Vapautusloitsu

[Katrine Isabell Wall]

Vapautusloitsu on fanifictionia Harry Potter -sarjasta. En siis omista hahmoja tai paikkoja, suurin osa kuuluu J.K. Rowlingille, olen vain väännellyt, muokkaillut ja lisäillyt tapahtumia ja hahmoja.

Nimi: Vapautusloitsu
Kirjoittaja: Katrinen pelaaja
Beta: Rantsake
Lyhyesti: Kertoo kolmannen sukupolven sähellyksistä.

Luvut:

1. Kohtuuttomia rangaistuksia
2. Kultaista aamukastetta
3. Uutiset
4. Kohtaamisia (tulossa)
5. Päätös (tulossa)
6. Ero (tulossa)
7. Väärä valinta (tulossa)
8. Yksipuolista rakkautta (tulossa)

Lukuja on kyllä enemmän kuin kahdeksan, lisäilen listaan sitä mukaa kun kirjoitan fikkiä eteenpäin.

Julkaistu aiemmin Vuotavassa noidankattilassa. Ilmestyy luku kerrallaan.

Alussa ollaan Suomessa, mutta ei tämä kokonaan sinne sijoitu, älkää huoliko, Tylypahkassa säädetään suurimmaksi osaksi.


1. Kohtuuttomia rangaistuksia

   Aamuaurinko loi ensimmäiset säteensä taivaanrantaan, ja jossain alkoi huhuilla pöllö. Valo siivilöityi ikkunaverhojen läpi pyöreään tornihuoneeseen, jota hallitsivat kolme kerrossänkyä. Vaaleahiuksinen tyttö liikahti yläsängyssä lähimpänä ikkunaa, joka aukesi itään. Tuo tyttö raotti varovasti toista silmäänsä kuin peläten auringon sokaisevan hänet. Hän haukotteli ja loi väsyneen silmäyksen huoneeseen.  Kivisille seinille oltiin kiinnitetty muutama juliste ja valokuva, joiden ihmiset hymyilivät ja vilkuttelivat niistä. Huoneessa oli kolme suurta ikkunaa, joissa kaikissa oli valkoiset verhot, jotka oltiin kirjailtu reunoilta oranssilla langalla. Huoneesta lähti kaksi ovea: toinen kylpyhuoneeseen ja toinen porraskäytävään.
   Tyttö kohotti kätensä ja raotti hiukan verhoa äännähtäen kärsivästi auringon häikäistessä häntä. Ulkona näkyi laajoja kallioita, joiden takana alkoi kuusikko. Pastellinkeltainen mollukka taivaan rannassa värjäsi taivaan kapean vaaleanpunaiseksi ja herätteli rinteessä kasvavia kanervia yön jäljiltä. Noita huokasi alentuvasti ja kurotti ottamaan seinään kiinnitetyltä hyllyltä rannekellon. Se ei kuitenkaan ollut tavallinen rannekello. Hän oli saanut sen lahjaksi isältään täyttäessään viisitoista. Lohikäärmeennahkaiseen hihnaan oli kiinnitetty helmiäisenhohtoinen kellotaulu, jossa oli kahdeksan viisaria, jotka kukin osoittivat eri asiaa. Lyhin viisari osoitti vuoden, seuraava kuukauden, kolmas kuunvaiheen, neljäs viikonpäivän, keskimmäinen päivämäärän, kuudes tunnin, seitsemäs minuutin ja kahdeksas sekunnin. Mutta pisin viisari oli tärkein, ja sitä noita tuijotti nyt epäuskoisena, istuessaan siinä sängyllä hiukset pörrössä valkoisessa pyjamassaan, sillä se viisari kertoi, mitä hänen pitäisi nyt tehdä. Se oli nimittäin jo kallistumassa aamiaiselta päivän ensimmäiselle tunnille, taikaeläinten hoidolle.
   "Voi ei, voi ei, voi ei!" tyttö parahti kauhuissaan. "Herätkää, unikeot! Taikaeläinten hoito alkaa vartin päästä!" hän karjaisi muille sängyissään tuhiseville noidille. Niine hyvineen hän loikkasi alas sängystään valkoisen pyjaman helmat heilahtaen lattialle, vetäisi mustan matka-arkkunsa vaaleapuisen sängyn alta muiden nostellessa unisina päitään ja penkoi sitä etsien koulupukuaan. 
   Kun hän oli saanut kasaan tarvittavat tavarat, hän kiisi kylpyhuoneeseen ikivanhan kultareunaisen peilin eteen harjaamaan äkkiä pitkiä hiuksiaan ja vetäisi pyjaman päältään. 
   "Jollakulla taitaa olla kiire!" kuului vahingoniloinen ääni noidan vetäessä mustan koulukaavun päänsä yli. "Näytät karmealta tyttöseni!" Tyttö mulkaisi näsäviisasta peiliä.
   "Naura sinä vaan, kun voit nököttää siinä kaikki päivät ilkkumassa muiden väsyneille naamoille, eikä sinun tarvitse opiskella!" hän kivahti. Joskus lumottu peili kävi hänen hermoilleen - etenkin aamuisin - ja hän paiskaisi sitä päin pari kirousta, ellei hän sattuisi tietämään peilin rikkomisen tuovan huonoa onnea. Muiden asioiden kiroamiseen hänellä ei sen sijaan ollut minkäänlaista estettä, kerran hän oli esimerkiksi muuttanut ikkunat linnuiksi, jotka olivat sitten lentäneet pakoon, ja toisella kerralla muuttanut sängyt näkymättömiksi viikon ajaksi, kunnes hänen ystävänsä Salla oli kannellut professori Kuukivelle. Tyttöä alkoi hymyilyttää, kun hän muisteli toveriensa ilmeitä heidän saapuessaan makuusaliin ja huomatessaan sänkyjensä olevan poissa, ja sitä, kuinka Niina oli kävellyt sänkyään päin...
   "Nousitkos väärällä jalalla?" peili keskeytti hänen ajatuksensa. "Vai miksi murjotat?" Noita jätti peilin huomautukset omaan arvoonsa ja juoksi takaisin arkkunsa luo penkomaan sieltä kirjojaan. Muut makuusalin noidat valuivat kylpyhuoneeseen hänen heittäessään kirjoja pursuavan laukun olalle ja pinkaistessaan käytävään. 
   Aamiaisella hän ei ehtisi käymään, joten hän voisi juosta salakäytävää pitkin ulos päästäkseen nopeammin, noita tuumi hypellessään kierreportaita alas kaksi askelmaa kerrallaan. Hän pinkaisi olohuoneen läpi tuskin edes huomaten nuorta velhoa, jonka hän melkein kaatoi kumoon. Hän juoksi seinän läpi käytävälle ja pinkoi oikealle rappusiin. 
   
   "Olet myöhässä, neiti Jokinen", huomautti professori Liskonpää kylmästi noidan viimein kiitäessä aitauksille, joilla tunti pidettiin. Tänään aidan takana nökötti suuri eläinten kirjo kertaustunnin kunniaksi; pokkuroijia, haiskuja, punakarhu, metsinkäisiä ja muutama muu vuoden mittaa turhankin tutuksi käynyt olento.
   "Anteeksi, professori Liskonpää, väinämöisten huispausjoukkue pidätteli minua", hän ilmoitti yrittäen näyttää viattomalta. Niin ei suinkaan ollut käynyt, mutta miksi mokoman Limapään sitä tarvitsisi tietää, Lilja mietti, ja naureskeli muistellessaan lempinimen alkuperää.
   "Hyvä on, mutta jos myöhästyt vielä tänä vuonna, voit olla varma, että saat jälki-istuntoa", professori käänsi katseensa noidan selän taa. "Jaaha, tekin vaivauduitte tunnille", hän nälväisi viiden muun noidan juostessa paikalle. Professori kääntyi muihin päin, joukkoon noitia ja velhoja, jotka olivat odottaneet tunnin alkua jo kauan ennen myöhästelijöiden saapumista.
   "Kuten olin sanomassa, tällä tunnilla kertaamme ensi tunnilla pidettävään kokeeseen ja pohdimme..." professori alkoi tiedottaa neljäsluokkalaisille.
   "Lilja, et sitten voinut odottaa!" suhahti nuoren noidan korvaan tyttö, jolla oli pitkä, musta letti. Noita vilkaisi tyttöä huvittuneena.
   "Pitäisit itse huolta heräämisestäsi Niina, niin ei tarvitsisi syyttää minua", Liljaksi kutsuttu tyttö hymähti.
   Mustahiuksinen tyttö pyöräytti silmiään ja vaihtoi puheenaihetta. "Mieti, enää viikko koulua ja taikaeläintenhoidon, liemien, muodonmuutoksen ja runojen kokeet!"
   Liljan silmät siniset silmät kirkastuivat. ”Niin, ja huispausottelu meidän ja Väinämöisten välillä! Mokomat kukkoilijat me pieksemme mennen tullen."
   "Vastaisitko kysymykseeni, neiti Jokinen?" professori Liskonpää keskeytti tyttöjen jutustelun. Kaikki paikallaolijat tuijottivat Liljaa odottavasti. 
   "Niin professori, vastaus on tietysti jättiläiskarhu!"

***

   "En voi uskoa, että hän antoi minulle jälki-istuntoa! Viimeisellä kouluviikolla! Ja vain siksi, etten kuunnellut hänen kertaushorinoitaan!" Lilja tilitti muille makuuhuoneensa tytöille heidän kävellessään ruokatunnille. "Juoksisi sinne rakkaaseen metsäänsä halailemaan petojaan, minne hän kuuluukin!"
   "Ja syökööt punakarhu hänet", Niina lisäsi.
   "Elävältä", mutisi Salla pyyhkäisten lyhyen tukkansa kasvoiltaan.
   "Aamen", kuului iloinen ääni Liljan takaa. Lilja kääntyi ympäri ja tuijotti haastavasti väinämöisten huispausjoukkueen kapteenia silmiin. "Haukutte professori Liskonpäätä aika hartaan kuuloisesti", pitkä ja hontelo seitsemäsluokkalainen poika jatkoi virnistäen, "Pitäisiköhän kertoa professorille?"
   Poika liikautti kättään kohti mustan koulukaapunsa – jonka rintamuksessa komeili karhun pää – taskua. Liljan silmät kapenivat viiruiksi hänen vetäessään taikasauvan esiin. "Haluatko, että kiroan tuon virneen naamaltasi, tai miks en saman tien loihtisi pääsi tilalle vaikka ryhmyä, näyttäisit sen kanssa paljon paremmalta kuin nyt!" Lilja huudahti, ja poika vetäisi sauvansa esiin.
   Lilja mutisi loitsun ja heilautti sauvaansa poikaa kohti, ja tämän suu kuroutui heti umpeen kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Tytöt nauroivat Liljan takana.
   "Neiti Jokinen, selitä tämä!" huudahti naisen ääni, ja Lilja kääntyi katsomaan tulijaa. Professori Kuukivi, joukahaisten mestari marssi portaita alas heidän luokseen korot kopisten lattiaan. "Voitko ystävällisesti kertoa minulle, miksi herra Aholalla ei ole suuta naamassaan?" Kuukivi kysyi ääni vaarallisesti kohoten. "Olet kuulemma saanut tänään jo yhden jälki-istunnon, joten ilmeisesti haluat jäädä tänne koko kesäksi! Huoneeseeni, heti!" Kuukivi raivosi, eikä jättänyt Liljalle valinnanvaraa kävellessään pois korpinmustat hiukset pomppien selkää vasten vihaisesti. 
   Lilja siristeli silmiään joukahaistytöille, jotka tirskuivat ja mulkaisi sitten väinämöisten huispausjoukkuetta, joka nauroi avoimesti hänelle. "Jos joku teistä sanoo sanankin, nirhaan hänet!" Lilja suhisi hampaidensa välistä, jottei opettaja kuulisi, ja marssi sitten hänen peräänsä.
   Professori Kuukivi passitti hänet työhuoneeseensa kolmanteen kerrokseen.
   "Istu." Professori osoitti kovaa puuselkäistä tuolia ja marssi itse toiselle puolelle pöytää siniseen nojatuoliin. Lilja lysähti tuolille  turhautuneena ja mulkoili kansliaa. Huone oli mukavan oloinen ja lämmin. Takassa roihusi iloinen valkea ja huoneen ikkunassa oli hopeanhohtoiset sääverhot, jotka hämärsivät huonetta, kun halusi nukkua rauhassa ja valaisivat talven pimeinä iltoina professorin tarkistaessa kokeita. Valkoiseksi maalattu pöytä oli siististi järjestelty, sulkakynät purkissa ja paperit pinoissa. Seiniä kiersivät kirjahyllyt, jotka pursusivat runokirjoja, ja oven yläpuolella roikkui opettajan ylpeyden aihe; puinen kannel, jossa oli 32 punakarhun jänteistä valmistettua kieltä.
   "Neiti Jokinen, olen huolissani sinusta", Kuukiven silmistä paistoi sekoitus järkytystä, huolta ja ärtymystä, ja Liljaa alkoi ärsyttää, ei hän tarvinnut huolenpitoa. "Olet ollut viimeiset neljä vuotta jatkuvasti vaikeuksissa ja tunnet tämän huoneen varmasti paremmin kuin oman makuusalisi." Lilja virnisti mielessään, se ainakin oli totta. Hän oli ollut täällä jälki-istunnossa niin monet kerrat, ettei jaksanut edes muistaa, ja toisinaan hiippaillut yöllä varastamaan vastauksia kokeisiin, joihin ei ollut jaksanut lukea, ja kerran jopa vakoillut professoria tämän pöydän alta, mutta jäänyt valitettavasti kiinni professorin potkaistessa häntä vahingossa kylkeen käydessään istumaan. "Olemme vanhempiesi kanssa tulleet siihen tulokseen, että asialle on tehtävä jotakin. En voi antaa sinulle nyt jälki-istuntoa, sillä sinulla on jo joka illalle tekemistä huispauksessa ja muiden professoreiden jälki-istunnoissa, mutta toivon sinun korvaavan sen menestymällä kokeissa. Ja anna tämän jäädä viimeiseksi kerraksi kun olet minun toimistossani tänä vuonna."
   "Mitä tarkoitit sanoessasi `asialle on tehtävä jotakin´?" Lilja kysyi, ja epäilyksen varjo nousi hänen mieleensä. Professori tuskin vihjaili jälki-istunnosta.
   Mestari kohotti toista kulmaansa odottavasti. Liljan mielestä hän oli turhan tarkka sanamuodoista. "Tarkoititte, professori!" hän puuskahti.
   "Eiköhän se selviä sinulle tuota pikaa", professori totesi viileästi ja nyökkäsi päällän kohti ovea. "Voit mennä."
   Liljaa ärsytti suunnattomasti mestarinsa kylmä salaperäisyys. Hän oli jo vähällä huitaista siistit paperipinot lattialle tai vaikka sytyttää kirjahyllyt tuleen, mutta hän hillitsi itsensä, koska hänellä ei ollut aikomustakaan jäädä yksistäkään huispausharjoituksista pois, joten hän tyytyi vain mulkaisemaan professoria noustessaan epämukavasta tuolista ja napatessaan laukkunsa lattialta. Hän oli jo astumassa ulos huoneesta, kun Kuukivi huikkasi vielä hänen peräänsä: "Muistattehan sitten voittaa ottelun!" Lilja kääntyi ja hymyili mielistelevästi runojen professorille. "Tottahan toki, teidän professoriutenne!” hän sanoi, kumarsi syvään, ja sulki oven. 
   Hän lähti kävelemään rivakasti käytävää eteenpäin ja nykäisi samalla kaapunsa vasenta hihansuuta ylemmäs nähdäkseen kellonsa. Loistavaa! Ruokatunti oli jo ohi, ja hänellä oli jo kiire. Miksi inhottavan Kuukiven pitikin aina saapua paikalle? Hänen vatsansa kurni jo, koska hän ei ollut ehtinyt aamupalallekaan, kuinka hän kestäisi loitsutunnin?
   Lilja harppoi jurosti maahan tuijottaen käytäviä pitkin kunnes saapui loitsuluokan eteen, jossa muu luokka jo odottelikin. Onneksi hän oli sentään ehtinyt tälle tunnille.
   "Monettakohan kertaa olit puhuttelussa, vaikka sanotaan tässä kuussa?" mustahiuksinen Niina hykerteli Liljan marssiessa tyttöjen luo.
   "Varmaan sadatta!" räkätti poikatukkainen Salla. Muut tytöt virnistivät.
   "Turpa kiinni!" Lilja ärähti pahantuulisesti. Häntä ei huvittanut kuunnella tyttöjen ivailua, eikä toisaalta myöskään miettiä Kuukiven sanoja, jotka kolahtelivat kolkosti hänen mielessään takertuen ajatuksiin niin, ettei hän saanut niitä ravisteltua pois.
   Niina kohotti kulmiaan, muttei heittänytkään tylsää kommenttia, vaan kääntyi muiden puoleen, kuin päättäen, ettei Liljalle ilkkumisesta olisi hänelle nyt enempää iloa, ja alkoi pälättää muiden joukahaistyttöjen kanssa jotain tyhjänpäiväistä kesälomasuunnitelmista ja vuotta vanhemmista pojista. Sillä aikaa Lilja sai ajatella rauhassa kunnes professori Lantti avasi luokan oven kutsuen heidät kertaamaan viimeistä kertaa kutsuloitsua. 

