, hei sitten!”
Ja niillä sanoilla hän lähti. Siirryimme oven ulkopuolelle katselemaan heidän lähtöään. Anton oli ollut täällä joka ikinen päivä. Vaikka minusta tuntuikin tyhjältä, kun Anton lähti, hänelle itselleen tämä varmasti oli vielä isompi asia. Hänhän oli viettänyt tässä samassa sairaalassa 13 vuotta, 4 745 päivää, 113 880 tuntia. Yhtäkkinen lähtö ei ollut mikään pieni asia. Palasimme töihin hajamielisesti. Haimme kaikki iltapalalle tavallista aikaisemmin. Emmeline tuli pyörätuolilla Lizin kärräämänä. Minä kerroin toisille uutiset, ettei Anton enää olisi täällä. He reagoivat ennalta-arvattavasti; Valerie ryhtyi ennustamaan hänen tulevaisuuttaan henkiolentojen avulla. Chuck meni hiljaiseksi, muttei muuten osoittanut mielipidettään asiaan ja Emmelinen silmäluomet vain värähtivät. Hän todennäköisesti ei kuullut sanaakaan. Söimme iltapalaa hiljaisuudessa, Emmelinen suusta saatiin alas vain rasvatonta jogurttia, ja veimme sitten kaikki omiin huoneisiinsa. Tämä päivä oli samalla ollut tapahtumarikas, mutta myös aktiviteetiton, mikä johtui suurimmalta osalta Emmelinen saapumisesta. Liz lähti kotiin nukkumaan, oli minun yövuoroni. Olaf meni puhumaan Chuckin kanssa. Penrose halusi aina illalla kuulla päivän uutiset. Minä vein Valerien sänkyyn ja hän ”siunasi” minut omalla tavallaan. Sitten autoin Emmelinen sänkyyn asti. Otin hänen kylmästä kädestään hiljaa kiinni miettien naisen menneisyyttä. Mikä voisi aiheuttaa tuollaiset vauriot? Nainen puristi kättäni kevyesti, sitten lujempaa. ”Suurin osa hänen raajoistaan ovat tunnottomat. Voisi sanoa, että halvaantuneet.” Niin Aileen oli kertonut. Mutta siinä Emmeline Zuckerberg puristi kättäni jo niin lujaa, että sattui. Hänen harmaat silmänsä avautuivat kunnolla ensimmäistä kertaa hänen täällä ollessaan ja suu aukeni päästäen ilmoille pienen, kylmän henkäyksen. Sillä hetkellä olin varma, että hän tiesi olevansa uudessa paikassa, muttei kiinnittänyt huomiota naiseen, joka istui hänen vierellään käsi hänen kädessään. Tuo kohtaus oli kuitenkin pian ohi ja Emmelinen silmät retkahtivat kiinni ja käsi veltoksi. Vain suu jäi auki hengittämään vaivattomasti, mutta pienin hengenvedoin. Nousin ylös ja kosketin kevyesti hänen hiuksiaan, jotka olivat hiestä märät.
Istuin valvomossa kahvikuppi käsissäni ja harmaa huopa ympärilläni. Kello oli jotain neljä aamulla ja Johanssen oli piipahtamassa kotona tehden paperitöitä Emmelinen tulosta. Yllättävän paljon kaikenlaisia lomakkeita tarvittiin uuden potilaan saapuessa ja asiaa ei tietenkään auttanut se, ettei Emmelinen menneisyydestä tiedetty mitään, eikä häneltä itseltään voitu kysyä. Valvomon valot olivat pimeinä, sillä se sijaitsi sellaisessa kulmassa huoneisiin nähden, että jos valot olisivat päällä, makuuhuoneiden ovenraosta paistaisi valo. Mikä tietenkin häiritsisi Chuckia ja Valerieta. Emmeline tuskin huomaisikaan mitään. Olimme Olafin kanssa aiemmin illalla soittaneet paikkakunnan parhaalle psykologille ja kutsuneet hänet katsomaan Zuckerbergia mahdollisimman nopeasti.
