Ystävätär ja huispausta, mitä muuta voisi toivoa?

[Brian Eldridge]

//peliin ovat tervetulleita Renée Mason ja Ruth Rousseau :3 sijoittuu 7. toukokuuta iltaan//

Istuskelin oleskeluhuoneessa yhdellä yksinäisellä nojatuolilla. Olin koko päivän puuhaillut kaikenlaista, ja vaikka olinkin väsynyt, piti vielä jaksaa huomiseen. Silloin nimittäin ratkeaisi huispauksen osalta tupien välinen mestaruus. En ollut myöntänyt kellekään, mutta aloin olla jo aika hermostunut. Jostain syystä huispaus ei nimittäin ollut viime aikoina oikein sujunut ja se harmitti, mutta myös hirvitti minua erityisen paljon. Tietysti ne ihmiset, joiden kanssa olin harjoitellut, olivat kehuneet minua, mutta silti peli oli tuntunut todella huonolta.

Olin herännyt tänä aamuna aikaisin, reilusti ennen kuutta ja koska minua ei ollut silloin vielä väsyttänyt, olin vaihtanut päivävaatteet ylleni. Olin pukenut löysän siniharmaan collegepaidan, beiget farkut ja mustat urheilulenkkarit, jotka kaikki olivat minulla edelleen päällä. Sitten olin mennyt alas oleskeluhuoneeseen ja löytänyt Alwinen sieltä kirja nurinkurin sylissä nukkumassa sohvalla takan äärellä. Tietysti olin herättänyt tytön, joka sen jälkeen oli laahustanut murmuttaen tyttöjen makuusaleihin.

Kun Alwine oli häipynyt, olin jäänyt yksin oleskeluhuoneeseen ja sen tähden ajattelin kirjoittaa vanhemmilleni jonkinmoisen kirjeen. Pitkää siitä ei tullut, mutta kävin kuitenkin viemässä sen Bonolle, jotta pöllö voisi toimittaa sen perille. Se oli juuri tullut saalistamasta, joten olin käskenyt sen viedä kirjeen kotiin sitten, kun se olisi levännyt. En ollut aivan varma, ymmärsikö lintu, mitä olin sanonut, koska se ei tainnut olla ihan fiksuin tapaamani pöllö.

Pöllötornissa ei kestänyt kauaa ja pian olinkin jälleen taas oleskeluhuoneessa (enkä siis jäänyt kiinni), jossa ei vieläkään ollut ketään. Toisaalta; kuka helvetti on muka lauantaiaamuisin ennen kuutta hereillä? Tai ennen yhdeksää? En oikein ymmärrä, mutta päätin silti käyttää virkeän mielentilani hyödyksi ja opiskella taikuuden historiaa. Minulla ei ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä, mitä olimme opiskelleet tänä vuonna, joten nyt viimeistään oli pakko alkaa päntätä. Sitä en kuitenkaan ehtinyt tehdä kauaa ainakaan muistaakseni, koska olin jo vajonnut syvään uneen.

Kello oli yksi, kun Alwine löysi minut samaiselta sohvalta nukkumasta. 'Taisi maistua uni', hän oli sanonut. 'Ilmeisesti', olin vastannut. Juttelimme siinä hetken sitä sun tätä ja mainitsin Alille kirjeestäni, jonka olin lähettänyt vanhemmillemme. Sitten olimme menneet syömään ja ruoan jälkeen Alwine oli lähtenyt ulos lukemaan ja viimeistelemään jotain taikajuomien tutkielmaa. Minä taas olin mennyt levänneenä takaisin oleskuhuoneeseen pänttäämään taikuuden historiaa.

Ehdin lukea muistiinpanojani pari tuntia, kun minua alkoi kyllästyttää ja lopulta huomasin lukevani samaa riviä kerta toisensa jälkeen. Ilokseni kuitenkin Jep tuli juuri silloin oleskeluhuoneeseen ja päätimme pelata velhoshakkia ja Jep voitti tällä kertaa. Minä olin tottunut voittamaan Jepin yleensä, mutta jostain syystä tällä kertaa kävi huonompi tuuri tai sitten vain satuin olemaan uupunut tai Jep sattui vain olemaan tällä kertaa parempi. Joka tapauksessa Jepin voiton jälkeen poika ei suostunut ottamaan uusintaottelua, joten päädyimme harjoittelemaan yhdessä pimeyden voimilta suojautumisen, muodonmuutosten ja loitsujen käytännön asioita.