   Viimeisellä tunnilla olisi ollut tähtitieteen teoriaa, mutta professori Karma oli perunut tunnin perustellen sillä, että näin oppilailla olisi käytettävänä koko loppuilta tähtitieteen keskiyöllä suoritettavaan käytännönkokeeseen, mutta vielä mitä! Liljalla ei ollut aikomustakaan opiskella, ei häntä koulu kiinnostanut, vaan hänellä oli suunnitelmissa käydä syömässä keskuskammiossa välipalaa ja juosta sitten huispauskentälle lämmittelemään vähän ennen harjoitusten alkua.
   Keskuskammio oli vielä melkoisen tyhjä, olihan suurimmalla osalla opiskelijoista vielä yksi tunti, joten Lilja sai ystävineen parhaan pöydän ikkunan vierestä. Salissa oli viisikymmentä kuuden hengen pöytää ja kahdeksantoistahenkinen opettajien pöytä keskellä salia. Kaikki pöydät olivat pyöreitä, mutta ne oli jokainen tehty eri puulajeista, oli pihlajaa, katajaa ja mäntyä, vaahteraa jalavaa ja tuomea, pyökkiä, tiikkiä ja apinanleipäpuuta, mutta Lilja ystävineen pyrki yleensä istumaan eteläikkunan viereen mustaan eebenpuiseen pöytään, ja nyt heitä onnisti. 
   Lilja katseli ikkunasta näkyvää järveä ajatuksissaan, ulkona näytti tuulevan hentoisesti lounaasta, täydellinen huispaussää. Hän irrotti katseensa ikkunasta ja kaatoi itselleen lasillisen kurpitsamehua ja kurotti ottamaan noidankattilakakun. Hän mietti hetken ennen kuin avasi suunsa.
   "Tiedättekö, kun olin lounastunnilla Kuukiven kansliassa, hän sanoi minulle puhuneensa vanhempieni kanssa, ja hänestä `asialle on tehtävä jotakin´. Mitä luulette, mitähän hän mahtoi tarkoittaa? Hän kun ei suostunut kertomaan ja sanoi vain jotain siihen suuntaan, että se selviää kyllä pian." Lilja katsoi ystäviään.
   "Voi Lillukka, ei se ole mitään tärkeää! Aikuiset vain pelottelevat sinua käyttäytymään paremmin. Oikeita tylsimyksiä. Harmi ettet nähnyt kun Ahola joutui menemään sairaalasiipeen!" kiljahti tyttö, jolla oli pähkinänruskeat silmät ja hiukset.
   "Niinpä Kaisa, se oli aika näky. Hänen silmänsäkin alkoivat kuroutua umpeen, ja se luupää luikki häntä koipien välissä parantaja Silvennoisen luo!" Salla ilkkui.
   "Ei mutta oikeasti, luulen hänen olleen tosissaan!" Lilja intti närkästyneenä ja haki katseellaan tukea porukan vakavamielisimmästä tytöstä, Amandasta, jolla oli melkein valkoiset hiukset. Tyttö kuitenkin laski katseensa osoittaen, ettei aikonut liittyä kiistaan.
   "Oletko kolauttanut pääsi? Et sinä noita ennen ole murehtinut!" puuskahti Niina turhautuneena.
   "Unohda jo tuo, ja mennään huispaamaan!" Salla huudahti ja vetäisi Liljan mukaansa puikkelehtimaan pikkuhiljaa rupattelevista koululaisista täyttyvien pöytien välistä ulos.
   Nyt Liljaa ärsytti jo toden teolla. Jälki-istuntoa, puhuttelu, paljon läksyjä, salaileva opettaja, keskiyön koe, kaikki samana päivänä. Ja kaiken lisäksi hänen ystävänsä eivät ottaneet häntä todesta. He vain naureskelivat kevytmielistä soopaa ja ilkkuivat hänen tilanteelleen. Ei Lilja ikinä niin tekisi. Lilja riuhtaisi kätensä irti Sallan kädestä. Osasi hän itsekin kävellä! Salla kurtisti hänelle kulmiaan, muttei alkanut puhua, omaksi onnekseen. Liljasta tuntui kuin hän olisi räjähdysaltis pommi, joka pamahtaisi hipaisustakin, niin täynnä hän oli typeriä ystäviään, rasittavia professoreja ja tylsiä koulutöitä. 
   He kävelivät pohjoisimmalle käytävälle, seinällä riippuvan ryijyn vierelle, ja Lilja upotti kaulassaan riippuvan ketunhampaan huomaamattomaan seinässä olevaan koloon ja käveli seinän läpi olohuoneeseen Sallan tehdessä samoin hänen jäljessään. Kettu oli heidän tupansa, joukahaisen tunnuseläin, joten huone oli sisustettu ketun värein: punaruskeilla nojatuoleilla ja sohvilla oli valkoisia taljoja ja ikkunoissa riippui oranssit verhot. Yhdellä seinällä riippui taidokas ryijy, johon oli kuvattu viekas kettu lumihangessa. Huone oli viihtyisä ja valoisa.  Kaikki kolme olohuonetta sijaitsivat niin kaukana toisistaan kuin mahdollista: suuren linnan jokaisessa kolmessa kulmassa oli yksi valtava torni. Pohjoisin torni kuului heille, kaakon tornissa elelivät sinisen ja mustan sävyisessä susin koristetussa huoneessa Ilmariset ja lounaistornista saattoi tavata Väinämöisiä istuskelemassa punaisen ja ruskean sävyisillä sohvilla karhun vahtiessa heitä kaiteiden päiden kaiverruksista. Lilja ryntäsi olohuoneen laidalla olevasta ovesta sisään kierreportaikkoon, jonka varrella olivat 4-7 luokkalaisten tyttöjen huoneet. Jokaisesta olohuoneesta kun lähti neljä pienempää tornia, joissa makuusalit sijaitsivat. 
   Lilja pamautti makuuhuoneensa oven auki ja nappasi luutansa sänkynsä alta, juoksi sitten takaisin olohuoneeseen, sen läpi ja käytävien kautta ulos.
   Tuntui helpottavalta päästä pois vanhan linnan painostavasta tunkkaisuudesta, hengittää raikasta toukokuista ilmaa ja unohtaa koulu. Liljalle tuli vapautunut olo, ja hän hyppelehti iloisena alas rinnettä huispauskentälle, joka ei kuitenkaan ollut tyhjä vastoin kaikkia odotuksia.
   Lilja hyppäsi luudan selkään,  ponkaisi vihaisesti vauhtia maasta Salla perässään ja lensi suoraan Väinämöisten rasittavan kapteenin nenän eteen napaten samalla kaadon, jota tämä oli yrittänyt heittää toiselle joukkuetoverilleen.
   "Pääsit näköjään sairaalasiivestä", Lilja töksäytti ja tarkasteli Aholan kasvoja, joissa ei ollut hänen harmikseen merkkiäkään päivän välikohtauksesta. "Harmi vaan, että saatat kohta joutua uudestaan sinne, ellet raahaa rupista joukkuettasi pois meidän joukkueelle varatulta kentältä tällä punaisella sekunnilla!"
   Ahola riuhtaisi kaadon Liljan sylistä. "Se olisi oikein kivaa, sillä silloin saisimme luultavasti loputkin teidän harjoitusvuoroistanne", hän totesi kylmästi.
   Lilja tiesi pojan nauttivan suunnattomasti siitä, ettei hän pysynyt perässä, vaan joutui kysymään: "Mitä tuo on tarkoittavinaan?"
   Ahola virnuili omahyväisesti. "Sitä vain, että valitin professori Ruotsalaiselle, kun professori Kuukivi ei antanut sinulle rangaistusta, joten hän siirsi puolet kenttävarauksistanne meille ja kirjoitti lapun siitä, että sinun joukkueesi pelaa kuudella pelaajalla seitsemää vastaan loppuottelussa"
   Lilja alkoi täristä raivosta. "Eihä noin voi tehdä! Ei hän voi rangaista joukkuettani siitä! Kaikki muodostelmasuunnitelmat on laitettava uusiksi!" hän karjui.
   "Rauhoitu, paviaani", poika naureskeli, "olisi kannattanut miettiä tuota ennen kuin kirosit minut!"
   "Eihän siitä edes aiheutunut vahinkoa!" Lilja meuhkasi niin, ettei huomannut häntä kovaa vauhtia lähestyvää mustaa esinettä.
   "Varo, Jokinen!" huudahti Väinämöisten joukkueen pitäjä, tummakulmainen kuudesluokkalainen, Hirvasvuopio. “Takanasi!” 
   Lilja ei ehtinyt edes kääntyä, kun kipu sokaisi hänet ja hän tunsi kylkiluidensa murtuvan. Kaikki sumeni, jäi vain kipu ja hän putosi.

***

   Hän kuuli naurun. Ei ole totta. Surkeimmallakin hetkellä ystäväni nauravat minulle, hän ajatteli. Lilja raotti varovasti silmiään ja näki viisi ystäväänsä naureskelemassa keskenään kahdella sohvalla hänen vuoteensa luona. Sali oli suuri ja vaalea, siellä oli isot ikkunat, ja paljon sänkyjä, joidenkin ympärillä oli verhot. Lilja huokasi. Vuosi ei olisi voinut päättyä tämän surkeammin. Tämä oli kertakaikkiaan väärin.
   “Se heräsi”, naureskeli Niina. Tytöillä näytti olevan hauskaa. Sitä Liljalla ei nyt ollut.
   “Tietäisitpä Lillukka, miten hauskalta se näytti”, Salla riemuitsi, “kun te vaan riitelitte, sitten tuli ryhmy ja se poika - se Hirvikärpänen huutaa: `Varo Jokinen, takanasi´, ja ryhmy osuu sua kylkeen, ja sä näytit tosi hassulta, melkein näin ilmeestäs, kun vintti pimeni, ja tipahdit luudalta, ja se kärpänen – sopii muuten hyvin häneen, semmonen lyhyt nappula ja tummakin vielä, näyttää muuten saamelaiselta, onkohan se? – Syöksyy nappaamaan sut ennen kuin osut maahan – siis siinä välissä sä siis tipuit luudalta – ja vie sut maahan – se varmaan tykkää susta – ja se muutti tuohenpalasen paareiksi ja käski mun leijuttaa sut niillä tänne, mikä se on muakin määräilee?” Lilja ei ymmärtänyt kaikkea Sallan selostuksesta, mutta sen verran kyllä, että Salla oli vain naureskellut ryhmyn musertaessa hänen sisuskalujaan. Lilja meinasi juuri ärähtää tyttöjä häipymään, kun parantaja Silvennoinen saapui huoneestaan kädessään mitta ja pullo vihreää litkua.
   “Menkääs nyt tytöt opiskelemaan, annetaan seuraavien vierailijoiden tulla sisään”, Silvennoinen opasti. Noitajoukko lähti naureskellen, ja Lilja irvisti heidän peräänsä. 
   “Otapa tätä”, parantaja kehotti ja tyrkytti Liljalle mittaa, jonka hän oli kaatanut puolilleen inhottavan näköistä mönjää. Lilja otti mitan käteensä ja tutkiskeli limaa.
   “Kauanko olen ollut täällä?” hän kysyi kääntyen parantajan puoleen.
   “Tunnin, kultaseni. Paransin jo loitsulla kylkiluusi, mutta tuo lääke estää tulehdukset.”
   “Kauanko minun on oltava vielä täällä?”
   “Pidän sinut täällä yön yli tarkkailussa, mutta juohan nyt tuo juoma.”
   “Kyllä, parantaja Silvennoinen, mutta entäs tähtitiedon koe?”
   “Se saa nyt jäädä, terveytesi on tärkeämpää, eikä nyt edes ole V.I.P. -vuosi. Kokeita kyllä riittää sinullekin, mutta herran tähden, juo nyt jo se juoma!” parantaja puuskahti.
   Lilja hörppäsi nopeasti kitkerän juoman ja ojensi mitan takaisin parantajalle. Parantaja lähti hänen vuoteensa viereltä samaan aikaan, kun parantolan ovi kävi, ja Liljan huispausjoukkue astui sisään.  Lilja nipisti silmänsä kiinni. Häntä ei nyt yhtään huvittanut kuunnella joukkueen haukkuja kaiken pahan päälle, mutta turha toivo.
   “Lilja, et sinä nuku! Lopeta pelleileminen ja vastaa teoistasi!” Lilja tunnisti kapteenin, Valtterin äänen. Hän avasi vastahakoisesti silmänsä ja huomasi ympärillään viisi vihaisesti mulkoilevaa naamaa.
   “Voisitko nyt selittää minulle ystävällisesti, miksi meillä on puolet vähemmän harjoituksia kuin alun perin piti olla, miksi saamme peluutta korkeintaan kuutta pelaajaa loppuottelussa ja miksi sinä makaat parantolan sängyssä?” huispausjoukkueen ruskeahiuksinen kapteeni ärisi. Lilja huokasi. Miksi kaikki olivat häntä vastaan?
   “Niiden kapteeni ärsytti minua, ja minä vähän niin kuin kirosin sen...” hän mutisi.
   “Ja miten tuo selittää sen että olet itse parantolassa?” 
   “No luulin että meillä on harjoitukset, menin kentälle ja ryhmy hyökkäsi kimppuuni”, Lilja kertasi. Hän olisi ollut mieluummin missä tahansa muualla kuin siinä sängyssä viiden häntä vanhemman pelaajan haukkuessa häntä, mikä pahinta, hyvästä syystä!
   “Mutta sinä et edes ole kapteeni, joten. Mikä. Oikeus. Sinulla. On. Pilata. Koko. Kauden. Ratkaiseva. Ottelu!” Valtteri suhisi hampaidensa välistä. “Erottaisin sinut muuten, tai vähintäänkin antaisin sinun olla se puuttuva pelaaja kauden päätösmatsissa, mutta sinä satut olemaan hitsi vie paras jahtaajamme, ja minun oli pakko pyytää viatonta Juhoa istumaan katsomossa. Lyöjät ovat nyt ainoita joista voimme tinkiä.”
   “Olen tosi, tosi pahoillani. Oikeasti”, Lilja mumisi ja yllättyi, kun huomasi sanojen olevan totta. Hänellä ei ollut kovin katuvainen luonne. Lilja ei pystynyt sanomaan muuta, mutta onneksi parantaja tuli ajamaan joukkueen pois selitellen Liljan kaipaavan unta. 
   Kun parantolasta sammutettiin yöksi valot, Liljasta tuntui, että hän olisi ehkä sittenkin ollut mieluummin haukuttavana kuin yksin, seuranaan vain outo vieras katumuksen tunne. Hän käpertyi sikiöasentoon peittonsa alle, ja hänen poskeaan pitkin vieri kyynel.