Koko sairaala oli säkkipimeänä ja valvontakameroista kuva näkyi huonosti. Tarkastelin makuuhuoneita kuvaavia kameroita, joissa näkyi vain iso varjo, joka oli vaatekaappi ja pitkä varjo, joka oli sänky. Joskus kuva sängystä väreili, mikä tarkoitti jonkun kääntyneen sängyssään. Yhden näytön alla oli teipattu lappu, Chuck. Toisen alla luki Valerie ja kolmannen alla Anton. Muiden kolmen näytön alla olivat vain sanat makuuhuone 1, makuuhuone 2 ja makuuhuone 3. Emmeline majoittui makuuhuoneessa 3. Sen kuva oli väreillyt koko yön Emmelinen nukkuessa levottomasti. Minua toisaalta hermostutti, sillä hän ei ollut liikkunut ollenkaan päivällä. Nyt yöllä nainen kuitenkin pyöri sängyssään. Kaikki tämä sai minut vain Epäilemään Aileen O’Brienin teorioita. ”Suurin osa hänen raajoistaan on tunnottomat. Voisi sanoa, että halvaantuneet.” Silti Emmeline Zuckerberg oli sekä puristanut minua kädestä että pyöriskellyt sängyssään. Jokin oli vinossa, ja pahasti. Eikö Emmeline Zuckerberg koskaan yli kymmenen kuukauden aikana ollut osoittanut minkäänlaista elonmerkkiä? Pakko hänen oli ollut, sillä Aileen oli tiennyt koko ajan hänen olevan elossa. Miksi O’Brien oli väittänyt hänen raajojensa halvaantuneen? ”Voisi sanoa, että halvaantuneet.” Niinpä niin, diagnoosia halvaantuneista raajoista ei ollut edes annettu.
Riuhtaisin valvomon pöydällä lepäävän vanhanaikaisen lankapuhelimen luurin korvalleni ja tarkistin Aileen O’Brienin numeron puhelimen vieressä olevasta luettelosta ja naputtelin sen raivokkain sormin numerolautaan. Olin nyt varma, ettei Aileen O’Brienin viaton ilme ollut täysin rehellinen. Luurista kuului viisi ja puoli tuuttausta ja sitten tuli hiljaista. Yritin vielä kerran, kaksi tuuttausta, kolmannen kerran, puolitoista tuuttausta, neljännen kerran, O’Brien löi luurin korvaan ennen kuin tuuttaukset ehtivät edes alkaa. Aileen O’Brien oli kertonut, ettei Emmeline kaivannut huomiota eikä aktiviteettia. Varmaan myös tarina Zuckerbergin sairauksista ja menneisyydestä olivat valhetta. Tietenkin, ei kukaan huppupäinen heebo päässyt tuomaan mielisairasta ihmistä ilman että kukaan kyselisi hänen henkilöllisyyttään tai Emmelinen henkilöllisyyttä. Ja me olimme menneet päästämään Antonin sen lehmän matkaan. Ainoa asia, mikä oli varmaa, oli se että meillä ei ollut hajuakaan Emmelinestä, hänen menneisyydestään tai sairaudestaan.
Istuin hiljaa, minuutit kuluivat välillä hitaasti ja välillä syöksähdellen. Tuijotin Emmelinen ruutua tiiviisti. Hän ei ollut pyörinyt sängyssään pitkään aikaan. Ruutu oli aivan liikkumaton ja hyvä, kun tuskin uskalsin hengittää. Vilkuilin väliin muitakin ruutuja, joissa kaikki oli kuin ennenkin. Joka ikinen kuudesta aististani oli yliterävöitynyt ja ihan syystäkin. Olin nyt ihan varma Aileenin valehtelusta. Nyt tiesin entistä vähemmän Zuckerbergista. Entä jos yksi hänen sairauksistaan olisi psykopatia?
Kahvi loppui hermostuneen hörppimisen seurauksena ja nousin varovaisesti ylös. Tuoli narahti ja säpsähdin ääntä. Ylihermostuneisuus oli typerää, hoin mielessäni, kun kaadoin lisää kahvia kuppiin. Ajattelin soittaa Olafille heti seuraavaksi ja pyytää häntä tulemaan papereineen sairaalalle. Mutta toisaalta, olin nyt pelkuri. Tähän olin kouluttautunut. Tärisevin käsin palasin tuoliin. Olin lukinnut valvomon oven. Kaiken varalta. Tajusin, etten näiden ajatusten kanssa pärjäisi tätä yötä.
Riuhtaisin luurin korvalleni ja näppäilin tärisevin sormin Johanssenin numeroa. Jouduin laskemaan luurin paikalleen kolmesti ennen kun sain syötettyä oikean numeron. Johanssen vastasi ensimmäisen tuuttauksen jälkeen. Hän oli aina varuillaan pahimpaan. ”Amber, onko joku hätänä?” kuului luurin toisesta päästä. ”On, ei, en tiedä. Voitko tulla tänne tekemään paperitöitäsi? Selitän sinulle, kun olet täällä”, sopersin yrittäen kuulostaa rauhalliselta. Olaf oli hetken vaiti ja sanoi sitten: ”Selvä. Minä tulen. Ajomatkaa on noin kaksikymmentä minuuttia. Odota ihan rauhassa, okei?” Tietenkin hän oli kuullut hätäännyksen äänessäni. ”Okei”, kuiskasin ja suljin puhelimen. Enää kaksikymmentä minuuttia. Ehkä ylireagoin, en tiedä, mutta tiesin aina potilaani perin pohjin. Nyt tilanne tuntui uhkaavalta, kun talossa oli potilas, jonka käytös oli epäilyttävää. Hautauduin taas huovan sisään. Hengittelin kuuman kahvin höyryä ja tarkistin kellon muutaman sekunnin välein. Se sai ajan tuntumaan hitaammalta. Katseeni sahasi kellon ja Emmelinen ruudun väliä. Kumpikin tuntui pysyvän paikallaan. Ja niin pysyin minäkin. Siksi säikähdin melkein hengiltä, kun ovelta kuului kaksi lyhyttä koputusta.