Huomasin kellon näyttävän puolta kuutta, kun päätimme mennä muiden mukana syömään herkullista kotitonttujen valmistamaa päivällistä Suurten saliin. Kesken ruokailun Jepille tuli muuta menoa ja hän lähti matkaan jonkun meitä vuotta vanhemman tytön kanssa ja minä jäin yksin. Sovimme kuitenkin, että menisimme illalla yhdessä harjoittelemaan huomista peliä varten (vatsanpohjaani kouraisi, kun ajattelinkin asiaa).

Oleskeluhuoneeseen palattuani löysin Kelvinin ja yhden tämän kaverin pelaamasta räjähtävää näpäystä ja liityin heidän seuraansa. Reilu tunti sen jälkeen Jep kuitenkin ilmaantui paikalle ja tuli hakemaan parin muun viidesluokkalaisen kanssa minut ja Kelvinin mukaan Poudlardineen. Kelvin oli mennyt, mutta minä olin kieltäytynyt, koska täytyi harjoitella vielä huispausta ja siksi istuinkin nyt täällä oleskeluhuoneessa yksikseni, kiillottelemassa jo liiankin kiiltävää Tulisalamaani, jonka olin saanut vasta eilen äidiltä ja isältä ennakkosynttärilahjaksi – enkä voinut sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olin ja kuinka paljon minä halusin jo päästä lentämään sillä. Oikeastaan siinä tämän aamun kirjeessä olin myös kiittänyt heitä uudesta ja rakkaasta luudanvarrestani.

Nousin ylös tuolistani kiillotettuani luudanvartta tarpeeksi ja vein luudanhoitovälineeni matka-arkkuuni. Edelleen sänkyni viereen nojasi vanhempi luudanvarteni, ikivanha Nimbus 1000. Hymyilin tälle haikeana. Kesän alkaessa luutaparka pääsisi portaiden alla olevaan komeroon pölyttymään niiden muiden luutien kanssa, jotka perheemme omisti. Sitä paitsi olin saanut kyseisen luudan toisen luokan joululahjaksi, eli sillä oli myös tunnearvoa aika paljon.

Sängylläni olevasta rannekellosta huomasin kellon olevan jo lähemmäs kahdeksaa ja huomasin, että olisi paras lähteä kiireesti treenaamaan ennen kuin pitäisi palata takaisin oleskeluhuoneeseen. Siksi otin sänkyni alta ruskean nahkaboksin ja pesäpallomailaa muistuttavan vaalean mailan ja lähdin ne ja upouusi Tulisalamani kannettavana kävelemään ensiksi oleskeluhuoneesta pois ja sitten käytävien ja eteishalliin vievien portaiden kautta kohti huispauskenttää.

[Renée Mason]

Olipa turha päivä. Oikeasti, minulla ei ollut ollut mitään tekemistä koko päiväksi! Olin herännyt aamulla virkeänä noin yhdeksältä. Koska oli lauantai, en ollut jaksanut ihan vielä nousta ylös. Olin lepäillyt sängyssä ja lukenut päivän lehteä. Siellä ei ollut ollut mitään mielenkiintoista. Joku jästi oli vain nähnyt velhon pyörittelevän kipinöivää taikasauvaa, mutta se oli korjattu muistiloitsulla. Muuten lehti olikin ollut täynnä hölmöjä mainoksia, joissa tekohymyjään hymyilevät noidat olivat mainostaneet uusia noidanhattuja tai syylänpoistoaineita.

Selailtuani lehden, olin ottanut itseäni niskasta kiinni ja noussut ylös. Olin pukenut löysät vaaleat farkut ja mustan collegepaidan, jonka etumuksessa luki valkoisella tekstattuna ”unicorns are real”. Olin ostanut sen jostain jästikaupasta. Kun olin pukeutunut, olin lähtenyt aamupalalle. Oleskeluhuoneeseen päästyäni, olin huomannut jonkun nukkuvan sohvalla. Brian Eldridge. Olin hymyillyt ja katsellut hetken nukkuvaa poikaa, kunnes olin muistanut taas aamupalan ja lähtenyt metsästämään itselleni syötävää Suuresta Salista.

Lopun päivää olinkin vain harhaillut käytävillä painamassa mieleeni salakäytäviä ja tärkeitä paikkoja, tai paikkoja, jotka ehdottomasti kaipasivat tutkimusretkeä. Esimerkiksi luokkahuone täynnä pölyisiä pahvilaatikoita, joiden sisältö näytti epäilyttävästi joiltain vanhoilta taikaesineiltä. Sitä huonetta ainakin pitäisi tutkia paremmin, jos vaikka löytäisin jotain kiinnostavaa, kuten purevan teepannun tai muuta hauskaa. Vanhoista pahvilaatikoistahan voi löytyä vaikka mitä! Ehkä kuitenkin pitäisi pyytää joku mukaani, jos vaikka teepannu sattuisi hyökkäämään kimppuun.