[Katrine Isabell Wall]

2. Kultaista aamukastetta


   Lilja ei olisi halunnut nousta pehmeästä sairaalasängystä, mutta karu todellisuus asteli hänen luokseen parantajan asussa seitsemältä, ja ilmoitti, että hän saisi lähteä nyt aamupalalle. Niinpä tyttö vetäisi parantajan apulaisen hänen matka-arkustaan hakeman koulukaavun ylleen ja laahusti aamiaiselle. Askelet meinasivat kuljettaa hänet eebenpuupöydän luo, mutta vilkaistessaan sitä ja siellä nauravaa noitajoukkoa, hän päättikin suunnata salin pohjoispuolelle tammipöytään, jossa istuskeli yksikseen hänen vuosikurssinsa Ilmarisiin kuuluva tyttö. 
   Eva-niminen tyttö oli sellainen yksinäinen älykkötyttö, jolla ei ollut mitään elämää kirjaston ulkopuolella, mutta ei Lilja mitään juoruja tullutkaan tytön luo vaihtamaan, hänellä oli ihan toiset suunnitelmat. Evalla kun ei ollut kavereita, hän oli vain mielissään jos joku suosittu istui hänen viereensä, joten hän saattaisi haluta vaikka jakaa vinkkejä ja muistisääntöjä seuraavan tunnin runokokeeseen tai miksei suoraan vaikka istumaan viereisessä pulpetissa kokeen ajan?
   ”Hei, Eva!” Lilja kajautti hilpeästi kirjaansa syventyneelle noidalle.
   ”Hei...” mumisi Eva nostamatta katsettaan kirjasta. Lilja kävi istumaan tytön viereen ja otti lautaselleen muutaman paistetun mokan munan.
   Vihdoin älykkö käänsi katseensa kirjasta Liljaan ja hänen ilmeensä muuttui varautuneeksi. ”Ai, sinä.” 
   Lilja rykäisi. ”Joo, anteeksi siitä viimeviikkoisesta, se oli vain yksi veto...”
   ”Lyötkö sinä useinkin ihmisten kanssa vetoa siitä, uskallatko noitua seuraavalle vastaantulijalle oravanhännän?”
   ”Pyysin jo anteeksi. Mitä mieltä muuten olet niistä runoista, mikä oli mielestäsi vaikeinta siinä koealueessa?” Lilja vaihtoi aihetta ja tunki suuhunsa muistipallon kokoisen sinirypäleen.
   ”No ei siinä ollut oikeastaan mitään vaikeaa, mutta vähän haastetta tuotti se pitkän monologin tulkkaaminen ja piilomerkintöjen löytäminen. Siis sinähän tiedät, että lauseenjäsenet rytmittyvät eri tavoin erilaisissa...” nörttityttö alkoi innokkaasti selostaa lempiainettaan heidän noustessaan pöydästä ja kävellessään kohti runoluokkaa. 
   ”Istutaanko vierekkäin?” Lilja kysyi tytöltä professori Kuukiven avatessa luokan oven.
   ”Totta kai!” ruskeahiuksinen ilmaristyttö virnisti pahaa aavistamatta ja istahti etupulpettiin. Lilja lysähti hänen viereensä.
   ”No niin. Voitte pitää omat sulkakynänne laukuissanne. Otin tänä vuonna kokeiden suhteen uuden käytännön: erikoissulkakynät. Minäpä jaan nämä teille!” Kuukivi hihkaisi ja kiersi luokan jakaen kaikille sulkakynät ja koepaperit. ”Voitte aloittaa!”
   Lilja käänsi paperin ympäri. Selvä, tehtävä yksi: etsi runosta vastaukset kysymyksiin ja mainitse uudempi loitsu, joka pohjautuu kyseiseen runoon ja kaksi: kirjoita kaksikymmentä säettä pitkä runo, joka voisi olla pohjana kutsuloitsulle. Ensimmäiseen kysymykseen olisi ainakin helppo vilkaista vastaus Evalta, Lilja tuumi ja vilkaisi Evaa, muttei pystynytkään silmäilemään tämän koepaperia, vaan hänen silmänsä seurasivat kuin hypnotisoituina paperilla tanssivan sulkakynän liikkeitä tytön kirjoittaessa innokkaasti. Lilja riuhtaisi silmänsä noidan kynästä. Olisihan Kuukiven uusien kynien luonne pitänyt arvata. Ne olivat taatusti englantilaisen pilapuodin, Weasleyn Welhowitsien uuden Opettajan apu –malliston lunttauksenestokyniä. Lilja tutkaili kynää tarkemmin, ja toden totta, varteen oltiin painettu pienellä välkkyvät kirjaimet WW. Lilja lukaisi turhautuneena runon. Tuosta Eva oli puhunut, hän oivalsi. Yhtäkkiä hän osasi lukea rivien väleistä vastaukset puoliin kysymyksistä. Olivatpa runot helppo aine. Hän oli aina vain kopioinut, luntannut ja esittänyt kipeää tenttien aikaan. Hän ei ollut oikeastaan koskaan kuunnellut tunnilla tai lukenut oppikirjaa. Nyt Liljaa ketutti. Jos hän olisi nähnyt vähän vaivaa, hän olisi voinut saada kokeesta hyvänkin numeron, kun kerran aamupalan aikana sai lähes puolet vastauksista. Lilja arvaili loput ja palautti kokeen. Pitäisiköhän hänen joku kerta kokeilla opiskelua, hän mietti kävellessään lounaalle.

*** 

Viikko kului nopeasti päivät kokeissa ja illat jälki-istunnoissa ja huispatessa, ja Lilja tunsi olonsa hiukan kummalliseksi pohdintojensa jälkeen katumuksesta ja opiskelusta, kunnes koitti perjantai. Lukuvuoden viimeinen kokonainen päivä, joka ratkaisisi koko vuoden. He saisivat kokeiden tulokset, olisi huispausfinaali ja päättäjäisjuhlat. 
   Kerrankin Lilja oli virkeänä heti aamusta. Mitä vain huispauksen takia. Hän nosti ylpeänä huispauskaapunsa matka-arkustaan ja silotteli sitä hetken, ennen kuin hän pukeutui sateelta tuoksuvaan valko-oranssiin pukuun ja tallusteli luuta kainalossa olohuoneeseen. Puolet joukkueesta istuskeli jo sohvilla. He olivat päättäneet mennä syömään yhdessä. Joukkue oli antanut Liljalle anteeksi, nyt heillä olisi tilaisuus näyttää, että he pystyisivät voittamaan vaikka alivoimalla. Lilja istahti Sallan viereen sohvalle odottamaan vielä kahta jäsentä, Risto-nimistä lyöjää ja Jessika-jahtaajaa. Kun koko joukkue oli koossa, he lähtivät aamiaiselle keskuskammioon ja ottivat viereisestä pöydästä yhden lisätuolin mahtuakseen koko konkkaronkka saman pyökkipöydän ääreen. He alkoivat syödä hermostuneina aamiaista. Juhokin istui pöydän ääressä, joskin tavallisessa kaavussa, valko-oranssit kasvomaalaukset naamassa ja Joukahaisten lippu kainalossa. Kun kello lähestyi kymmentä, he marssivat huispauskentän vieressä olevaan Joukahaismökkiin. Lilja istahti jännittyneenä pitkälle penkille. Tupahuoneet huispauskentän lähellä olivat mukavia pikku mökkejä, joissa joukkueet kokoontuivat ennen otteluita. Muina päivinä niissä sai kokoontua kerhoihin tai muuten vain pitämään hauskaa ystävien kanssa, vaikkakin Liljalla oli niihin porttikielto muissa yhteyksissä kuin huispatessa, sillä toisella luokalla hän oli polttanut Joukahaismökin miltei maan tasalle. 
   ”Selvä”, aloitti Valtteri puheensa joukkueelle, ”tämä vuosi on ollut hyvä vuosi. Olemme treenanneet ahkerasti ja voitimme sekä opettajajoukkueen että ilmariset. Pistetilanteesta sen verran, että meillä on niin paljon enemmän pisteitä kuin väinämöisillä, että voitamme mestaruuden varmasti jos voitamme ottelun tai tulemme tasoihin, ja voimme jopa voittaa, jos häviämme vain kymmenellä pisteellä. Risto, sinun on nyt oltava erityisen ahkera niiden ryhmyjen huiskinnan kanssa, mutta nyt ei ainakaan tarvinnut suunnitella hyökkäystä uudestaan. No niin. Nyt me menemme tuonne kentälle ja näytämme niille mistä meidät on tehty. Pelaamme alivoimalla, voitamme ottelun ja samalla mestaruuden. Näytetään niille, että joukahaiset ovat terästä!” Lyhyen kannustuspuheen jälkeen alkoi kentältä kuulua taialla vahvistettu ääni, kun kuudesluokkalainen Lauri Ilmarisista aloitti loppuottelun selostuksen. ”Hyvää huomenta Kalevala! Ja hyvää viimeistä koulupäivää! Minä olen Lauri Leppänen ja toimin tämän ottelun selostajana. Tänään ratkaistaan kummat voittavat mestaruuden, joukahaiset vaiko väinämöiset.”
   Valtteri avasi mökin oven. Ulkona oli alkanut sataa. ”Selvä, lennätte ulos mökistä, kun Leppänen sanoo nimenne”, hän kuiskasi joukkueelle.
   ”Toivotetaan tervetulleeksi väinämöiset: Raikka, Sahakallio, Hirvasvuopio, Selin, Kesuri, Haranen ja Seppälä!” huispauskentältä kantaitui iloisia huutoja kun väinämöisten joukkue lensi keskiympyrään. ”Ja tänään kuudella seitsemää vastaan pelaavat joukahaiset: Nakko, Tuvala...”, Salla lensi Valtterin perässä kentälle, ”...Sakarinen, Niskala, Jokinen...”, Lilja ponkaisi mökin vaaleasta puulattiasta vauhtia lehahtaessaan ovesta ulos sateeseen ja kentän ylle yleisön pauhatessa, ”...ja Sirkka!” Leppänen kajautti.
   Kaikki pelaajat seisoivat nyt keskiympyrässä ja odottivat, että keskellä kenttää seisova vaaleahiuksinen mies päästäisi pallot vapaaksi. Velho vapautti ryhmyt ja siepin ja nosti kaadon käsiinsä. Hän heitti sen korkealle ilmaan vahvistetun selostajan äänen karjahtaessa: ”Ottelu alkakoon!”
   Lilja syöksähti ilmaan antaen sateen piiskata kasvojaan ja syöksähti nappaamaan kaatoa, mutta Kesuri ehti ensin.
   ”Peli alkaa vauhdilla, Kesuri nappaa kaadon ja kiitää kohti joukahaisten maalisalkoja, hän syöttää Sahakalliolle, mutta Jokinen syöksähtää väliin ja katkaisee syötön. Jokinen kääntyy kohti väinämöisten maalisalkoja...” Lilja painautui kaato kainalossaan matalaksi vasten luotettavaa luudanvarttaan – Kuukiituri nelosta – ja väisti Seppälän, joka yritti tönäistä kaadon itselleen. Vauhti piti hiukset pois kasvoilta, mutta sade esti näkyvyyttä tehokkaasti. 
   ”Heitä tänne!” Jessika huusi maalisalkojen läheltä. Lilja vilkaisi tyttöä, joka lensi loistavassa kulmassa salkoihin nähden, mutta hän oli päättänyt tehdä avausmaalin. Niinpä hän jatkoi matkaa ja väisti samalla ryhmyn, jonka Haranen oli paiskannut häntä päin. 
   ”Jokinen yrittää murtaa yksin puolustuksen, hän väistää ryhmyn ja heittää! Hirvasvuopio on valppaana ja hän torjuu, Sahakallio nappaa kaadon...” selostus humisi taustalla ja Lilja kirosi epäonnistumistaan.
   ”Mitä hemmettiä oikein ajattelit?” Jessika karjui hänen takaansa. ”Olisin saanut kaadon vanteen läpi!” Lilja nyrpisti nenäänsä, ehkä hänen pitäisi syöttää muillekin...
   ”MAALI! Väinämöisten ykkösjahtaaja Kesuri heitti kaadon joukahaisten pitäjän ohi! Tilanne on 10-0 väinämöisille!” ääni riemuitsi sateen läpi. Kolmas joukahaisten jahtaajista, Karri, nappasi kaadon ennen kuin se osui maahan ja kiisi väinämöisten päätyä kohti. Sahakallio kaarsi hänen tielleen ja Karri viskasi kaadon. Lilja nappasi hätäisen syötön sormenpäillään ja pälyili ympärilleen. Jessikaa jahtasi ryhmyjä ympäriinsä paiskova Selin, ja Karri oli liian kaukana. Hänen olisi yritettävä yksin. 
   ”Jokisella on kaato, hän lähestyy vasenta vannetta, yrittää ilmeisesti hämätä, pitäjä pysyttelee keskimmäisellä vanteella.” Lilja suuntasi katseensa Hirvasvuopion saamelaisiin piirteisiin harhauttaen harmaiden silmien katseen kaadosta. Hirvasvuopion kasvoilla välähti sekunnin murto-osan ajan kummallinen ilme, juuri se mitä Lilja oli hakenutkin. Epäröinnin hetki kävi väinämöisille kalliiksi, kun Lilja viskasi kaadon vasemmasta vanteesta läpi, ja pitäjä lähti kiroten kaadon perään. Lilja hymyili voitonriemuisesti. Hän oli sittenkin päässyt tekemään ensimmäisen maalin.
   ”Se olikin kaksoishämäys! Jokinen teki maalin joukahaisille, tilanne on 10-10!” katsomo huusi ja taputti, ja Liljan virne leveni. 
   Liljan maali avasi Joukahaisten maaliputken, ja tunnin kuluttua tilanne oli 20-150 joukahaisille, eikä sade ollut vieläkään hellittänyt. 
   Lilja vilkaisi etsijöitä toivoen Sallan nappaavan siepin, jotta hän pääsisi lämmittelemään. Salla näytti yhä etsivän, joten Lilja jatkoi lentoaan Seppälän perässä, yrittäen päästä tämän rinnalle tönäistäkseen kaadon tämän hyppysistä, kunnes kuuluttajan innosta kohonnut ääni kiinnitti hänen huomionsa. ”Raikka kääntää kurssinsa ylös, onko kyseessä harhautus vai onko väinämöisten etsijä bongannut siepin? Tuvala liitelee aivan kentän toisessa laidassa ja – kyllä, Raikka on todella siepin perässä! Tuvalalla ei ole mitään mahdollisuuksia napata sieppiä!”
   Jos Raikka nappaisi nyt siepin, mestaruus olisi menetetty – he häviäisivät kahdellakymmenellä pisteellä. Liljan täytti määrätietoisuus. He eivät häviäisi tätä ottelua. Hän kiihdytti vauhtiaan ja kiri Seppälän. Nopealla ja tarkalla lyönnillä kaatoon noita pongautti pallon jahtaajan otteesta ja kaarsi täyskäännöksen kiitäen suoraan kohti väinämöisten maalisalkoja. Haranen pamautti ryhmyn häntä päin, mutta tyttö vältti täpärästi mustan pallon radan ja keskittynyt ilme kasvoillaan, kiilto silmissään hän sujahti eteensä pyrkivän Kesurin ohi ja singautti kaadon nopeasti kohti vanteita. Aika tuntui pysähtyvän – ylempänä Raikan käsi oli jo melkein siepin ympärillä, tämä heitto ratkaisisi mestaruuden. Jos se menisi sisään, olisi voitto heidän. 
   Sitten kaato sujahti keskimmäisen vanteen läpi millien päästä pitäjän sormista, ja samaan aikaan Raikan kylmästä kohmeiset sormet tarttuivat sieppiin. Katsomo räjähti, ja Lauri huusi metelin yli: ”Jokinen tekee mielettömän maalin, joka on hänen kahdeksantensa tässä ottelussa, Raikan napatessa samaan aikaan siepin! Peli on päättynyt! Lopputilanne on 170-160 väinämöisille! Pelin voitti väinämöisten joukkue kymmenen pisteen erotuksella, joskin mestaruuden voittivat samalla erotuksella joukahaiset!” viimeisen sanan kuuluttaja karjui täysillä, ja katsomosta alkoi virrata noitia ja velhoja kentälle onnittelemaan joukkueita. Liljan valtasi onnen tunne, hän oli ratkaissut juuri mestaruuden.

