// Peli varattu Katherine Westwoodille ja Cèlina Tourettelle, aika & paikka: 16.6, Linnan käytävä. (Tämän pelin mukaan kokeet ovat 20. päivä) //

Kolme päivää kokonaista päivää, neljä yötä. Ei! EI! Liian vähän, aivan liian vähän. En ollut valmis, en todellakaan ollut valmis! Olin aloittanut lukemisen vasta muutama viikko sitten! En millään lukisi ja oppisi kaikkea siinä ajassa! Entä jos pyytäisin lisää lukuaikaa? Ei kukaan voinut pyytää sellaista! Kokeet, ne olivat aivan liian lähellä!

Koko viime yön olin valvonut, tai ainakin yön, olin nukahtanut aamuyöstä. Enkä sitten tyhmänä ollut edes käyttänyt yöllä valvomaani aikaa lukemiseen! Olin vain stressannut ja pyörinyt sängyssä. Ja nyt sitten olin aivan liian väsynyt lukemiseen.

Oleskeluhuone oli aivan liian kovaääninen. Kirjastossakaan en saanut täydellistä rauhaa. Olin käyttänyt koko koulun jälkeisen ajan - eli kaksi tuntia - hyvän lukupaikan etsimiseen. Eikä sellaista löytynyt mistään! Tai no, olin löytänyt hyvän ja hiljaisen paikan eräiltä rappusilta, mutta siellä minut oli yllättänyt hämähäkki, jota lähdin äkkiä pakoon, vaikken niitä muistaakseni aiemmin ollut pelännyt.

Kävelin tuskastuneesti linnan käytäviä pitkin, etsien edelleen lukupaikkaa. Mikä tahansa käytävähän olisi käynyt, mutta joko jostain kantautui ääniä, tai sitten siellä oli valon puutetta. Olin väsynyt, niin väsynyt, että olisin aivan hyvin voinut nukahtaa melkein minne vain.

Hidastin vauhtiani, pysähdyin. Käänsin selkäni seinää vasten, nojaten siihen. Suljin silmäni, kai ne voisivat hetken levätä. Suustani pääsi haukotus. Tiesin olevani aivan liian stressaantunut kokeista. Kyseessähän ei edes ollut V.I.P. tai S.U.P.E.R..

Aloin pikku hiljaa valumaan seinää pitkin maahan. Muutaman sekunnin päästä olinkin jo istumassa lattialla. Koukistin polveni, ja laskin pääni niitä vasten. Silmistäni alkoi vuotamaan vettä, ensin jopa niin, etten edes huomannut. Huomattuani sen, aloin itkemään ihan kunnolla, mutta hiljaa. Tyhmät kokeet!

Cèlina pyöriskeli (kirjaimellisesti) linnassa. Hän ei pystynyt lukemaan. Vielä eilen tyttö oli tankannut kaikkea mahdollista mutta nyt ei pystynyt. Ei vaan pystynyt! Cèlinasta oli tuntunut koko päivän että oksennus tulisi kohta.

Tyttö rullasi kohti ilmeisesti tyhjää käytävää karistettuaan kannoiltaan typerät auttajansa. Niitä oli onneksi vähemmän kuin tavallisesti sillä Cèlina ei ollut ainoa hermoilia. Mutta käytävässä oli joku. Ei-ei kukaan ärsyttävä auttaja- vaan joku, joka itki. Cèlina epäili että kokeiden takia.
"Tuota, kröhöm!" Cèlina huomautti että oli paikan päällä.

En saanut itkua millään loppumaan, en vaikka kuinka yritin olla itkemättä, olla vahva. En itkenyt usein, en halunnut käyttää aikaani johonkin sellaiseen... heikkomaisuuteen. Ehkä juuri siitä johtui, etteivät kyyneleeni lakanneet. En ollut itkenyt varmaankaan kahteen kuukauteen, ja sitten kun itkin, kaikki suruni siltä ajalta, muodostuivat kyyneleiksi.