Päivällisen jälkeen suuntasin askeleeni keittiöön hakemaan jälkiruoaksi muffinin. Kotitontut kipittivät ympäriinsä ja valmistivat oikein makoisan kurpitsamuffinin. Kiitin heitä iloisena ja siirryin syömään muffinia ulos tarkkaillen ympärilleni tarkkasilmäisen Molinan varalta. En nimittäin halunnut joutua hankaluuksiin yhden mitättömän muffinin tähden. Lysähdin penkille ja jäin siihen retkottamaan rennosti muffinia natustellen. Voi, tämä päivä oli ollut tylsä! Ei siinä, olinhan löytänyt ne pahvilaatikot ja käväissyt keittiössä. Mutta tällä kertaa tarkoitin sitä seikkaa, etten ollut puhunut kenellekään koko päivänä. Ja se jos mikä oli äärettömän tylsää. Minä tarvitsin seuraa joka päivälle, muuten tylsistyisin ja harmistuisin. Ja nyt olin tylsistynyt ja harmistunut. Kaikki varmaan lukivat kokeisiin tai muuten opiskelivat.

Valuin penkiltä alas ja jäin makaamaan nurmikkoon. Sää ei ollut mikään helteinen mutta tyypillinen toukokuulle. Ja onneksi olin pukeutunut ihan sopivasti, en toppavaatteisiin mutta en ollut vetänyt päälleni shortsejakaan. Tuuli leikitteli ilmassa pyörteinä ja sai aukinaiset hiukseni väreilemään mukanaan. Katseeni kohdistui sinitaivaaseen ja siellä leijaileviin pilviin. Etsin katseellani pilvistä kuvioita. Ja siihen nukahdin.

Kun heräsin edelleen samasta asennosta ja katsahdin taivaaseen, näin sen hieman tummentuneen siitä, kun viimeksi olin pitänyt silmiäni auki. Vilkaisin rannekelloani, joka näytti vähän vaille kahdeksaa. Olin nukkunut vajaat kolme tuntia. Wau. Ulkona oli kyllä helppo ja miellyttävä nukkua, sen olin kyllä todennut aiemminkin. Miksi koulussa täytyi olla se tyhmä sääntö, ettei saanut lähteä oleskeluhuoneesta yöllä? Olisin nukkunut paremmin ulkona. Mutta sain minä unta ihan hyvin sängyssänikin, joten eipä kai tässä mitään valittamista ollut.

Haroin pörröisiä hiuksiani, jotka olivat takkuuntuneet nukkuessa ja yritin selvittää niitä kammaten sormillani takkuja vähäisemmiksi. Lähdin hoipertelemaan kohti linnaa aikomuksenani ehkä itsekin päntätä jotakin hieman, mutta vain ehkä. Keskeytin kuitenkin matkani, kun näin tutun ihmisen astelevan ulos etuovista. ”Brian”, huudahdin innoissani ja juoksin pojan kiinni. Mahanpohjassani majailevat perhoset olivat taas heränneet. Hymyilin leveästi ja tarkastelin poikaa. ”Huispaamaan menossa?” sanoin kysyvään äänensävyyn, ”Nukuitko muuten hyvin tänään? Oliko uuvuttava taikuuden historian opiskeluhetki?” Virnuilin hieman, mutta virnistykseni kääntyi nopeasti hymyksi. ”Saanko tulla mukaan pelaamaan? Harjoitteletko huomista varten?”, kysäisin. Eihän Brian välttämättä edes haluaisi minua mukaan. Siinnä tapauksessa kääntyisin vain kannoillani ja painuisin makuusaliini yksin.

//Apua anteeks kamalan sekava teksti. Oon kipeenä nii ajatus ei todellakaan kulje…//

[Brian Eldridge]

Minulla oli yleensä tapana mennä koulun pääovista ulos, mutta tänään en ollut sellaisella tuulella. Jotenkin halusin pitkittää matkaa kohti viimeisiä treenejä, koska minua jännitti. Tässä ei kyllä edes ollut mitään jännitettävää, koska aioinhan lentää yksin, mutta... Se vain että mitä jos en osaisi vaikkapa lentää tuolla luudalla? Okei, se ei ollut se syy. Aistin, että jokin olisi vähän eri lailla.