***

   Lilja istui lauantaiaamupäivällä junassa, joka veisi hänet Helsingin päärautatieasemalle. Tyytyväinen virne naamallaan hän muisteli edellisen illan tapahtumia.
   Kuinka hän oli laskeutunut vettä valuvana kentälle, kuinka joukkue oli kehunut häntä ja yleisö hurrannut. Kuinka he olivat yhdessä nostaneet mestaruuspokaalin. Kuinka he olivat menneet päättäjäisjuhliin, ja hän oli syönyt ystäviensä kanssa vatsansa täyteen herkkuruokia eebenpuisen pöydän ympärillä, ja kuinka professori Kuukivi oli tuonut heille kokeiden tulokset, ja kuinka juhlat olivat olohuoneessa jatkuneet myöhään yöhön. Oli ollut hiukan haikeaa lähteä taas kesäksi Kalevalasta, mutta onneksi nuorilla oli menolippuja vielä kolmeksi vuodeksi.
   Lilja taitteli varmaan sadatta kertaa auki sylissään olevat todistuksen kokeista.

   Lilja Jokinen, neljäs luokka, joukahaiset
   On läpäissyt seuraavat kokeet:

   Muodonmuutos 34%
   Loitsut 40%
   Yrttitieto 37%
   Taikaeläinten hoito 17%
   Liemet 24%
   Runot 59%
   Taikahistoria 12%
   Pimeyden voimilta suojautuminen 42%
   Tähtitieto 27%
   Riimut 31%

   Tupamestarisi,
   Silja Kuukivi

(Arvostelu: 0-10% hylätty, 10-30% säälittävä, 30-50% huono, 50-60% kelvollinen, 60-70% hyvä, 70-80% kiitettävä, 80-90 upea, 90-100% loistava) 

   Lilja ei vieläkään uskonut todistustaan. Hän oli päässyt kaikki läpi! Edellisenä vuonna hän oli joutunut uusimaan syksyllä heti koulun alkaessa kolme koetta. Lisäksi hän oli saanut ensimmäistä kertaa elämässään kelvollisen. Varsinkin runot olivat olleet hänelle täysi mysteeri ennen ja aina uusittavien listalla, ja vartin kuuntelulla hän oli saanut kokeesta 59% oikein. 
   Viimeisen päivän onnistumisien ansiosta hänen itsetuntonsa oli palannut korkojen kera, eikä hän enää miettinyt maanantain välikohtauksia.
   ”Minun perheeni matkustaa kesällä Lontooseen”, Salla ilmoitti hymyillen. ”Menemme tätini Elisan luo, sen, joka on töissä taikamiministeriössä. Näkisinpä siellä Harry Potterin!”
   ”Minä joudun jäämään koko kesäksi Suomeen...” Niina valitti. ”Entä sinä Lilja? Mitä teet kesällä? Et ole sanonut matkan aikana vielä sanaakaan, tuijottanut vain sitä todistusta. Mikä siinä on niin ihmeellistä?”
   ”Ei mikään”, Lilja vastasi, ja yritti sulloa paperia taskuunsa, mutta vaaleatukkainen Elsa nappasi sen. Hän silmäili paperia hetken.
   ”Lilja pääsi kaikki läpi! Ja runoista hän nappasi kelvollisen!” Elsa huudahti. Muut tytöt Liljaa ja Amandaa lukuun ottamatta alkoivat räkättää.
   ”Mikä hikipinko sinusta on tullut?” Niina kysyi naurunsa lomasta.
   ”Öisinkö luet? Oletko nykyään joku Kuukiven lellikki kuten tämä meidän pikku Ami tässä?” Salla hekotti ottaen Amandan kainaloonsa. Amanda käänsi päänsä ikkunaa kohti kiusaantuneena.
   ”Älä murjota Lillukka”, Elsa huudahti iloisesti Liljan mulkaistessa tyttöjä. Oikeastaan, hän tuumi, ei loma noista ääliöistä ollutkaan yhtään pahitteeksi. 

***

   Lily Luna Potter otti varovaisen askelen hiljaisessa talossa. Lauta narahti hänen tenniskenkänsä alla, ja hän jähmettyi paikalleen. Mitään ei kuulunut, kukaan ei herännyt. Lily otti toisen askelen vähän reippaammin ja sulki makuuhuoneensa oven perässään. Nuori noita otti paremman otteen luudastaan ja hiipi läpi nukkuvan talon ulko-ovelle, painaen kahvan varovasti alas. Hän avasi oven ja-
   ”Huomenta Lily, et kai aio lähteä ilman minua?” kuului ääni tyhjästä eteisestä, johon Lily loi väsyneen silmäyksen. Hänen vanhin veljensä riisui viitan ja ilmestyi hänen nenänsä eteen virnistellen.
   ”Hei James”, Lily mutisi pettyneenä. Tyttö olisi halunnut kokea yksin loman ensimmäisen aamukasteen ja nauraa tuuleen heräilevän kylän yllä. 
   ”No niin, siskoseni, mitäs sanoisit, jos lennettäisiin yhdessä järven ylle?” James ehdotti ja talutti tytön ulos.
   ”Jei...” Lily mutisi innottomasti Jamesin sulkiessa oven heidän jäljessään ja napatessa luutansa ovenpielestä. Noita hypähti luudan selkään ja ponnahti ilmaan Jamesin seuratessa perässä. 
   Lily käänsi kurssin kohti kylää. ”James...” hän mutisi ja vilkaisi viisi vuotta vanhempaa veljeään, joka virnisti, ja napautti sauvaansa Lilyyn päin. Lilystä tuntui, kuin kylmä vesi olisi valellut häntä, ja hän hymyili tyytyväisenä vilkaistessaan vartaloaan - turvallisesti kadoksissa. Hän vilkaisi Jamesia, joka napautti sauvaa itseään kohden, katoamatta kuitenkaan näkyvistä- näkymättömyysloitsun huono puoli kun sattui olemaan se, että näkymättömät näkivät toisensa, mutteivät itseään. Näin piileskely ei ollut kannattavaa ainakaan taikakansan läheisyydessä, huoneessa olijat kun oli niin helppo paljastaa, mutta jästikylän yllä lentelyyn loitsu sopi loistavasti.
   Lily katseli alhaalla näkyvää maisemaa: kauniita vanhoja taloja, hautuumaata, jonka puissa oli kauniit lehdet, ja rauniota, jossa hänen isovanhempansa oltiin murhattu. Se oli hänen kotikylänsä, Godrikin notko. Vaikka kylässä oli paljon noitia ja velhoja, näkyi talojen välissä käyskentelemässä jo muutamia aamuvirkkuja jästejä. 
   James viitoili Lilylle ja kuiskasi: ”Mennään jo, haluan järvelle!”
   Lily pyöräytti silmiään: yläilmoissa hän viihtyi parhaiten kylän yllä, kun taas James halusi aina järvelle. Albuksen saattoi usein löytää metsän yltä. Sisarukset olivat keskenään kovin erilaisia, mutta heitä kaikkia yhdisti huispaus. Lily oli pelannut rohkelikkojoukkueessa jo kolme kautta, Albus neljä, ja James pelasi parhaillaan toista kautta Kadlein kanuunoissa - jo ensimmäisellä kaudellaan hän oli nostanut joukkueen takaisin huippuihin – opiskellessaan samalla kovasti päästäkseen aurorikoulutukseen syksyllä kolmannella yrittämällään.
   Järven yllä lentäessään Lily tunsi olonsa vapaaksi. Hän pudotti korkeutta päästäkseen koskettamaan vettä. Muutaman järven yllä lennetyn kierroksen jälkeen sisarukset kaarsivat talosta katsottuna järven vastarannalle, jossa oli kaunis, aurinkoinen ruohopläntti aivan vedenrajassa. James poisti näkymättömyyden ja he laskeutuivat ja kävivät siihen makaamaan vierekkäin auringon ensisäteiden värjätessä aamukasteen kullanhohtoiseksi.
   ”Mikä sinusta tulee isona?” James kysyi yllättäen ja kääntyi katsomaan punapäistä siskoaan.
   Lily tuijotti veljeään kuin järkensä menettänyttä. ”Mihin tuo liittyi? Et sinä yleensä ajattelekaan koulu- tai työjuttuja lomilla!” James virnisti hänelle.
   ”Tuli vaan mieleen. Sinullahan on ensi vuonna V.I.P:t ja ammattivalinnanohjaus. Mietin vaan, aiotko panostaa huispaajan uraan vai auroriksi?”
   ”Onko tuossa kaikki vaihtoehdot?” Lily kysyi ja tökkäsi veljeään leikillään kylkeen. ”Minä kun luulin, että parantajaksi, kirousten murtajaksi tai vaikka taikaministeriön työntekijänksikin voi kouluttautua?”
   James älähti kauhuissaan viimeisen ehdotuksen kohdalla. ”Älä nyt ainakaan ministeriöön lähde! Vaikka Albus luultavasti jättääkin huispauksen ja kaiken muun hauskan taakseen ja lähtee ministeriöön paperien arkistoijaksi, ei se tarkoita, että se olisi oikeasti järkevää puuhaa, vaan...” Sen pidemmälle James ei saarnassaan ehtinyt, kun puusta hyppäsi äkäinen hahmo heidän vierelleen saaden heidät ponnahtamaan istumaan.
   ”Kuulin tuon!” kivahti poika, jonka mustan tukan alta tuikkivat vihreät silmät haastavasti.
   ”Albus!” Lily hihkaisi velhon istahtaessa hänen ja Jamesin väliin.
   ”En tiennyt että osaat kiivetä puuhun”, ilmoitti James teeskennellen hämmästystä.
   ”Suu tukkoon veliseni, ja ihaillaan kommenttivapaa hetki kesän ensimmäistä nousevaa aurinkoa!” Albus hymyili.
   Oli harvinainen hetki nähdä Potterien lapset istumassa vierekkäin niin hiljaa ja rauhassa, kuten nyt paljain varpain vihreällä nurmikolla he istuivat, kesäisenä aamuna leudon itätuulen puhaltaessa laiskasti järveltä päin.