"Tuota, kröhöm!" kuulin jonkun sanovan, ensin ajattelin kuulevani vain omiani, tajusin kuitenkin sitten, että joku liikkui käytävässä. Kohotin päätäni, katsoen noitaa, joka yllätyksekseni istui pyörätuolissa. Kravaatin (anteeksi jos Célinalla ei olekkaan päällään kravaattia!) väristä päätellen tuo oli PouffSouffle. Tunnistin tytön, Célina Tourette. Mistäkö tiesin? Hän oli koulun ainoa pyörätuolioppilas, ja tottakai sellainen toi jonkunlaista 'mainetta'.

Vasta sitten tajusin, että poskeni olivat märät kyyneleistä, ja silmäni luultavasti aivan punaiset. Aloin äkkiä pyyhkimään kasvojani kaavun hihalla, joka sitten kostuikin kyyneleistäni. Olin tietenkin erittäin häpeissäni siitä, että joku Pouffsouffle yllätti minut itkemässä. Sain kuitenkin kasvoni kuivattua jotenkin, ja nostin katseeni taas tyttöön.

//On sillä. SouffPouffle?//

Tyttö pyyhki kyyneliään kaapunsa ja nosti katseensa Cèlinaan.
"C-Cè-Cèlina T-Tourette", Cèlina esitteli änkyttäen.

'Nyt, Cèlina, ole kunnolla. Kokeet, pikku juttu, on elämässä vaikeampiakin asioita. Olet jo tehnyt miljardi koetta! Mikä sinua vaivaa! Ryhdistäydy! Aiotko muka tuollaisena etsiä käsiisi vanhempiesi tappajat!? Olet hyvä tyttö. Älä sohi.' Cèlinan päässä kaikui hellällä mutta määrätietoisella äänel lä; äänellä joka kuulosti jotenkin tutulta.

"Ä-äiti", Cèlina änkytti mutta muisti ettei ollutkaan mukavasti kotona että olisi voinut kertoa 'äidilleen'.
"Mutta eihän äiti-", Cèlina mutisi.
"-telepatiaa!", Cèlina.
"Eikö äiti ole kuollut?", Cèlina mietti ääneen. Sitten tyttö purskahti itkuun.

//Anteeksi, tuollainen kirjoitusvirhe oli ilmeisesti eksynyt tekstiin :D//

Katsoin tyttöä hiljaa, edelleen lattialla istumassa. "C-Cè-Cèlina T-Tourette", hän esittäytyi hieman änkyttäen. Olimme molemmat hetken hiljaa, kunnes Cèlina alkoi puhumaan taas. "Ä-äiti. Mutta eihän äiti - telepatiaa! Eikö äiti ole kuollut?", hän selitti, puhui, mutisi, mitä ikinä.

"A-anteeksi mitä?" kysyin varovasti nousten seisomaan. Mikä Cèlinalle oikein tuli? Sanoiko hän minua äidikseen? "Onko kaikki hyvin?" kysyin, tietäen kuitenkin, että ei. Juurihan minä tässä olin itkenyt, mutta nyt Pouffsouffilainen tyttö alkoi itkemään.

Kävelin hitaasti häntä kohden, niin että välillämme oli muutama askel, olisin halunnut laksea käteni hänen olkapäälleen, mutta en tiennyt halusiko tyttö häneen koskettavan. Siispä vain seisoin hänen edessään, toivoen tuon selittävän mitä oli tapahtunut.

//Ei se mitään.//
"A-anteeksi mitä? Onko kaikki hyvin?", tyttö puhui. Cèlina pudisti päätään.
"E-en tiedä. Kuulin äitini äänen. Hän oli jästi, hän on kuollut", Cèlina selitti;itku laantui.

Odotin hiukan hermostuneena tytön vastausta, kun tuo pudisti päätään. Jouduin katsomaan tyttöä alas päin, koska hän istui pyörätuolissa. Pyörätuoli oli täynnä taikasauvojen kuvia, ilmeisesti Célina piti niistä paljon. Elämä pyörätuolilaisena oli varmaankin jonkinverran erilaista, kuin näin. Tottakai se oli, tietenkin.