Kävelin laiskasti haukotellen ulos linnan pienemmästä sivuovesta ja suljin sen perässäni kiinni. Raitis viileä tuuli pyyhkäisi hiuksiani heti ja käytävän ummehtunut ilma pyyhkiytyi mielestäni. Ilta-aurinko paistoi vielä ja sen säteet leikkivät järven liplattavassa vedessä. Puut huojuivat ja muutama oppilas istuskeli vaahteran alla nauraen jollekin. Ihan kaunista.

Sydämeni tykytti hetkisen vähän liiankin voimakkaasti eikä asiaa ainakaan auttanut se, kun kuulin miellyttävän äänen huudahtavan nimeni juuri kun olin aikeissa lähtemään kävelemään ikivanhan kiviseinän muodostaman varjon suojassa kohti kenttää. Käänsin katsettani tytön suuntaan ja leveä hymy pyrki väkisinkin kasvoilleni. "Renée", sanoin virnistäen, kun tyttö, jonka kanssa olin tanssinut kurpitsajuhlissa ja jonka kanssa olin hiipinyt aamuyöllä koulun kirjastoon, juoksi luokseni.

Mitä sinä täällä teet? olin kysymässä, mutta Renée ehti ensin. ”Huispaamaan menossa?” hän kysyi. "Jep. Entä mitä sinä teet täällä?", hymyilin. Ehkä tämä oli se asia, jonka tiesin tulevan? Sydämeni hakkasi kovaa. ”Nukuitko muuten hyvin tänään? Oliko uuvuttava taikuuden historian opiskeluhetki?” Peitin kämmenellä silmäni ja pudistelin päätäni nauraen. "Oho, jäin kiinni." Katselin tyttöä kiinnostuneena. ”Saanko tulla mukaan pelaamaan? Harjoitteletko huomista varten?” Renée kysyi hymyillen. Ja hengitin ulos. "Joo, harjoittelen ja tule ihmeessä. Se olisi hauskaa", vastasin iloisesti. "Otetaan sinulle luuta vaikka huispauskentän varastosta? Voitaisiin vaikka ekaksi harjoitella ryhmyn kanssa ja sitten vaikka syötellä ja tehdä maaleja ja sitten vaikka kisata siitä että kumpi saa ensin siepin kiinni?" selitin innokkaasti kävellessämme kohti kenttää.

Avasin luutavaraston oven ja otin sieltä nahkaisen pallolaatikon. "Minkä luudan neiti haluaisi?" kysyin hymyillen ja ojensin Renéelle luudan. Sitten otin vielä kaksi mailaa ja menin pienestä varastosta ulos ja kävelin keskelle kenttää, jonka ruoho jo vihersi kesän merkiksi. "Tehdään vaikka silleen, että päästetään yksi ryhmy irti ja yritetään olla telomatta sillä itseämme? Tarvitsetko kypärää?" hymyilin. Otin toisen pesäpallomailaa muistuttavista mailoista ja leijuin luutani kanssa hieman ilmassa, mutten lentänyt minnekään. Tulisalama tuntui niiiiin erilaiselta. Jotenkin kevyeltä ja herkältä, mutta niin nopealta. Sitä on vaikea selittää. Laskeuduin ja sekin tuntui helpommalta. Katsoin kysyvästi Renéetä tarkistaen, että oliko hän valmis, ennen kuin päästin ryhmyn irti.

Lensin nopeasti taivaan tuuliin ja sitten laskeuduin takaisin hyvälle korkeudelle. Tarkistin taikasauvan olevan taskussani, että voisin pysäyttää ryhmyn tarvittaessa. Sitten aloimme harjoitella. Ehdin lyödä muutaman kerran mailalla nopeasti tulevaa ryhmyä (mutten missään tapauksessa Renéetä kohti), kunnes kuului räks ja en enää tuntenut tulisalamaa allani vaan yhtäkkiä pidin sitä tiukasti kädessäni. Näin ryhmyn. Se tuli ja osui. Ja sitten tunsin kovan ruohon allani. Ryhmy lensi jossain kauempana ja irroitin otteeni Tulisalamasta. Etsin otetta taikasauvastani taskun suunnalta ja lopulta sain kiinni. Paukautin äänettömän loitsun kohti mustaa kuulaa ja se putosi kovaäänisesti maahan. Hiki valui pitkin otsaani. Aloin huutamaan.

[Mila Molina]

Kiitos, Brinée!

Brian Eldridge, Gryffondor: 8 p
Renée Mason, Gryffondor: 4 p