[Katrine Isabell Wall]

3. Uutiset

”Miten niin en lähde?” Lilja karjahti vanhemmilleen kauhistunut ilme kasvoillaan. Hän oli noussut aamiaispöydässä tuoliltaan niin äkkiä, että se oli lentänyt nurin. Hänen vanhempansa yrittivät pysyä rauhallisina tytön riehuessa. He olivat juuri pamauttaneet noidalle, ettei hän lähtisikään seuraavana päivänä junalla koululle.
”Kulta kun...” Liljan äiti Katja vaikeni ja sulki hetkeksi ruskeat silmänsä. Tästä tulisi huutoa. ”Voimme mennä tänään Koivulaan jos haluat, ja saat pöllön, jota olet jo pitkään toivonut.”Jossain muussa tilanteessa tuo ehdotus olisi saanut Liljan kiljumaan riemusta, mutta Liljaa ei noin vain hämätty, ja nyt oli tosi kyseessä, hän aisti sen. Oli varmasti kyse siitä, minkä Kuukivi oli jättänyt kertomatta. Siitä asiasta jolle `oli tehtävä jotain´.
”Älä yritä hämätä minua! Äläkä lahjoa olemaan kunnolla. Minä haluan tietää mistä sinä olet koko kesän vihjaillut!” Katja oli koko kesän ajan heittänyt aina välillä kommentteja `muutoksesta´ ja `matkasta´, ja nyt, elokuun puolessa välissä Liljan mitta oli tullut täyteen, kun hän ei kuulemma lähtenytkään seuraavana päivänä kouluun. Katja oli hetken hiljaa ja kietaisi olkamittaiset, pähkinänruskeiksi värjätyt hiuksensa poninhännälle.
”Nyt Lilja. Käyttäydy kunnolla. Saat tietää ihan pian. Jos et nyt ole kunnolla, et saa pöllöä! Olen äitisi ja voin käskeä sinua”, Katja puuskahti. Lilja risti mielenosoituksellisesti kätensä, muttei sanonut mitään. Sen sijaan hän lähti keittiöstä potkaisten samalla tuoliaan kauemmas. Noita käveli yläkertaan paukuttaen tahallaan portaita joka askelmalla kuin saisi tahtonsa läpi rikkomalla portaat. Hän käveli pienen käytävän päähän ja avasi oven. Siellä oli siisti pieni vaatehuone, jonka perällä oli pyöreä ikkuna, josta näkyi ulos pieneen puutarhaan. Lilja kuitenkin vain irvisti huoneelle ja paiskasi oven kiinni. Avatessaan sen uudelleen takaa ei paljastunutkaan vaatehuonetta, vaan viisitoistavuotiaan urheilullisen tytön huoneen, jonka seiniä kiersivät kuvat huispausjoukkueista ja jonka ovenpieleen nojasi luuta. Sängyn violetilla päiväpeitteellä lepäsi puoliksi täytetty matka-arkku, jonka Lilja heitti alas ja heittäytyi selälleen sängylle tuijottamaan kattoon kiinnitettyä julistetta, jossa hänen lempihuispausjoukkueensa etsijä nappasi siepin. Hän oli pienestä pitäen kannattanut Saamenmaan Shamaaneja, leikkinyt jo neljävuotiaana heidän ykkösjahtaajaansa Saima Kalliota ja luultavasti kehittynyt juuri sen takia niin hyväksi huispaajaksi, sillä hänen suvussaan ei juuri huispaajia ollut. Hänen äitinsä oli parantajana Saana-tunturin sairaalassa ja isänsä oli jästi.

Keskipäivän kieppeillä aikuiset kutsuivat Liljan alakertaan, ja saivatkin kutsua muutaman kerran, sillä Lilja oli nukahtanut. He olivat lähdössä Koivulaan, josta Lilja saisi pöllönsä ja muita koulutarvikkeita, joskin hän oli hieman huolissaan koulutilanteestaan.
”Me tulemme perässä, mene sinä jo”, Katja ehdotti tyttärelleen, joka nappasi takan reunalta kourallisen hormipulveria ja paiskasi sen liekkeihin. Lilja astui vihreäksi muuttuneisiin liekkeihin ja lausui: ”Koivulaan!”
Hormit vilisivät Liljan silmissä, ja hän näki lyhyitä vilauksia erilaisista olohuoneista, kunnes kiepunta pysähtyi ja hän oli saapunut Koivulaan Kiepin kaapukaupan takkaan. Liljalla oli hieman huono olo, eikä hän katsonut jalkoihinsa astuessaan ulos takasta, joten hän kompastui takan reunuskoristeisiin ja kaatui rähmälleen kaupan lattialle. Joku ojensi hänelle kätensä, ja Lilja tarttui siihen kiitollisena. Hänet pystyyn vetänyt käsi kuului väinämöisten pitäjälle, Hirvasvuopiolle. Lilja vetäisi äkkiä kätensä pojan otteesta ja kavahti taaksepäin.
”Irti minusta, hirvikärpänen!” Lilja tiuskaisi tummakulmaiselle velholle.
”Rauhoitu, yritin vain auttaa”, Hirvasvuopio rauhoitteli tyttöä, joka mulkoili häntä vihaisesti.
”En tarvitse apuasi, heinäkenkä!” noita tulistui ja yritti kävellä velhon ohi ulko-ovelle, mutta tämä esti tyttöä kädellään. ”Onko joku ongelma?”
Hirvasvuopio punastui. ”Minulla on sinulle asiaa. Yritin löytää sinut viimeisellä kouluviikolla, mutta olit koko ajan jossain... Voitko tulla vaikka tuonne kahvilaan?” Poika viittasi kädellään liikkeen ikkunasta näkyvää vastapäistä jäätelöbaaria jonka ikkunassa oli suuri mainos: `Twiftin säätilajäätelö – Kesällä kylmää, talvella kuumaa!´.
Lilja kohotti kulmiaan. ”Öm... En. Minä olen menossa ostamaan pöllöä, enkä menisi muutenkaan kanssasi mihinkään, väinämöinen”, hän tiuskaisi myrkyllisesti.
Poika ei luovuttanut, vaan ehdotti: ”No nähdäänkö sitten vaikka koulussa? Vaikka ylihuomenna tuntien jälkeen?”
”Usko jo, en halua tulla mihinkään kanssasi!” Lilja ärsyyntyi ja työnsi pojan käden tieltään kävellessään ovea kohti.
”Voit muuten kutsua minua Oulaksi, niin ei tarvitse sanoa hirvikärpänen!” Hirvasvuopio pyysi.
”Ei tule ikävä, hirvikärpänen!” Lilja huudahti ja käveli kaupasta ulos. Hänen olisi toki pitänyt odottaa kaupassa vanhempiaan, mutta eivätköhän he löytäisi hänet yhtä hyvin myös viereisestä liikkeestä. Kaavut voisi ostaa myöhemminkin, kunhan kärpänen olisi lähtenyt. Lilja pysähtyi ihailemaan viereisen Luuta&Lento -liikkeen näyteikkunaa, jota koristi uusin luutamalli, Revontuli 5000.
Tyttö astui sisälle huispauskauppaan ja alkoi ihailla maagisia tavaroita. Uusimmat luutamallit seisoivat uljaina ja kiiltelevinä telineissään, ja katonrajassa lenteli kultasieppejä. Seiniä kiersivät julisteet huispausjoukkueista, ja lattialla olevissa myyntialtaissa lojui kaatoja ja luutien huoltoaineita. Tiskin takana riippui huispauskaapuja. Kaupassa surisi koko ajan taustameluna tunnettujen ottelujen selostusja innokkaiden nuorten touhotus heidän katsellessaan innoissaan lentotarvikkeita. Kaupassa oli melko kuuma auringon porottaessa ikkunasta sisään.
Lilja meni innoissaan katselemaan Revontuli-sarjan ensimmäistä mallia, sen sileää tummaa puuta, joka oli muotoiltu niin aerodynaamisesti, että kiihtyvyys oli ainut laatuaan. Harjakset oli valmistettu melkein punaisesta puusta ja jokainen yksittäinen oksa oli tarkkaan valittu, hiottu täydelliseen muotoon ja aseteltu niin tarkasti, että sitä voisi jo kutsua taiteeksi. Pinta oli niin kiiltävä, että sen täydellisestä lakasta saattoi katsella peilikuvaansa, ja luudan varteen oli käsin kaiverrettu sen nimi. Malliin oli myös asetettu onnettomuuksia estäviä ja kirouksia hylkiviä kirouksia. Luudan mukana tuli täydellinen huoltosetti. Liljalla ei olisi ikinä mahdollisuuksia edes koskea tuohon mahtiluutaan, josta useimmat huispausjoukkueetkin vain haaveilivat. Tässä kaupassa olikin vain yksi malli, enemmän ihailtavana kuin ostettavana, koska niin harvoilla oli siihen varaa, että sitä oltiin myyty vain kolme kappaletta, yksi maailman taitavimman huispausjoukkueen etsijälle, yksi jollekin yksityiselle keräilijälle, joka ei edes lentänyt ostamillaan kymmenillä huippuluudilla, mikä oli silkkaa tuhlausta Liljan mielestä, ja kolmannen oli ostanut huhujen mukaan englantilainen huippuaurori, maailman pelastaja, poika joka elää – Harry Potter vaimolleen hääpäivälahjaksi.
Hänen äitinsä ääni palautti hänet julmasti maan pinnalle kuvitelmista, joissa hän lenteli tuolla palvottavan upealla luudalla Koivulan kattojen yllä. ”Mennään jo! Tarvitset uudet kaavut ja kirjat ja-”
”Pöllön!” Lilja kiljahti innoissaan, hyppeli kadulle ja loi vielä kaihoisan silmäyksen näyteikkunaan, ennen kuin astui takaisin kaapukauppaan.
Myyjä otti mitat ja etsi kaavut. Kolme yksinkertaista mustaa kaapua ja yksi talvikaapu. Tiskillä Lilja mulkoili äitiään epäileväisesti, kun myyjä kysyi, halusiko tämä kettumerkit mukaan, ja hänen äitinsä kieltäytyi. Lilja ei kuitenkaan sanonut mitään, koska hänen isänsä Tommi vaiensi hänet katseellaan.
Hänen vanhempansa eivät päästäneet häntä mukaan kirjaostoksille Pihlajan kirjajauppaan, mutta ei se Liljaa haitannutkaan, sillä hän sai sillä aikaa mennä Eläinpuoti Meteliin valitsemaan pöllöä.
Kello kilahti Liljan astuessa liikkeeseen. Eläinkaupassa oli meluista ja hämärää. Kauppa oli korkea ja pyöreä, ja seinistä pisti orsia, joilla istui pöllöjä. Lisäksi lattialla oli sikin sokin häkkejä ja terraarioita joissa oli rottia, kissoja, sammakoita, punasilmäisiä vampyyrilepakoita, kaikenvärisiä puhpalluroita, ruskeita ja karvaisia koipiaisia, tulisisiliskoja, myrkynvihreitä etanoita, yönmustia korppeja, jättimäisiä jäniksiä, vesikoiria ja suuria hämähäkkejä, joita Lilja vähän kavahti, ja meni liikkeen toiselle puolelle katselemaan alaorsilla huhuilevia tornipöllöjä.
Kaiken muun ääntelyn seasta kuului askelia, ja takaovesta ilmestyi vanha ja kumara mies, joka ontui toista jalkaansa ja asettui pöytänsä taakse tutkailemaan Liljaa ainoalla silmällään. Liljaa hermostutti hieman silmäpuolen myyjän katse. Myyjän halkeilleet huulet vääntyivät hymyyn, kun tämä huomasi Liljan epäilevän katseen, ja mies virkkoi: ”Oletkos elukkaa vailla, tyttöseni?” Kysymys oli kai tarkoitettu ystävälliseksi, mutta vanhuksen nariseva ääni sai Liljan säpsähtämään.
”Joo, tulin etsimään itselleni pöllöä. Onko täällä jotain minulle sopivaa?” Lilja kysyi unohtaen säikähdykseltään käyttää tuttua tiuskivaa ja ylimielistä äänensävyään. Miehen kasvot eivät näyttäneetkään enää niin pelottavilta, kun tämä ei enää tuijottanut Liljaa pelottavasti. Uurteiset kasvot olivat toki luisevat ja silmälappu ei näyttänyt kovin kutsuvalta, mutta ehjä silmä tuikki iloisesti ja leikkisästi, ja oikeastaan kun ajatteli, ei ollutkaan ehkä niin outoa, että ikivanha eläinkaupan omistaja oli saanut uransa aikana muutaman pureman ja nokkaisun.
”Tarvitsetko pienen vai ison pöllön?” mies kysyi ja pläräsi samalla myyntikirjansa oikeaan päivään.
”Ison, pitkille matkoille!” tokaisi Tommi, joka oli juuri saapunut liikkeeseen. Taas viittaus matkoihin, Lilja mietti ärtyneenä.
”Sitten tämä passannee”, myyjä ehdotti ojentaen kätensä, jolle lehahti iso ruskea tornipöllö. ”Tämä veitikka on Herbert. Se on lauhkea ja tottunut lentämään väsymättä pitkiä matkoja. Ja edullinenkin se on, oikein hyvä niin perhepöllöksi kuin koululaisellekin.” Herbert räpytti siipiään ja lehahti Liljan olalle. Lilja horjahti pöllön painosta, mutta saavutti tasapainon ja vilkaisi painavaa pöllöä hieman hädissään. Pöllö vastasi katseeseen keltaisilla silmillään ja huhuili vaimeasti.
”Se pitää sinusta”, mies totesi, ”Pannaanko pakettiin?”

