Odottavan aika on pitkä, kuuluu sanonta. Elician harmiksi se piti vähän liiankin hyvin paikkaansa. Hyvästeltyään Sonian huispauksen maailmanmestaruuskisojen jälkeen aika oli tuntunut pysähtyvän kokonaan. Elicia oli kaivannut Soniaa niin paljon, että se oli tuntunut hellittämättömänä kipuna pouffsouffletytön rinnassa, ja lähes joka yö tämä oli itkenyt itsensä uneen. Elician itkusta turvonneet kasvot olivat saaneet tämän äidin huolestumaan tyttärestään ja eräänä iltana äiti olikin kysynyt mikä tätä vaivasi. Vollottaen Elicia oli tullut äidilleen ulos kaapista ja kertonut kaipaavansa erästä punapäätä, johon oli tutustunut uudessa koulussa. Tytön helpotukseksi äiti oli ottanut uutisen vastaan oikein hyvin ja halunnut tietää lisää tästä punapäästä.
"Hänen nimensä on Sonia. Hän on kaunis, fiksu, hauska, rohkea ja rehellinen. Hän on vuotta minua vanhempi ja Gryffondor ja hän haluaa auroriksi. Ja minä rakastan häntä."
Äidille avautumisen jälkeen Elicia oli tuntenut olonsa hieman paremmaksi, mutta tämä kaipasi tyttöä silti, eikä hän malttanut odottaa koulun alkavan taas. Kun syyskuun toisen aamu sitten viimein sarasti, oli Elicia ollut niin innoissaan ja jännittynyt, ettei tämä meinannut kerta kaikkiaan pysyä nahoissaan. Matka Strasbourgista Pariisiin oli tuntunut ikuisuudelta (vaikka tosiasiassa se kesti vain muutaman minuutin, sillä tämä oli kimppailmiintynyt sinne äitinsä kanssa), matka Pariisista Marseilleen (josta Sonia hyppäsi junaan kyytiin) oli tuntunut ikuisuudelta, matka Marseillesta Poudlardineen oli tuntunut ikuisuudelta, matka Poudlardinesta Châteauhon oli tuntunut ikuisuudelta...
Ja nyt matka Pouffsoufflen tuvasta tähtitorniin, jossa Elicia ja Sonia olivat luvanneet tapaavansa, tuntui ikuisuudelta. Elicia kiri askeliaan, lähes juoksi. "Ei juosta käytävässä!" oli joku henkilötunnan jäsen huutanut Elician perään. Hetkeksi tyttö olikin hidastanut askeliaan, mutta seuraavan kulman jälkeen, kun professori ei enää voinut katsoa tytön perään, oli tämä taas pinkaissut juoksuun. Elician kylkeen pisti ja tämä tunsi veren maun suussaan, mutta se ei saanut pouffsoufflea hidastamaan askeliaan. Vasta tähtitorniin vievien portaiden juurella tyttö oli pysähtynyt hetkeksi haukkomaan happea ja keräämään voimia portaat ylös kivutakseen.
Tähtitorniin vieviä portaita kivutessaan Elicia tajusi ihan kunnolla, että hän todellakin näkisi Sonian, aivan pian. Ajatus sai perhoset lehahtamaan lentoon tytön vatsassa ja tämä kompastui jalkoihinsa. "Aua!" Elicia parkaisi ja piteli polveaan, jonka oli lyönyt portaaseen. Siihen tulisi vielä iso ja ruma mustelma. Elicia oli kuitenkin kiitollinen, ettei hänelle käynyt sen pahemmin - hän olisi vaikka voinut kaatua taaksepäin, taittaa niskansa ja kieriä kuolleena alas. Elicia irvisti mielikuvalle, pudisti sen kuitenkin nopeasti pois päästään ja jatkoi portaiden kiipeämistä, koittaen olla välittämättä polvensa jomotuksesta.
Vihdoin Elicia pääsi tähtitorniin vievän oven luokse. Hän veti syvään henkeä, yritti rauhoitella villinä pamppailevaa sydäntään ja työnsi posket punoittaen oven auki. Siellä Sonia oli, ikkunan edessä, tummana siluettina tähtikirkasta yötaivasta vasten. Elicia ei voinut enää hillitä itseään. "Sonia!" hän huudahti, juoksi tytön luokse ja kietoi kätensä tiukasti tämän ympärille. Onnen kyyneleet kihosivat väkisin Elician silmiin ja tämä niiskaisi vetäytyessään vähän kauemmas Soniasta, kädet edelleen tuon vyötäröllä. "Minulla oli sinua ihan kamala ikävä", Elicia kuiskasi ja katseli tytön sieviä pisamaisia kasvoja. Sonia oli niin kaunis.