Jalkani eivät tahtoneet totella. Aivot eivät tahtoneet antaa niille käskyä liikkua. Mutta liikuin silti kohti ovea järjettömästi täristen. Olin vilkuillut kelloa niin tiuhaan, että tiesin sen varmasti olevan vielä hieman liian vähän Olafin saapumiseen. Ovessa oli ikkuna, joka oli sumennettu. Sen läpi näin tumman hahmon, joka seisoi hieman kyyryssä. Kauttaaltaan täristen avasin oven hankalasti. En ollut ikinä ennen pelännyt mitään tapahtumaa näin paljon. Aukaisin oven, jonka takana seisoi selkä seinää vasten Emmeline Zuckerberg. Hänen silmänsä punoittivat, kun hän kirkui: ”Anne Caldwell! Miksi? Miksi minä? Miksi sinä tapoit… Sinä tapoit… Minä tapan sinut…” Hänellä oli kädessään sakset, jotka hänen makuuhuoneensa pöydänlaatikkoon oli jäänyt. Hänen kätensä ja jalkansa näyttivät karmeilta täynnä haavoja, jotka hän oli saksilla saanut aikaan. Zuckerbergin kasvot olivat hiestä tai kyynelistä märät. ”Ole ihan rauhassa”, sanoin vakaalla äänellä juuri niin kuin oli opetettu, ”Minä en ole Anne Caldwell. Ole ihan rauhassa, ihan rauhassa”, toistelin samalla kun Zuckerberg kirkui syytöksiä ja kysymyksiä. ”Pudota sakset, Emmeline, pudota sakset, ettet satuta itseäsi. Ole rauhassa. En ole Anne Caldwell”, toistin ja viitoin saksiin päin. Minut oli opastettu tähän, osasin tämän homman, rauhoittelun. Mutta rauhan alla olin aivan paniikissa.
Minua ahdisti olla umpikujassa ja hivuttauduin hitaasti Emmeline Zuckerbergin ohi porraskäytävään. Rauhottelin häntä yhä, vaikka hän ei ilmeisesti kuullut mitään. Peräännyin portaat alas hitaasti ja hän seurasi perässä nyt huutaen ja itkien. Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi hän huusi. Mutta tässä vaiheessa oli huono aika miettiä syitä. Liikuin hitaasti toivoen Olafin tulevan nopeasti apuun. Jäin isoon eteisaulaan ja yritin korottaa ääntäni Zuckerbergin äänen yli. Hän heitti sakset käsittämättömällä voimalla minua kohti, mutta hänen keskittymiskykynsä oli surkea ja heitto meni kaukaa ohi. Rauhoittelin häntä naisen yhä kirkuessa hysteerisesti. Tajusin, että muut potilaat olivat aivan paniikissa. Mutta ovet olivat ulkoa päin lukossa, joten heille ei voinut sattua mitään. Pysähdyin ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan rukoilin mielessäni Jumalaa. Jähmettyneenä kuulin yhtäkkisen äänen ovelta. Avain kääntyi lukossa.
Ja jostain syystä Emmeline pani sen myös merkille. Hän juoksi lujaa keittiöön paljaiden jalkojen läpsyessä lattiaa vasten ja katosi nurkan takaa näkyvistä. ”Amber”, Olaf huohotti kysyvästi, ”Mistä on kyse?” ”Emmeline. Hän on keittiössä. Hän luulee minua joksikin Anneksi ja kirkuu ja…” sopersin. Olafin kasvoista näki, ettei hän ymmärtänyt. ”Menen katsomaan”, hän totesi ja lähti keittiöön. Minuun ei olisi pitänyt päästää häntä. Emmeline oli vaarallinen. Mutten pystynyt enää puhumaan. Olin elämäni ensimmäistä kertaa shokissa. ”Amber!” Olaf huusi järkyttyneen kuuloisena keittiöstä. Kävelin hitaasti keittiöön ja näin Olafin kumartuneen Emmelinen ylle. Lattialla näkyi verilätäkkö. ”Mitä tapahtui?” kuiskasin kysymyksen ilmaan. ”Puukko. Hän käytti puukkoa. Emmeline Zuckerberg on kuollut”, Olaf sanoi. Ja näin puukon hänen vatsassaan, käden sen ympärillä, verisen suun ja kyyneleiset silmät.