Loppujen lopuksi Lilja poistui kaupasta isänsä ja Herbertin kanssa, ja he löysivät Liljan äidin taikakasvikaupan edestä ihailemasta rikkasientä, joka eritti rikkaruohoille ja menninkäisille myrkyllisiä aineita maaperään. Liikkeiden kiertelyn jälkeen Lilja kuvitteli heidän lähtevän, mutta Katja tokaisi heidän käyvän vielä Staalopankissa. Se oli velhojen ja noitien pankki, jossa Lilja ei ollut ikinä käynyt. Hän ei yleensä tarvinnut rahaa erityisesti mihinkään ja hänen vanhempansa eivät ottaneet häntä mukaan tarvitessaan rahaa sieltä. Se oli maahisten hoitama, kuten muutkin velhopankit.
Staalopankki oli suuri kartanomainen, vaaleapuinen rakennus Koivulan keskellä. Siinä oli korkeat ikkunat ja etuovella tuohipäällysteiset pilarit. Se oli hyvin koristeellinen, ja arvokkaan näköinen. Lilja oli kuullut, että sen holviverkosto ylsi kilometrien syvyyteen, mutta se saattoi olla toki vain tarua, ja uusimpiin holveihin pääsi kuplalla, eikä tarvinnut käyttää kaivosvaunua.
Lilja astui vanhempiensa edellä suurille kultaisille parioville, joihin oli kaiverrettu riimukirjoitusta, jota Lilja ei ymmärtänyt vaikka hän opiskelikin riimuja. Kun Lilja meinasi tarttua koristeelliseen ovenkahvaan heilauttaakseen oven auki, se heilahtikin sisäänpäin itsestään, ja Lilja kompuroi hiukan astuessaan vaaleaan halliin, jonka katosta riippui suuri kattokruunu. Se ei ollut kovin iso, vaan enemminkin eteinen, sillä siitä lähti kaksi hopeista ovea. Molemmissa oli taas riimuja, mutta niihin oli myös kaiverrettu pari sanaa suomeksi. Oikeassa luki Talletus ja laina ja vasemmassa Nosto ja korvaukset. Lilja vilkaisi äitiään, joka nyökkäsi kohti vasempaa ovea. Tällä kertaa Lilja käveli suoraan ovea kohti, ja se aukesi hopeisen tavoin kiltisti hänen edessään. Hän oli saapunut suureen pyöreään saliin, jonka yhdellä laidalla näkyi seuraavan pyöreän tason lattia. Kerroksia oli yhteensä viisi, ja ne oli aseteltu kuin portaiksi niin, että seuraava kerros oli aina edellistä puolet ylempänä. Alimmassa salissa oli kaksi kaarevaa pöytää, joiden molempien ääressä istui kolme maahista laskien tai tutkien rahoja, tai selaillen papereita. Lisäksi Liljaa vastapäätä olevan tiskin ääressä istui hyvin tärkeän näköinen maahinen, jonka pöydässä olevaan hopeakylttiin oli kaiverrettu sanat:

Erikoisasiantuntija
Kerros 1
-1000

”Tämä kerros on tarkoitettu käsittelemään holveja, jotka on rakennettu ennen vuotta 1000”, Tommi kuiskasi Liljalle, joka pyöräytti silmiään. Ihan kuin hän ei olisi tuota tajunnut.
He kävelivät oikeanpuolisiin ylöspäin kulkeviin portaisiin ja saapuivat toiseen kerrokseen, joka näytti täysin samalta kuin edellinen, lukuun ottamatta sitä, että erikoisasiantuntijan kyltissä luki 1001-1200. He nousivat vielä kahdet portaat kerrokseen neljä, jonka kyltissä luki 1601-1800. Heidän holvinsa kuului sen kerroksen piiriin, sillä Liljan suvulla oli äidin puolelta melko pitkä historia.
Katja marssi keskimmäisenä vasemmalla istuvan maahisen pöydän luo. Hän rykäisi, mutta maahinen ei kohottanut katsettaan sveitsiläisistä kolikoista, joita oli laskemassa.
”Anteeksi...?” Katja kysyi ja nykäisi ruskean, kiharan hiuksen kasvoiltaan. Maahinen nosti katseensa ja ynähti kehottaen Liljan äitiä jatkamaan. ”Niin, haluaisin nostaa rahaa holvista 1495, Jokisten sukuholvista.”
”Avain”, maahinen tokaisi tylysti. Katja ojensi avaimen. Maahinen tarkasteli sitä hetken, nousi sitten tuoliltaan ja kiipesi lattialle. Maahinen oli hyvin lyhyt ja sillä oli pienet silmät, pitkä nenä ja pitkät, luisevat sormet. ”Ruostekivi! Laske sveitsiläiset pronssitaalerit loppuun! Laskelmat ovat papereissani”, maahinen käski oikealla istuvaa lajitoveriaan.
”Kyllä, Nokikynä”, vastasi papereiden lukemiseen keskittynyt Ruostekivi vaivautumatta edes vilkaisemaan seuruetta. Nokikynä johdatti Liljan perheineen huoneen vasemmalla laidalla sijaitsevasta pronssiovesta jyrkästi alaspäin viettävään kierreportaikkoon, jossa maahinen harppoi melko hankalan näköisesti pikku töppöjaloillaan. Portaikko päättyi pieneen hämärään marmorihuoneeseen, jonka nurkassa väijyi jotain.
Lilja oli pompata ilmaan säikähdyksestä, mutta sitten otus astui lähemmäs heitä, ja Lilja erotti harmittoman kupliaisen piirteet. Kupliaiset olivat sinertäviä kuusijalkaisia hevosia, joiden harja tuntui leijuvan painottomasti ilmassa. Niiden silmät olivat kuin kaksi kuuta. Siksi niitä sanottiin myös kuuhevosiksi.
Maahinen otti taskustaan pillin ja puhalsi siihen, mutta ääntäkään ei kuulunut. Ensin Lilja luuli pillin olevan rikki, mutta kun jotain alkoi tapahtua, noita päätteli pillin olevan jonkinlainen koirapilli tai vastaava. Kupliainen nimittäin raotti suutaan ja alkoi puhaltaa. Sen suusta pursusi valtava kupla, jonka sisään maahinen ja Lilja vanhempineen jäivät.
”Tämä on taikakupla, tätä ei voi särkeä ulkopuolelta, loistava turvakupla siis. Pillin haltija pystyy ohjaamaan kuplaa, ja tässä voi seisoa. Tämän saa puhki vain sisäpuolelta pistämällä jadetikarilla”, Tommi supatti innoissaan Liljalle. Tyttö vilkaisi maahisen vyötä, jolla toden totta roikkui vihreä tikari.
Kupla nytkähti liikkeelle ja kohosi muutaman sentin päähän lattiasta, ja seurue kohosi sen mukana. Lilja katseli hämmentyneenä maata. Hän ei ollut ikinä lentänyt millään muulla kuin luudalla, eikä tämänhetkinen tuntemus muistuttanut huispausta pätkän vertaa. Seisoa nyt paikallaan miltei läpinäkyvässä tilassa tuntematta minkäänlaista rasitetta. Kupliainen vetäytyi takaisin varjoihin väsyneen näköisenä, kuplan leijuessa huoneen toiseen päätyyn ja siellä sijaitsevaan onkaloon.
Kupla poukkoili hieman alaspäin viettävän tunnelin seinistä laskeutuessaan hämyisen tunnelin syövereihin. Lilja huomasi pian kuplan hohtavan hieman pimeässä, juuri sen verran ettei valoa tarvittu. Käytävä jakautui muutaman kerran matkan varrella, ja lopulta he päätyivät aina vain ahtaanpiin tunneleihin, joiden varrella alkoi näkyä pyöreitä holvien ovia. Pitkän ajan kuluttua kupla vihdoin pysähtyi. Joskin niin äkisti, että Lilja kaatui kuplan koveralla lattialla. Tunnelin seinässä komeili pyöreä usvaovi. Liljaa alkoi epäilyttää oven turvallisuus varkaita vastaan. Kuka tahansa saattaisi kävellä usvan läpi. Maahinen ojensi kätensä, johon Tommi ja Katja tarttuivat. Lilja katseli touhua ihmeissään, mutta tarttui kuitenkin käteen Katjan luotua häneen odottavan silmäyksen. Sitten kupla liukui usvan läpi kammioon, jossa oli pieni keko kolikoita.
”Onkohan tuo ovi kovin turvallinen?” Lilja tiuskaisi maahiselle irrottaessaan otteensa tämän kädestä matkien vanhempiaan.
”Se on loitsuovi, josta kupla menee läpi” Katja selitti. ”Vain maahista koskevat elolliset pääsevät sen läpi” Lilja kohautti olkiaan. Katja osoitti taikasauvallaan yhtä pussia, joka oli ilmeisesti täynnä kolikkoja. ”Usvaudu!”
Kolikkopussi näytti muuttuvan savuksi, mutta se säilytti muotonsa. Kupla ajelehti niin, että kolikkopussi päätyi sen sisään. ”Aineus!” Katja tokaisi, ja pussi kilahti kuplan lattialle. Katja hymyili Liljalle ja selitti: ”Kuplaa ei voisi puhkaista, koska emme saisi uutta, mikään aine ei pääse ulkopuolelta sisään, mutta tietynlainen loitsittu usva pääsee, kuten tuo ovi.” Katja viittasi ovea kohti.
Tommi poimi pussin maasta ja ojensi Liljalle. ”Pidä siitä hyvää huolta”, hän kehotti.
Lilja kohotti kulmakarvojaan. ”Perinnönjaon aikako nyt on?”
”Tarvitset sitä vielä...” Katja hymyili salaperäisesti tarttuessaan jälleen maahisen käteen.


***

Lilja astui ulos olohuoneen takasta ja laski pöllönhäkin ja kolikkopussin matolle puistellakseen tuhkaa vaatteistaan. Hän antoi tietä takasta nouseville vanhemmilleen ja avasi Herbertin häkin. Pöllö huhuili kiitollisesti ja lehahti kattoparrulle istumaan.
”Päästä pöllöparka ulos”, Tommi pyysi laskiessaan kirjapinon keittiön pöydälle. Lilja käveli ikkunalle ja avasi sen päästäen viileän elokuisen iltailman tuulahduksen sisään.
Heti, kun Herbert oli liitänyt tummenevaan iltaan, syöksähti ikkunasta jotain sisään. Liljalla oli taikasauva saman tien valmiusasemissa, kunnes hän huomasi tulijan olevan vaaraton lehtipöllö.
”Nyt se sitten tuli”, Katja huokasi ja istahti mustaan nojatuoliin sulkien silmänsä. Lilja kurtisti kulmiaan Katjan reaktiolle ja meni tutkimaan pöllöä. Se oli tuulen tuivertama, ja sen jalkaan oli sidottu punaisella silkkinauhalla virallisen näköinen kirje. Lilja vei lehtipöllön lepäämään Herbertin häkkiin ja nappasi kirjeen sen jalasta. Kirjekuoren sulki sinetti, jossa oli vaakuna, ja päälle oli kirjoitettu kiemuraisella käsialalla Lilja Jokinen. Lilja viilsi taikasauvansa kärjellä sinetin halki ja veti kuoresta esiin pergamentin. Sille oli kirjoitettu:

Hyvä Lilja Jokinen,
huomautamme, että seuraava lukukausi alkaa syyskuun ensimmäisenä päivänä. Tylypahkan pikajuna lähtee King's Crossin asemalta, laiturilta yhdeksän ja kolme neljännestä, kello yksitoista.
Ohessa on luettelo lukuvuonna tarvittavista kirjoista.
Parhain terveisin,
Professori N. Longbottom
Vararehtori

Lilja nosti hitaasti katseensa vanhempiinsa. Epäusko kuulsi hänen sinisistä silmistään. Sitten hän laski katseensa takaisin kirjekuoreen ja veti sieltä toisen paperin. Se ei ollut kuitenkaan kirjalista.

Hyvä neiti Jokinen,
aloitat opiskelun Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa viidenneltä luokalta, kesken koulutuksen, joten katsoin parhaaksi selventää muutamia seikkoja.
Ensinnä, Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa on käytössä tupajärjestelmä, jossa kukin oppilas lajitellaan ensimmäisenä kouluvuonnaan johonkin neljästä tuvasta, jossa hän jatkaa koko kouluaikansa. Sinut tullaan lajittelemaan erillään muista koulunalkajaispitojen jälkeen, jolloin sinut noudetaan salista.
Viidennen luokan opiskelijoilla tulee olemaan ammattivalinnanohjausta ja suuret V.I.P -kokeet.
Kolmasluokkalaisten ja sitä vanhempien opiskelijoiden on lupa käydä tiettyinä viikonloppuina läheisessä Tylyahon kylässä, joten ohessa on lupalappu, joka vanhempien tulisi allekirjoittaa.
Sinulle kerrotaan koulun käytännöistä ja tapahtumista tarkemmin saavuttuasi Tylypahkaan.
Parhain terveisin,
Professori N. Longbottom
Vararehtori

Lilja lukaisi vielä pikaisesti kirjalistan ja lupalapun ja tarkisti, ettei kuoreen ollut jäänyt mitään. Sitten hän käänsi ilmeettömät kasvonsa vanhempiinsa, jotka tuijottivat häntä hermostuneina. Lilja ei tiennyt, pitäisikö hänen huutaa vai pitää mykkäkoulua. Oli miten oli, hänen vanhempansa olivat tehneet jotain pöyristyttävää. Ei noin suurta päätöstä saisi tehdä lapsensa puolesta. Koulun vaihto. Sitä kaikki oli alusta asti ollut. Ja kaiken lisäksi ulkomaille. Asiassa ei ollut kuin huonoja puolia. Mitä hänen vanhempansakaan siitä hyötyisivät? Hän näyttäisi pöljältä ensiluokkalaiselta yksin tuntemattomassa koulussa, ei tuntisi koulua yhtään, ja kaiken lisäksi, hän osasi englantia vain kolmannen ja neljännen luokan oppimäärän. Hän ei voisi edes ymmärtää opettajia. Opiskelu oli muutenkin aivan käsittämättömän vaikeaa. Mistä häntä näin rangaistiin? Liljan punnittua vaihtoehtoja vanhempien rangaistuksesta, hän päätyi mykkäkouluun, sillä arveli sen olevan tehokkaampaa; hän kun huusi muutenkin koko ajan. Hänen vanhempansa olivat koko ajan odottaneet hänen alkavan huutaa, mutta Lilja ei sanonutkaan mitään, vaan hääntyi (kääntyi) heilauttaen vehnänvaaleita hiuksiaan, ja marssi portaikkoon.
”Lilja, odota!” Katja huusi epätoivoisesti. Lilja pysähtyi, muttei kääntänyt katsettaan äitiinsä. ”Teemme tämän omaksi parhaaksesi. Olemme tulleet opettajiesi kanssa siihen lopputulokseen, että maisemanvaihdos tekisi sinulle hyvää. Se auttaisi opiskeluasi!” Lilja oli vähällä väittää vastaan, listata kaikki kymmenet huonot puolet, mutta muisti sitten päätöksensä ja pysyi vaiti tuijottaen portaikkoa selin vanhempiinsa.
”Emme kertoneet sinulle aiemmin, sillä emme halunneet meidän kaikkien loman menevän pilalle mökötyksesi takia. Ja eikö ole ihan mukavaa viettää pari viikkoa pidempi kesäloma?” Tommi jatkoi. Ei ole, Lilja ajatteli. Ei valehtelijoiden kanssa. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen, vaan harppoi loputkin portaat ylös ja käveli huoneeseensa mököttämään.
”Eikö tuo voisi jo kasvaa vähän vuorovaikutuskykyisemmäksi?” Katja puuskahti Tommille alakerrassa.
”Sanos muuta, Katja, sanos muuta...” Tommi mutisi ja avasi päivän lehden.