"E-en tiedä. Kuulin äitini äänen. Hän oli jästi, hän on kuollut", Célina kertoi. En ollut tiennyt mitään tytön kertomista asioista tätä ennen. Ensinnäkin olin luullut tytön olevan täysiverinen, toiseksi, en tiennyt hänen äitinsä kuolleen. Mutta miten tyttö äänen oli kuullut? Kuvitteliko hän minun ääneni äidinsä ääneksi?

"Oih, tuota... mitä äitisi sanoi?" kysyin hieman takellellen. Huomasin tytön itkun laantuneen jo. Hyvä niin, koska omanikin oli lakannut jo aikaa sitten. Olin silti hieman hämilläni tilanteesta, koska en ennen ollut edes puhunut Célinan kanssa, ja ensitapaamisemme oli sitten tälläinen.

"Oih, tuota... mitä äitisi sanoi?" tyttö kysyi.
"No, ensin hän torui kun hermoilin kokeisiin vaikka vanhempana aion vähintään tappaa kaikki jotka- jotka tappoivat vanhempani. Mutta nyt, uskon että äiti on elossa- ehkä isäkin. Hän-hän ikäänkuin lähetti mieleeni sellaisen viestin vaikka hän ja isä ovat jästejä ja- sen mukaan mitä minulle on kerrottu- kuolleita.........Mutta en usko! En enää", Cèlina selitti."onko sinulla pergamenttiä?".

Kysyttyäni, Célina vastasi melkein samalla sekunnilla. "No, ensin hän torui, kun hermoilin kokeisiin, vaikka vanhempana aion vähintään tappaa kaikki jotka- jotka tappoivat vanhempani. Mutta nyt, uskon että äiti on elossa- ehkä isäkin. Hän- hän ikään kuin lähetti mieleeni sellaisen viestin vaikka hän ja isä ovat jästejä ja- sen mukaan mitä minulle on kerrottu- kuolleita.. Mutta en usko! En enää", Cèlina selitti."onko sinulla pergamenttiä?"

Nyökkäilin hyväksyvästi tytön puhuessa, vaikka todellisuudessa, minulla ei ollut mitää käsitystä siitä, mistä hän puhui. Yllätyin kuitenkin, hänen kertoessaan tappavansa ne, jotka olivat hänen vanhempansa tappaneet. Meinasin jo sanoa, ettei tappaminen hyödyttäisi mitään, ja että se olisi tyhmää, koska silloin Célina joutuisi vain itse vankilaan, mutta jätin asian sikseen.

Tajusin nyökänneeni siihen, että minulla olisi pergamenttia, jolloin aloin äkkiä kaivamaan aivan täydestä laukustani sitä. Sain pergamenttia käteeni, mutta vetäessäni sitä, eräs oppikirja tippui maahan. En jaksanut huomioda sitä, vaan ojensin pergamentin tytölle, jonka jälkeen annoin myös sulkakynän, tietystikkin ilman mustetta.

"En epäile, ettet olisi kuullut äitisi puhuvan, mutta ehkä kuvittelit vain? Ja jos oikeasti hän sinulle puhui, miten hän sinulle olisi voinut puhua?" kysyin varovasti, koska en halunnut tytön suuttuvan minulle.

"En epäile, ettet olisi kuullut äitisi puhuvan, mutta ehkä kuvittelit vain?", tyttö ehdotti.
"Hmm, enpä usko, en ole muistanut ääntä ennen tätä päivää", Cèlina mietti hajamielisesti ja tuijotti tyhjää pergamenttiä ja sulkakynä lähti liitämään paperilla.


Hei äiti!

Cèlina keskeytti kirjoittamisen.
"Kyllä, se on osoitettu "äidille", ei tietenkään aidolle, vaan sille, joka minut kasvatti", Cèlina totesi.


Kuulin äsken oikean äitini äänen, se oli outoa. Äiti, entä jos hän on elossa mutta kuinka? Eikö hänen pitäisi olla kuollut? Ja mitä jos hän on elossa ja hänet löydetään!? Missä minä sitten asun? Mutta nyt on kokeetkin kyllä. Pitää muistaa treenata.

~Cèlina


"Mikä nimesi on?", Cèlina kääntyy vielä toisen tytön puoleen.