Kala, joka luuli olevansa delfiini

[Renée Mason]

//Sekainen kirjoitukseni äikkään viime vuodelta. Päätin sitten julkaista sen täälläkin.
Teksti ei ole siis välttämättä kovinkaan selvää, pyydän anteeksi. Enjoy if you want to.//


”Totta kai sinä olet delfiini”, sanoi äiti. Miten voisin uskoa häntä. Siskoni kasvoi jo isoksi. Minulla oli edelleen väärä pyrstö, väärä väri ja olen pieni. Olen kaikista pienin. Mutta äiti sanoo että olen delfiini. Ja minä olin aina uskonut häntä.

Kun olin vauva, äiti löysi minut yksin ja otti omaan kainaloonsa. En tiedä, missä ovat minun oikeat äitini ja isäni. Ne ovat varmaan jossain trooppisen saaren rannalla tai jahtaamassa isoja laivoja. He hauskuuttavat ihmisiä, niin kuin kaikki elokuvien unelmadelfiinit. Minäkin haluan olla sellainen, kun kasvan isoksi, mutta en ole kasvanut. Minussa on varmaan jotain vikaa.

”Lähdetään syömään”, huikkasi sisko. ”En minä tule tänään”, vastasin. Hän on aina kysynyt minua mukaan, vaikka en koskaan tule. Ensimmäinen kerta oli tarpeeksi paha. En halunnut syödä minua pienempiä eläimiä. Nyt huijasin. Ne olivat minun kokoisiani. Sellaisia äiti ja sisko syövät, mutta minä syön niitä pieniä hippusia, jotka leijuvat kaikkialla. Niitä ei tarvitse metsästää eikä tappaa, joten se ei tunnu niin pahalta. Ne ovat paremman makuisiakin.

Joskus näen otuksia, jotka näyttävät minulta. Me olemme samanvärisiä ja -kokoisia, mutta ne katoavat aina ennen kuin ehdin sanoa mitään. Kun kerroin äidille niistä, hän sanoi, että pienet otukset pelkäävät delfiineitä. ”Miksi ne pelkäävät delfiineitä”, kysyin. Enhän ollut koskaan tehnyt niille mitään pahaa. ”Delfiinit syövät pikkuotuksia”, äiti vastasi vähän hajamielisesti. Taas minulle tuli paha olo. Enhän minä syönyt otuksia. Ne ovat pieniä ja eläviä. Enkö minä olekaan delfiini? ”Miksi minä en tykkää syödä otuksia?” kysyin äidiltä. Hän mutisi jotain vastaukseksi - en saanut siitä selvää - ja meni nukkumaan.

Joskus olen lähtenyt seikkailemaan. Aina kun sain äidistä ja siskosta tarpeekseni, halusin vain pois, jonkun muun luokse. Kun aloin huomaamaan enemmän ja enemmän, että minussa ja muissa on paljon erilaista, halusin ottaa pientä lomaa kaikesta. Lähdin kauemmas kuin koskaan. Uin pimeässä kauan. En tiennyt, kuinka syvällä olin. Uinko enemmän pinnassa vai pohjalla? Oikeastaan sillä ei ollut minulle väliä. En ollut koskaan uinut näin pitkälle. Vesi viileni. Minua alkoi jännittää, mutta ei vielä pelottaa. En kuullut mitään ääniä. Täällä ei ollut ketään.

Joku liikahti. Ihan varmasti. Tunsin sen. Se ei ollut kasvi vaan joku elävä. Joku, joka lähestyi hitaasti. Oli liian pimeää, että olisin nähnyt mikä sieltä oli tulossa. Nyt pelotti. Entä, jos se olisi iso, isompi kuin minä? Ei, se oli pieni ja harmaa. Se lähti uimaan luokseni. Se oli vielä kaukana, olisin ehtinyt karkuun. Silti jäin siihen. Otus tuli arastellen minua kohti.

”Mitä teet täällä? En ole nähnyt sinua koskaan ennen”, se sanoi. Kerroin, kuinka olin uinut kauemmas kodista, kuin koskaan, mutta en ollut ajatellut, että törmäisin… Epäröin. ”Mikä sinä olet?” kysyin. ”Olen kala niin kuin sinäkin”, kala vastasi hitaasti. En sanonut mitään. Jos oikein ymmärsin, kala oli kertonut, että minäkin olin kala. Kuulostaapa tyhmältä. Kala. Kalalalalala. Aika hupsua.
”Mitä minä teen?” kysyin kalalta, kun olin kertonut elämästäni delfiininä. ”Lähde minun kanssani”, se innostui, ”Käy kertomassa perheellesi, että olet lähdössä”. Ja niin me menimme, minä ja kala. En tiennyt kalasta yhtään mitään, mutta luotin häneen silti. Uimme pitkään ja kala kertoi perheestään ja kavereistaan. Kun me saavuimme kotiin, äiti oli vastassa. Hän hämmästyi, kun näki kalan. ”Mikä tuo on?” äiti kysyi. Hän näytti vihaiselta.

”Äiti, tässä on kala. Hän on kertonut minulle, että minäkin olen kala ja olen nyt lähdössä hänen mukaansa.” sanoin. Kala tärisi vieressäni. En ollut tajunnut, että hän on otus. Ja delfiinit syövät otuksia. Nyt minä olin tuonut hänet kuin ruoaksi lautaselle. Mikä pahinta, myös minä olin otus.
Äiti lähti uimaan meitä kohti. Hän näytti pelottavalta, nälkäiseltä. Kala jäi minusta jälkeen, koska se ei varmaan koskaan ollut uinut niin kovaa. Minä olin uinut kovaa monia kertoja, koska se oli hauskaa. Äiti söi hänet. Tuosta vain. Minä uin edelleen niin kovaa kuin pääsin. Äiti saavutti minua. Eikö se välittänyt ollenkaan, että minä olin ollut joskus sen lapsi. Ei, äidistä näki, että hänelle sillä ei ollut mitään väliä. Siitä oli aikaa, kun hän viimeksi oli syönyt, ja hänellä oli kova nälkä. Hän saavutti minua, näykki jo pyrstöäni. Au. Jos olisin ol

[Evelyn Clément]

Mainiota tekstiä Ren! Kuten jo taisin Molinaa kommaten mainita, tuo loppuratkaisu on tosi hyvä, joskin surullinen.

Pisteitä tulloo Gryffondorille 6p.+5p. loppuun kirjoittamisesta! :)