[Katrine Isabell Wall]

4. Kohtaamisia

Lilja nousi punaisesta Toyotasta ja astui suoraan matalaan lätäkköön auton vieressä. Noita kirosi ja hypähti jalkakäytävälle. Toinen tennari oli nyt märkä, ja sukka kastui inhottavasti. Ei Lilja ollut todellakaan halunnut aamulla pukea kumisaappaita, kuten hänen äitinsä oli ehdottanut. Nyt se kostautui, kun oli koko pitkän ajomatkan ajan satanut kaatamalla, ja maa oli aivan märkä.
Lilja käveli toinen tennari vettä tirskuen auton takakontille ja avasi jäykän kannen. Noita yritti kammeta raskasta matka-arkkua ulos autosta, mutta se ei liikahtanutkaan. Voisi hänen äitinsä edes vähän auttaa. Lilja oli vähällä karjaista asiansa autoon, jonne hänen vanhempansa olivat jääneet kuuntelemaan puoli kymmenen uutisia, mutta muisti sitten jälleen kerran päätöksensä, jonka oli onnistunut pitämään jo kaksi ja puoli viikkoa. Hän aikoi pitää sen lähtöön saakka. Siihen ei ollut tosin kuin kolme tuntia, kun hän nousisi iltakoneeseen, joka veisi hänet Lontooseen. Hänen äitinsä kollega ja hyvä ystävä opastaisi hänet lentoasemalta Vuotavaan noidankattilaan yöksi ja aamulla juna-asemalle.
Lilja käveli auton ympäri varoen lätäkköjä ja naputti kipakasti oikeaa etuikkunaa. Sitten hän osoitti auki retkottavaa takaluukkua ja laittoi kätensä puuskaan. Katja pyöräytti silmiään ja avasi turvavyönsä. Lilja väisti äitiään, kun tämä nousi autosta, ja kiersi sitten tämän jäljessä matka-arkulle. Katja oli tottunut jo pari viikkoa aikaisemmin mykkäkouluun, joten hän ei toivonutkaan kiitoksia, kun hän mutisi kevennysloitsun ja nosti matka-arkun tavaratilasta luonnottoman helposti.
Sisällä terminaalissa oli lämpimämpää kuin ulkona, ja Lilja kääräisi takkinsa vyötärölle. Joka puolella vilisi jästejä, ja lennot vilisivät jättimäisissä tauluissa. Hänen lentonsa lähtöön olisi vielä aikaa, joten hän istahti penkille vanhempiensa viereen.
Lilja päätti tarkistaa vielä kerran pieneen reppuun pakkaamansa käsimatkatavarat. Sulkakynä, mustepullo ja jästikynä, lumottu yhteyspeili, Saamen sanomat ja joku Brittiläinen sanomalehti, taikasauva, jästi- ja velhorahaa, karkkia, evästä ja muutkin tärkeät tavarat löytyivät kaikki omilta paikoiltaan. Sitten häntä kiusannut ajatus livahti taas hänen mieleensä: puhuminen Englannissa. Nyt olisi viimeinen tilaisuus kysyä. Mutta Lilja ei halunnut rikkoa päätöstään. Hän mulkoili äitiään kuin päätös olisi ollut tämän syytä – tai olihan se Liljan mielestä - ja Katja hymyili tyytyväisesti takaisin.
”Miten oikein voin puhua siellä?” Lilja murahti hampaidensa välistä vanhemmilleen. Hän puhui heille ensimmäistä kertaa lähes kolmeen viikkoon, mutta hänen äänensä ei ollut mykkäkoulusta huolimatta käheä, sillä hän oli jutellut ystävilleen yhteyspeilien avulla.
”Odotinkin jo että kysyisit”, Katja yritti näyttää välinpitämättömän tietäväiseltä, mutta ei osannut peitellä riemuaan kuullessaan tyttärensä äänen pitkästä aikaa. Lilja kohotti toista kulmaansa odottavasti. ”No, on eräs varsin simppeli loitsu. Tulkkiloitsu. Sitä voisit kokeilla. Tulkkiloitsun avulla ymmärrät vuorokauden ajan tiettyä kieltä. Sinun on muistettava se joka aamu, mutta se on yksinkertainen. Sinun on osoitettava taikasauvalla päätäsi ja kuljetettava se sitten osoittamaan kurkkua, samalla ajattelet tulkattavaa kieltä, mietit lauseenrakennetta, sanoja, ja lausut mielessäsi lauseita. Sitten sanot ääneen `Tulkkio!´, silloin ymmärrät ja puhut kieltä sujuvasti nukahtamiseesi asti”, Katja selosti. Liljan mielestä loitsu ei kuulostanut lainkaan yksinkertaiselta, mutta kai se oli parempi kuin päntätä yhdessä yössä koko kieli päähänsä.
”Miksi lauseita ja muita pitää ajatella?” hän murisi. Liian kohtelias hän ei ainakaan halunnut hiljaisuuden jälkeen olla.
”Se valikoi kielen jota tulkata. Muista kuitenkin ettei taika poista lausumistasi. Se vain saa sinut puhumaan ja ymmärtämään sitä kuin suomea. Siksi nyt on tärkeintä oppia lausumaan oikein, jotta sinun puheestasi saadaan selvää.”
Lilja murahti ja alkoi selailla päivän Saamen Sanomia.

Kun lähtöselvitys oli viimein avattu ja lentokentän läpi seikkailtu, oli hyvästien aika turvatarkastuksessa.
”Muista loitsu, jos et muista, kysy peilillä, muista soittaa koneesta minulle ja Alicelle ja hae kentällä sitten matka-arkkusi ja pidä itsestäsi huolta, löydät kyllä ystäviä ja muista käydä pöllölässä katsomassa Herbertiä ainakin kerran viikossa ja...” Katja pajatti viime hetken ohjeita.
”Äiti! Nyt hiljaa! Osaan kyllä! Mutta älä luule sen tarkoittavan, että haluan”, Lilja lisäsi. ”No, moikka”, hän lisäsi ja yritti kävellä turvaportista laskettuaan tavaransa hihnalle, joka veisi ne läpivalaistavaksi. Katja kuitenkin yllätti hänet takaapäin ja rutisti tiukasti.
”Äiti, älä, en saa henkeä!” Lilja kähisi. Katja päästi tytön otteestaan.
”Anteeksi, kulta, olen vain niin hermostunut!”
”Miksi sitten edes lähetit minut?” Lilja kääntyi vielä katsomaan hetkeksi isäänsä, kääntyi sitten ja käveli turvaportista läpi.
”Hämäyty”, Lilja kuuli Katjan kuiskaavan tämän osoittaessa vaivihkaa taikasauvallaan matkatavarojen läpivalaisukonetta, ettei se hälyttäisi taikaesineistä.

Lentokoneessa oli hämärää sen kiitäessä jossain Saksan yllä. Lilja tuijotteli ikkunasta ulos näkemättä juuri mitään, sillä kello lähestyi iltayhtätoista ja aurinko oli laskenut jo hyvän aikaa sitten. Lilja kaivoi laukustaan pienen halvannäköisen käsipeilin. Sellaisten valmistaminen oltiin lopetettu joksikin aikaa nelisenkymmentä vuotta aiemmin, mutta se oltiin aloitettu uudestaan parikymmentä vuotta myöhemmin, ja nyt taikapeilit olivat kehittyneet, eivätkä ne enää toimineet pareittain vaan -
”Alice!” Lilja kuiskasi peilille ja odotti jonkun aikaa, tuijotellen valkoiseksi muuttunutta peilä, kunnes kuva alkoi heilua ja kohdistui lopulta kasvoihin; Alice oli nostanut peilin pöydältä.
Alicella oli kauniit ja lempeät kasvot ja siniharmaat hiukset. Hän oli hieman vanhempi kuin miltä näytti, nelissäkymmenissä, ja hänellä oli tytär, jota Lilja ei ollut ikinä tavannut.
Alice ilmeisesti tervehti Liljaa, mutta tämä ei tajunnut sanaakaan, joten Lilja viittoili tätä odottamaan ja vilkaisi, ettei kukaan koneessa katsonut häneen. Sitten hän suuntasi taikasauvan päätään kohti ja ajatteli niitä harvoja englanninkielisiä sanoja, jotka tiesi. ”Tulkkio”, noita mutisi ja liikutti sauvaansa kurkulleen. Hänestä tuntui kuin joku olisi tullut sekoittamaan vispilällä hänen aivojaan, kun ajatukset muotoutuivat uudelleen. Mutta vaikka Lilja kuinka kaiveli uudesti muotoutunutta mieltään, ei hän keksinyt yhtään sanaa englanniksi. Niinpä hän yritti viittoa Alicelle tehostaen sanojaan suomella, vaikka se tuskin auttaisi: ”En... puhu... englantia!” Lilja äänsi sanat mahdollisimman selvästi ja viittilöi samalla. Alice alkoi nauraa, ja Lilja näytti loukkaantuneelta.
”Etpä näytä puhuvan, mutta minä puhun, joten ei tarvitse viittoa!” Alice nauroi. Ja Lilja ymmärsi joka sanan.
”Puhutko suomea? Miksi äiti ei kertonut?” Lilja kysyi lopettaen viittomisen.
Alice näytti kummastuneelta. ”En puhu suomea. Mistä sinä sellaista sait päähäsi?”
”Juuri nythän sinä puhut!” Lilja intti.
”Puhun englantia. Etkö huomaa?”
”Minä en osaa sanaakaan englantia!”
”Se selittäisi tuon surkean ääntämisesi ja kummallisen tönkön aksenttisi, mutta joudun valitettavasti ilmoittamaan sinulle, että puhut kieliopillisesti puhdasta englantia”, Alice analysoi.
Liljaa alkoi ärsyttää Alicen itsepäisyys. ”En puhu tönkösti, vaan ihan normaalia suomea!”
Peilistä kuului äkkiä toinen ääni. ”Äh, äiti – anna minä!” Näkymä heilahteli, ja peiliin ilmestyivät Liljan ikäisen tytön kasvot, joita kehysti ruskea kihara hiuspehko. ”Hei, Lilja, olen Amy West, anteeksi äitini, hän on vähän hidas... Tuosta kielijupakasta, olet kaiketi langettanut itseesi jonkin tulkkiloitsun?” Lilja nyökkäsi. Hyvä että joku edes yritti selittää jotain sekoittamisen sijaan. ”Tulkkiloitsuissa on usein sellainen jippo, että unohtaa oman äidinkielensä, ja puhuu tarkoitettua kieltä kuin sitä”, Amy hymyili ystävällisesti.
”Ai, no tuo kuulostaa loogiselta, luulin hetken jo tulleeni hulluksi!” Lilja puuskahti. Amy tirskui. ”Mikäs nyt on noin hauskaa?” Lilja kysyi epäileväisesti.
”Anteeksi, mutta sinulla todella on ihan kauhea aksentti!” Amy nauroi.


