Between iron and silver

[Natrix Goldenrod]

// Tämä on jonkinlainen tarinan alku, johon tuli yllättävä inspis. Se luultavasti tulee vielä jatkumaan. Juoni on aika twisted, synkkä, outo... Ehkä joku k13-tyyppinen tai sinnepäin. Noh ainakin teitä on nyt varoitettu, että tämä saattaa olla jonkun mielestä ahdistava. x3 Otsikko on Hannibalin lainauksesta, mutta tarina ei liity siihen sarjaan/ kirjaan. //


Katson muualle. Teeskentelen etten huomaa häntä tai halua kiinnittää häneen mitään huomiota.

Pyörittelen paria hasselpähkinää suussani, hankaan niitä kulmahampaitani vasten. Pedon hampaat ja petomaiset ajatukset. On eräs ystävä, joka on aina nähnyt minut sutena, lihansyöjänä, tulena. Nyt alan ymmärtää miksi. Ajatella että näin on todella voinut käydä, että minä olen tekemässä jotakin tällaista. Mutta tämä ei koske sitä ystävää. Hänen ja minun välillä kaikki on kunnossa. Mutta tämän toisen ihmisen tapauksessa... Ehkä se oli hän, joka taas sai minut ajattelemaan, etten ehkä ollutkaan niin kiltti, tottelevainen ja kunnollinen kuin olin kuvitellut. Ja se on muuttunut todeksi vuosien mittaan, yksi levoton ja hiukan holtiton kokeilu kerrallaan.

En vastaa tervehdykseen mitään. Kävelen poispäin hänestä mutta kuulen askeleet, kun hän lähtee perääni.

Luulin aiemmin etten pitäisi itsestäni, jos satuttaisin muita. Mutta totuus on, etten koskaan pitänyt itsestäni silloin, kun välttelin sitä. Inhosin heikkoa pelokasta itseäni enemmän kuin mitään muuta. Mutta nyt minusta tuntuu pelottomalta, kylmältä ja jännittyneeltä samaan aikaan. Jännittyneeltä hyvällä tavalla. Osin sellainen minä olin aina ennenkin. Olen ihminen joka niin usein vain tuntee koko kehonsa olevan taisteluvalmiudessa, mutta on silti mielen tasolla rauhallinen, liikkumaton, hiljaa. Minun on ollut pakko olla. Minä en panikoi, en reagoi, en useinkaan itke, enkä pyydä apua. Siten olen selviytynyt. Mutta enää ei selviytyminen kiinnosta minua. En etsi turvaa vaan syitä olla elossa. Jotain minkä takia oli edes kannattavaa selvitä tähän asti. Ja sen löytäminen vaatii riskejä ja uhrauksia, rohkeita tekoja.

Tunnen hänen kätensä tarttuvan ranteeseeni, lujaa.

En usko, että hän edes puristaa tahallaan. Hän on vain vahva. Yhtä vahva kuin itse olen hento. Ranteeni ovat ohuet, ehkä jopa hieman heiveröiset. Hän voisi varmasti murtaa ne helposti jos tahtoisi. Enkä pääsisi tästä otteesta irti vaikka kuinka riuhtoisin, jos hän päättäisi pitää kiinni. Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin, kun ajattelen sitä. Ehkä en edes halua, että hän päästää irti. Mitä jos en sittenkään välitä vaikka murskautuisin palasiksi, kunhan hän vain haluaisi pitää minusta kiinni. Tunnen taas pelon ja ne kaikki muut tunteet. Se ei riitä. Minun täytyy saada myös hänet tuntemaan. Hänen täytyy kokea voimakkaita tunteita, voimakasta pelkoa, kun minä olen lähellä. Se on ainoa toivo. Enkä silti ole edes varma toimiiko suunnitelmani. Mitä jos hän ei pelkääkään kuolemaa? Tai kuolee.

Hän haluaa jutella kanssani. Katson ujosti hieman alaviistoon ja kysyn, olisiko täällä jotain paikkaa, jossa voisimme puhua rauhassa. Se on ihan ymmärrettävää ja normaalia. Meillä on kuitenkin paljon aika henkilökohtaisia mahdollisia puheenaiheita, joita hän voisi tuolla tarkoittaa. Hän nyökkää.

Sisäportaikon ylimpään osaan ei kuulemma yleensä tule ketään, joten menemme sinne. Siellä on myös ovi, jossa on varoitusmerkki. Sieltä laitetaan rakennuksen hälytys päälle tarvittaessa, ja kuulo voi vaurioitua, jos on silloin tuon oven sisäpuolella. Innostun ja sanon, että haluan mennä sinne. Haluan muka tehdä jotakin jännittävää. Hän hymyilee huvittuneesti ja suostuu, avaa suuren oven helpon näköisesti. Astumme kynnyksen yli, ja painava ovi paukahtaa kiinni takanamme. Olemme kahdestaan suljetussa tilassa, minne kukaan ei hyvin todennäköisesti tule. En pääsisi millään pakoon, jos hän päättäisi nyt alkaa katkoa luita. Se ei kuitenkaan ole todennäköistä, sillä hän suhtautuu asioihin tasapainoisemmin kuin minä. En kuvittele hetkeäkään, että hänellä olisi mielestään minulle mitään kostettavaa. Hän haluaa vain rehellisesti jutella asiat selviksi. Minä en ole tässä se, jonka pitäisi olla varuillaan.

Tilanne on kuitenkin aika kiva, mielenkiintoinen. Haluanko todella tehdä siitä kamalan ja oikeasti vaarallisen? Minulle tässä olisi ihan tarpeeksi jännitettä näinkin, jonkinlaista tunnelmaa. Mutta pelkään, että hän ei tunne mitään. Että hän haluaa ihan vain puhua kaiken halki, olla sujut, jatkaa eteenpäin. Ja siinä kaikki. Mutta minulle se ei käy. Ei pelkkä sopiminen monimutkaisten tunteiden aiheuttajan kanssa tee elämästäni yhtään sen enempää elämisen arvoista. Se ei ole intensiivistä, se ei ole hauskaa eikä jännittävää, se ei ole mitään. En minä tässä mitään helpotusta halua, olin ehkä typerä kun lähdin, kun ikinä kuvittelin niin. Tuskan ja onnen vuorottelu on oikeasti paljon parempaa, se on parasta. Mutta jos en ota riskiä, että kaikki loppuu tänään... Silloin kaikki kiinnostava meidän välillämme loppuu tänään varmasti.

[Evelyn Clément]

// Mielenkiintoinen tarina, saat tästä 6 tupapistettä! Vitsit sulla on syvällisyyttä ja tarinassa pääsee pohtimaan ihanasti (tai kutkuttavasti). Kirjoita toki tarina joskus loppuun, niin saat vielä lopetuksesta 5 pistettä. //