Kirjoittaja Ophelia Villard » 14 Joulu 2018, 22:02
Onneksi Luol ei osoittanut kärsimättömyyden tai ärtymyksen merkkejä odotuksen johdosta. Pikemminkin päinvastoin. Lentäminen oli tainnut saada tuon vain piristymään. Mitä ilmeisimmin lentäminen sopi Luolille, ainakin tuo näytti mukavan reippaalta ja raikkaalta siinä luutansa kanssa seistessään. Ja entä luuta sitten, Tulisalama Supreme! Se vasta jotakin oli. Hänen oma luutansa oli jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta ainakin se oli tuttu ja turvallinen. Olikohan Luol rikas, kun oli onnistunut saamaan noin hienon luudan? No, samapa se. Joka tapauksessa luuta oli hienompi kuin hänen omansa.
”Ja sekin on nopea,” Ophelia tiesi kommentoida alkuperäistä Tulisalamaa. Sellainenkin olisi kelvannut, ehdottomasti! Tyttö vaihtoi sen kummemmin sitä itse tajuamattaan luutansa kädestä toiseen ja sitten taas takaisin. Luolin seuraavat sanat saivat hänet lopettamaan ja hetken hän vain katsoi tuota silmät pyöreinä. Olikohan hän nyt kuullut oikein?
”Ihanko totta?” hänen oli pakko varmistaa. ”Saanko ihan oikeasti? Etkö pelkää että rikon sen?” Osasihan hän nyt hyvänen aika lentää, mutta hänellä ei yleensä ollut kovin hyvä tuuri, jos oli kyse jostakin hienosta ja kalliista. Sellaiset päätyivät usein rikkoutumaan hänen käsittelyssään. Paitsi ettei hän ollut omaa luutaansakaan hajottanut ja tähän saakka se oli ollut hänen arvokkain aarteensa, vaikka ei ollut paljoa maksanutkaan. Siinä mielessä hän ei ehkä sittenkään ollut aina kaikkein toheloin.
”No, jos minä sitten kokeilen,” Ophelia suostui. Ajatus uudemmalla Tulisalamalla lentämisestä sai aikaan mukavan jännityksen tunteen. Se kipristeli vatsanpohjassa ja vangitsi ajatukset. Ophelia tarttui Luolin ojentamaan luutaan ja nousi pian sen selkään. Ennen kuin hän ehti sitä edes kunnolla ajatella, luuta nousi ylös. Kun hän vasta ajatteli kaartavansa oikealle, Tulisalama tuntui jo tekevän niin. Sehän melkein luki ajatukset! Ja totteli niin herkästi. Ophelia kiersi pari kertaa Luolin ympäri, ihan vain saadakseen tuntumaa ennen kuin uskaltaisi lisätä vauhtia. Koska oli saanut luvan kokeilla luutaa, Ophelia päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen ja suuntasi luutansa kanssa korkeammalle. Hän lisäsi vauhtia ja kiersi kohta kenttää ympäri. Voi taivas sentään, luutahan oli täydellinen! Sillä olisi voinut lentää vaikka kuinka kauan, eikä nautinto olisi siitä mihinkään vähentynyt. Olihan se hurjan nopea, jos vertasi hänen Nimbus 2001:sä. Ja äkäisempi, kuten Luo oli varoitellut. Mutta se taas oli vain jännittävää.
Luol kuitenkin odotti alhaalla, joten Ophelian oli palattava takaisin. Ei hän voinut toisen luutaa omia, vaikka olisikin halunnut. Hän teki vielä pari syöksyä ja melko hurjan näköisen silmukan, ennen kuin laskeutui takaisin alas silmät innosta hehkuen.
”Se on juuri niin upea kuin mitä kaikki arvostelut ovat sanoneet,” tyttö hehkutti ojentaessaan luutaa takaisin. ”Kiitos kun sain kokeilla sitä!” Hän olisi voinut vaikkapa halata Luolia, ihan vain koska oli niin täpinöissään.
”Ehkä saan samanlaisen sitten jos pääsen joukkueeseen,” Ophelia jatkoi. ”Kun en saanut sitä kissaakaan. Muistat kai vielä sen pikkuisen söpöläisen siellä eläinkaupan edessä?” Se kissa oli ehtinyt saada uuden omistajan sillä välin, kun hän oli kierrellyt veljensä kanssa muissa kaupoissa. Eivätkä äiti ja isä olisi sitä kuulemma edes ostaneet, kun hänellä oli jo pöllö.