***

”Lily, nyt alas sieltä!” Ginny Potter karjahti portaikkoon. Oli ensimmäinen päivä syyskuuta, ja kello läheni kymmentä. Pottereiden talossa oli jo kiire asemalle, mutta nuorimmainen viipyili vielä huoneessaan. Albus naputti hermostuneena jalkaansa lattiaan seisoskellessaan täyteen pakatun matka-arkkunsa vieressä. Hän ei halunnut myöhästyä viimeisenä kouluvuonnaan junasta mokoman siskon takia, joka oli tapansa mukaan jättänyt pakkaamisen viime tippaan ja etsiskeli parhaillaan koulukirjojaan. Albus katseli, kun Harry raahasi laukkuja autoon. Silloin yläkerrasta kuului askelia.
”Vihdoin!” Ginny huudahti, mutta tulija ei ollutkaan Lily vaan James, joka tallusti portaat alas T-paidassa ja pyjamanhousuissa.
”Huomenta!” James haukotteli. Albus siristi silmiään. James nukkui tahallaan pitkään lesoillakseen sillä, ettei hänen tarvinnut enää käydä Tylypahkaa.
”Nyt minä kyllä lähden hakemaan sen tytön alas”, Ginny puuskahti ja harppoi yläkertaan punaiset hiukset heilahdellen.
”Onko kiva mennä viimeistä kertaa Tylypahkaan?” James kysyi. ”Ja oikein johtajapoikana?” Albus virnisti kuullessaan veljensä kysymyksestä säväyksen kateutta. James oli erittäin kilpailuhenkinen, joten häntä ärsytti, kun hän ei voittanut pikkuveljeään.
”Joo, on se kivempi kuin lukea hulluna ensi viikolla pidettäviin aurorikoulutuksen pääsykokeisiin”, Albus hymähti.
James irvisti. ”No joo. Mutta onko kiva kun oma pikkusisko on huispauskapteeni, etkä sinä?” James ivasi. Albus oli juuri heittämässä jotain purevaa takaisin, kun Ginny ja Lily viimein ryntäsivät alakertaan perässään Lilyn matka-arkku, jonka Ginny oli noitunut helpommin liikuteltavaksi.
”Nyt äkkiä!” Ginny huusi juostessaan ovesta ulos. James ja Albus naurahtivat ja säntäsivät perään.
Kun koko konkkaronkka tavaroineen oli ahdettu autoon, teki jo tiukkaa pienestä laajennusloitsusta huolimatta, ja Ginny sai kiittää onneaan, ettei Jamesia kauheasti kiinnostanut tulla mukaan asemalle. Harry karautti pihasta, ja Albus katsahti viimeistä kertaa taakseen kotitaloon. Nyt alkaisi hänen viimeinen vuotensa Tylypahkassa.
Matka tuntui taittuvan tuskallisen hitaasti siitä huolimatta, että Harry ajoi lähes poikkeuksetta ylinopeutta. Albus vilkaisi kelloa minuutin välein luottamatta siihen, ettei se yhtäkkiä näyttäisi yhtätoista. Autossa oli hyvin kuuma, ja Ginny joutui asettamaan sauvansa puhaltamaan viileää ilmaa, joka ei kuitenkaan riittänyt takapenkille saakka, vaan Albus ja Lily saivat hikoilla vanhempiensakin edestä.
Lopulta he kaarsivat King's Crossin asemalle seitsemää vaille yksitoista, ja autosta nouseva Albus sai harmikseen huomata, ettei ulkoilma paljoa auttanut, sen sijaan päivä oli lämmennyt epätavallisen kuumaksi ollakseen syyskuun ensimmäinen.
Albuksen mielestä oli mukavaa tarkastella jästejä, heidän monivärisiä autojaan, kummallisia tapojaan, hauskoja laitteitaan ja kiireisiä askeliaan, mutta sille ei tänä aamuna ollut aikaa, joten kun Harry viskasi hänen matka-arkkunsa pihalle, Albus nappasi sen nopeasti ja lähti vetämään sitä kohti aseman pääovia. Kello napsahti taas minuutin eteenpäin seurueen edetessä ruuhkan läpi. Laiturit vilahtelivat ohi, kunnes he saapuivat laiturien yhdeksän ja kymmenen väliin kahta vaille. Velhoja tai noitia ei näkynyt, eikä ollut ihmekään.
”Sinä ensin, Lily!” Harry ilmoitti. Lily odotti jästituristilaumaa ja vilahti sitten seinän sisään huomaamattomasti. Se oli hänelle helpointa, koska Harry oli ottanut hänen arkkunsa, mikä oli Albuksen mielestä epäreilua, sillä hän oli joutunut viidennellä luokalla vetämään itse matka-arkkuaan.
Sitten Albuksen vuoro. Hän veti matka-arkkunsa lähelle kaidetta, oli nojailevinaan siihen ja syöksähti sisään, kun oli varma, ettei kukaan katsonut. Hän tupsahti savun täyttämälle laiturille, joka oli puolillaan vilkuttavia vanhempia, sillä kaikki koululaiset olivat jo junassa. Lilyä ei näkynyt, joten Albus päätteli hänen olevan jo junassa. Ginny ja Harry saapuivat laiturille Albuksen perässä.
”Hyvää viimeistä kouluvuotta kultanen!” Ginny toivotti ja yritti halata Albusta, joka kuitenkin väisti – ei halailu sopinut johtajapojan arvolle, sitä paitsi hänen äitinsä tuskin enää päästäisi häntä junaan.
”Äiti, nyt ei ehdi, on kiire. Voit lähettää jokavuotiset kultaiset elämänohjeesi pöllöpostilla, mutta nyt on mentävä!”
Ginny mutristi suutaan, mutta antoi pojan mennä.
”Pidä huolta itsestäsi”, Harry sai heitettyä ennen kuin Albus astui junaan. Poika hymähti huvittuneena junan pillin viheltäessä.
”Moikka!” Albus astui junaan ja vetäisi oven perässään kiinni.
Poika nojasi hetken seinään osaksi huojentuneena ehdittyään juuri liikkeelle lähtevään junaan ja osaksi ärsyyntyneenä siitä, että hän oli saapunut junaan viimeisenä, joten hänen olisi istuttava siellä missä tilaa riitti, vaikka se olisi keskellä luihuisjengiä.
Albus lähti kävelemään junan käytävää eteenpäin kurkkien vaunuosastoihin ja etsien sieltä tuttuja naamoja. Scorpiuksen vaunuosaston kohdalla ollut vapaita paikkoja, mutta Albus sai lähteä kiireellä, kun hänen peräänsä lensi muutama kirous.
Kun hän lopulta löysi tuttuja naamoja, oli vaunuosasto jo täynnä. Rose istui siellä yhdessä Roxannen, Hugon, Mollyn ja Fredin kanssa. Rose nousi ja käveli Albuksen luo käytävään.
”Anteeksi”, Rose kuiskasi pahoitellen, ”luulin että istut jossain valvojaoppilasvaunussa kun et tullut, joten pyysin Mollyn ja Roxannen tänne.”
”Ei se mitään”, Albus hymyili. Oli mukava nähdä Rosea, vaikka he olivatkin tavanneet usein kesälomalla, oli viime näkemästä jo pari viikkoa. Rose oli aina yhtä kauniina,(Kaksoispiste) punaruskeat lievästi kihartuvat hiukset, suloiset pisamat ja pähkinänruskeat silmät. Albus oli aina ollut hiukan ihastunut parhaaseen ystäväänsä, joka oli valitettavasti myös serkku, joten tämä tiesi, ettei minkäänlaista suhdetta yksipuolisesta ihastuksesta ikinä syntyisikään. Sitä paitsi, Albuksella oli tyttöystävä.
”Mitä sinä tuijotat?” Rose kysyi leikillään ja hymyili huvittuneena.
”En mitään, mietin vain missä Sarah on?” Albus kysyi muina miehinä.
”Sarah Carterin vaunu on täynnä, hän istuu Malfoyn ja ystäviensä kanssa”, Rose vastasi. Häntä selvästi puistatti. Hän ei ollut kovin mieltynyt Albuksen luihuistyttöystävään, vaikka muuten Albuksesta pitikin.
”Scorpius Malfoyn? Ei ole totta!” Albus puuskahti. ”En huomannut, kun Scorpiuksen rasittavat ystävät suorastaan sokaisivat minut kirousten ilotulituksella.”
”Eikö ole kummallista, että Carter ei lähtenyt perääsi?” Rose naurahti.
Albus kohautti olkiaan, sitten hän hymyili viekkaasti. ”Lähtisitkö sinä minun perääni?”
Rose huitaisi leikillään Albusta. ”Lopeta toisten tyttöjen kanssa flirttailu! Sinähän seurustelet!” Albus naurahti. Rose ei tiennytkään, ettei se ollut mikään aivan viaton heitto. ”Lilyn vaunussa on kai tilaa”, Rose jatkoi.
”Menen sitten sinne. Nähdään pidoissa, kulta!” Albus hymyili ilkikurisesti ja väisti Rosen kättä, joka yritti jälleen huitaista häntä.
”Al, nyt lopeta, luulisi melkein, että olet ihastunut minuun etkä Sarahiin!” Rose nauroi.
”Mistä sitä koskaan tietää...”
”Al!”
”Selvä on, ei enää pelleilyä, nyt käyttäydyn niin kuin johtajapojan arvolle sopii”, Albus julisti vakavana. Rose hyppäsi hänen syliinsä.
”Et kertonut olevasi johtajapoika!” Rose kiljahti innoissaan mutta tyrmistyneenä.
”Älä rutista noin kovaa, johtajatytön merkkisi painaa!” Albus valitti.
”Nimenomaan! Minä kerroin heti kun se saapui!” Rose marmatti takaisin ja päästi Albuksen otteestaan.
”Ehkä merkki ei ole minulla ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä”, Albus virnisti. ”Ja kuka täällä muuten nyt halailee varattuja poikia?”
Rose näytti Albukselle kieltä. ”Moikka mussukka.”
”Moikka kulta.” Albus lähti jatkamaan matkaa kohti pikkusiskonsa vaunuosastoa. Pian hän löysikin sen. Lilyn lisäksi siellä istui vain tämän ystävä, viidesluokkalainen korpinkynsi Amy, ja joku Albukselle tuntematon tyttö. Kenties Lily oli vihdoin hieman laajentanut ystäväpiiriään.
”Moikka Lily, Amy”, Albus tervehti ja rojahti vieraan tytön viereen ja risti jalkansa vastapäätä istuvan Lilyn penkin reunalle, josta Lily tönäisi ne inhosta kiljahtaen alas. Albuksen oli pakko nousta istumaan ryhdikkäämmin.
”Mistä moinen itsevarmuus?” Lily kysyi. ”Tuliko Sarah kehumaan?”
”Hahhah. Etkö aio esitellä uutta hurmaavaa ystävääsi?” Albus kysyi leikillään.
”Alat iän myötä muistuttaa yhä enemmän Jamesia. Vai olisikohan tyttöystävien myötä?” Lily nauroi.
Albus korjasi ryhtinsä suoraksi ja ojensi uudelle tytölle kätensä. Pitkähiuksinen vaalea tyttö tarttui siihen. ”Albus Potter, seitsemäsluokkalainen rohkelikko ja johtajapoika sekä huispaaja palveluksessanne, neiti” Albus esittäytyi vakavana.
Tyttö naurahti ja puristi Albuksen kättä. ”Lilja Jokinen, viidesluokkalainen joukahainen ja huispaaja, vai miten se meni...” Noita puhui voimakkaalla aksentilla joka kuulosti pohjoismaiselta. Nimikin kuulosti oudolta, samoin tupa.
”Mistä päin mahdat olla, ja mikä se joukahainen...?” Albus hämmästeli ja päästi irti Liljan kädestä.
”Olen suomalainen vaihto-oppilas, enkä tiedä mikä olen Tylypahkassa, joten sanoin Suomen koulun tupani. Sanoit huispaaja. Mitä paikkaa pelaat?”
”Olen lyömätön lyöjä, ja rakas pikkusiskoni tässä on ykkösjahtaajamme. Hän sattuu olemaan myös joukkueemme kapteeni”, Albus selosti.
”Minä olin viime vuonna jahtaaja, mutten tiedä, pärjäänkö täällä karsinnoissa”, tyttö ilmoitti. ”Oletteko te siis sukua?” Yhtäkkiä tämä näytti muistavan jotain, avasi äkkiä sylissään olevan pari päivää vanhan Päivän Profeetan ja alkoi lukea sitä.
”Jep, olemme sisarukset, ja meillä on vielä isoveli, mutta hän on jo aikuinen. Montako vuotta olet pelannut?” Albus kysyi, mutta Lilja piiloutui visusti lehtensä taakse.
”Ei kuulu sinulle! Etkö nää, että luen?” noita kivahti yllättäen.
Albus kumartui Lilyn ja Amyn puoleen ja kuiskasi: ”Mikä Liljaa risoo?”
”En tiedä, hänen äitinsä on minun äitini kaveri, ja hänet lähetettiin kai tänne, koska hänellä oli vaikeaa omassa koulussaan. Välillä hän on mukava, varsinkin tutustuessaan uusiin ihmisiin, mutta sitten tuntuu töykeältä ja etäiseltä. Silloin ei kannata yrittää puhua hänelle, hän vain tiuskii”, Amy supatti takaisin.
”Selvä on”, Albus kuittasi ja alkoi taas puhua tavalliseen ääneen Amyn ja Lilyn kanssa.


***

Junamatka taittui nopeasti, mutta Lilja ei sanonut enää mitään. Sen sijaan hän luki velhojen Brittiläistä sanomalehteä, jonka nimi oli Päivän Profeetta, ja yritti sen avulla päästä jyvällä Englannin taika-asioista. Hän sai selville, että pian järjestettäisiin uudet taikaministerivaalit senhetkisen taikaministerin, Kingsley Kahlesalvan, jättäessä kaksikymmentäneljä vuotta hoitamansa viran, ja että Lontoossa velhot ja noidat ostavat tavaransa yleensä Viistokuja-nimisestä paikasta, sekä paljon lisätietoa koulusta, johon oli menossa, sillä lehdessä oli juttu koulujen alkamisesta. Nyt hän tiesi esimerkiksi sen, että koulun tuvat olivat Rohkelikko, Puuskupuh, Korpinkynsi ja Luihuinen, että siellä oli käytössä tupapisteet, ja että vararehtori Longbottom oli todella se sama henkilö, joka auttoi aurori Harry Potteria kaksikymmentä neljä vuotta aikaisemmin suuressa taistelussa, jonka häviäminen olisi koitunut koko maailman – ei pelkästään Englannin kohtaloksi.
Lilja sai jatkuvasti harmitella omaa ailahtelevaisuuttansa. Hän käyttäytyi häkeltyessään kuin ääliö, ja vitsaili mokomien yli-innokkaiden pellejen kanssa. Eivät nuo rellestäjät olleet yhtään hänen tyyppiään. Oli vain niin kummallista, että vastaan tuli niin paljon ihmisiä, jotka eivät tiuskineet hänelle, että hän aivan unohti olevansa Englannissa vasten tahtoaan. Juna pysähtyi lopulta Tylyahon asemalle, ja Lilja pyyhälsi vaunuosastosta pois välittämättä muiden odotuspyyntöjä. Mokomat tungettelijat halusivat varmaan vain huomiota liikkuessaan ulkomaalaisen oppilaan kanssa. Kaikkiahan nyt vaihto-oppilaat kiinnostivat. Lilja seurasi ihmismassaa ja päätyi istumaan tummiin hevosettomiin vaunuihin muutaman muun noidan ja velhon kanssa. Siinä missä Pottereiden puvuissa oli ollut punaisia ja kultaisia korostuksia ja Amy Westin puvussa sinisiä ja pronssisia, oli tämän porukan puvuissa tyylikkäät vihreät ja hopeiset koristeet. Lilja päätteli lehdestä saamiensa tietojen avulla heidän kuuluvan Luihuisen tupaan. He eivät vaikuttaneet yhtä lapsellisilta kuin tuo hihkuva parvi junasta. Kärryissä istuskelijat tutkailivat Liljaa viileästi vaunujen nytkähtäessä liikkeelle.
”Minä olen Scorpius Malfoy”, ilmoitti valkohiuksinen poika, joka istui Liljaa vastapäätä. ”Miksi sinä tänne tungit?” poika äyskähti.
”Ja mihin ihmeeseen olet kadottanut tupamerkkisi?” kysyi mustahiuksinen tyttö, joka istui Liljan vieressä. Tällaista seuraa Lilja oli jo vähän kaivannutkin. Kerrankin sai hyvällä omatunnolla vähän riidellä. Lilja jotenkin tykkäsi väittelyistä ja etenkin niiden voittamisesta. Eikä näiden oppilaiden seurassa ainakaan tarvitsisi esittää kohteliasta.
”Olen vaihto-oppilas. Anteeksi vaan, jos tämä vaunu on tarkoitettu vain kuninkaallisille”, Lilja tiuskaisi.
”Mistä ihmeestä olet tuon karsean ääntämyksesikin repäissyt?” räkätti punapäinen poika Malfoyn vierestä.
”Antakaa tytön olla, on aika inhottavaa kiusata nuorempaa porukalla, ja varsinkin ulkomaalaista!” viimeinen vaunussa olija pyysi. Liljaa puolustaneella noidalla oli olkapääpituiset, latvoista sisäänpäin kaartuvat tummanruskeat hiukset ja vihreät silmät. Lilja tuhahti. Hän osasi kyllä pitää itsekin puolensa paria nuorta vastaan. ”Minä olen Sarah Carter”, noita esittäytyi.
Lilja inhosi virallisia esittelyjä. ”Lilja Jokinen”, hän kuitenkin murahti.
”Älä viitsi olla tuollainen tosikko, Sarah! Me vain haluttiin tietää, miksi tuo pikkutyttö häiritsee meitä!” Malfoy puuskahti.
Kaikenlaista väittelyä jatkui linnan porteille saakka, kunnes menosuuntaan selin istuva Lilja älysi viimein kääntyi katsomaan tulevaa kouluaan ja henkäisi hämmästyksestä. Tylypahkan linna seisoi hänen silmiensä edessä kaikessa komeudessaan.

[Evelyn Clément]

Huikeaa Kat! Aivan uskomattoman upeeta tekstii ja huimaa tarinaa. :)

Ikävä kyllä en voi antaa yli 20p. ennen kuin saat koko tekstin loppuun ja ansaitsen vielä ylimääräiset 5 pistettä! :D