Soitimme hätäkeskukseen. Olaf puhui, sillä en luottanut ääneeni. Olaf kertoi Emmelinestä, kertoi tämänhetkisen tilan ja mittasi pulssin. Hän näytti puhelimessa vanhemmalta kuin koskaan. Puhelu loppui ja katsoin häneen kysyvästi. ”Ei pulssia. He tulevat hakemaan hänet”, Olaf totesi. Ja sitten odotimme. Minä nyyhkytin hysteerisesti ja Olaf katsoi kivisin kasvoin Emmelineä. Ambulanssi tuli viidessä minuutissa ja he veivät hänet pois. Olaf antoi puhelinnumeronsa ja hoitajat lupasivat soittaa meille myöhemmin. Heidän lähdettyään Olaf sanoi vakavana: ”Amber, voitko kertoa mitä tapahtui?” Ja minä kerroin. Kerroin kaiken viimeisen kymmenen minuutin ajalta. ”Selvä”, Olaf sanoi, kun lopetin. ”Voit lähteä kotiin. Minä siivoan tämän ja selitän Valerielle ja Chuckille, ettei Emmeline ole enää täällä. Liz tulee aivan juuri, joten pärjään kyllä.” Jonain muuna päivänä olisin kieltäytynyt, mutta nyt nyökkäsin ahdistuneena. Hain laukkuni ja juoksin bussipysäkille. Halusin nopeasti kotiin. Pois tästä yöstä.
Avasin rakennuksen oven ja astuin hiljaiseen rappukäytävään. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Emmelineä ja minua painavaa väsymystä. ”Amber”, kuului varovainen ääni viereltäni, kun saavuin oman oveni eteen. Säikähdin niin rajusti, että törmäsin seinään. Pulssi hyppäsi kahteensataan ja jalat pettivät alta. ”Onko kaikki hyvin? Anton kysyi portailta ja tuli auttamaan minut ylös, ”Mitä on tapahtunut? Näytät kaamealta.” Hän otti avaimet kädestäni ja piti asuntoni ovea auki minua varten. ”Anton”, kuiskasin ja ryntäsin halaamaan häntä. ”Noniin, älä itke”, Anton sanoi hämmästyneenä ja taputteli minua selkään, ”Mennään sisälle.”
”Miten sinä olet täällä?” kysyin, kun istuimme sohvalla teekupit kädessä, ”Luulin, että olit Aileenin kanssa.” ”Niin olinkin”, Anton vastasi, ”kunnes hän jätti minut tienvarteen. Halusin vessaan. Ja kun olin palannut, hän ei ollut enää siinä.” Kuten olin melkein arvannutkin. Se lehmä. ”Ja sitten tulin tänne ajatellen, että tulet pian kotiin”, Anton lopetti. ”No, minä en aio vielä kertoa mitä tänä yönä tapahtui. En pysty siihen vielä. Mutta voitko auttaa minua etsimään Emmeline Zuckerbergin henkilöllisyystietoja?” kysyin ja nousin ylös. Anton kysyi, pitäisikö minun nukkua. Mutta minua ei väsyttänyt oikeastaan yhtään joten käynnistin tietokoneen ja kirjoitin Googleen hakusanaksi Emmeline Zuckerberg. Heti ensimmäiseksi silmiin osui sivu, jonka otsikko kertoi: Natsi-Saksan kuolleiden juutalaisten rekisteri 1933–1945. Klikkasin sivun auki, mutta nimiä ja kuvia oli kirjaimellisesti miljoonia. Hain sivun sisällä taas Emmelineä ja tulos löytyi heti. Emmeline Zuckerberg, 1911–1938. Mukana oli kuvakin, jonka tunnistin heti, vaikka nykyajan Emmeline oli ollut aavistuksen kalpeampi.
Anton jäi luokseni. Hän ei ollut saanut lääkärin papereita, joten soitimme hänelle ja ilmoitimme tulevamme seuraavana viikonloppuna. Ostimme lentoliput ja soitin Olafille kertoakseni, että olin lauantain ja sunnuntain poissa. Googlasimme myös Anne Caldwellin. Anne Caldwell, 1903–1950, saksalainen natsi, joka toimi johtajana eräällä monista tuholeireistä. Meidän ulkonäössämme oli jotain samaa. Silmät olivat samanmuotoiset, poskipäät korkeat ja hiukset vaaleat. Hän oli varmaankin sukua, mutta toivottavasti todella kaukaista.
//Tämä tarina on LOPPU, mutta saatan tehdä epilogin, joka kertoisi hieman tämän tarinan hahmoista tarinan jälkeen.//