//muoks. 24. kesäkuuta: eli peliin on tervetullut Louis Caldwell ja se sijottuu torstai-iltaan 30.6., unohdin laittaa tän//

Tuijotin hämmentyneenä makuusalin kattoa nappikuulokkeet korvillani. Kuuntelin jälleen jästimusiikkia, tällä kertaa entistä suosikkibändiäni, One Directionia. Se oli vähän outoa, koska en todellakaan ollut kuunnellut tältä brittiläis-irlantilaiselta bändiltä mitään musiikkia taatusti ainakaan kahteen vuoteen ja nyt sen ehkä vuoden vanha kappale Drag Me Down tosiaankin iski minuun.

"Nobody nobody, nobody can drag me down!" lauloin kertosäkeen mukana, vierien samalla pylvässängyltä lattialle, jolloin onnistuin lyömään varpaani kivuliaasti sängyn kulmaan. Siinä tuskaillessani kuulokkeet irtosivat korvistani, minkä jälkeen vain jupisin itsekseni jotain mistä ei oikein saanut tolkkua.

Nousin istumaan pedilleni ja hymyilin. Oloni tuntui poikkeuksellisen vapaalta, mutta samalla tyhjältä. Mietin niitä päiviä, jotka viettäisin omakotitalomme pihamailla kiiveten sen suurimman tammen latvaan lukemaan aina vain mielenkiintoisempia kirjoja tai niitä, jolloin menisin kalastamaan Brianin kanssa läheiselle joen uomalle tai kävisin katsomassa jännittäviä huispausmatseja Bordeuxin huispausstadionilla. Odotin niitä hetkiä suuresti, mutta minua todella ärsytti, etteivät alaikäiset saaneet taikoa. Se oli niin epäreilua. Voisin tehdä vaikka mitä hurjaa ja hauskaa, jos minulla olisi lupa – mutta ei. Joutuisin elää kokonaiset kaksi kuukautta niin kuin jästit.

Yritin unohtaa kesän haittapuolet ja olin jo laittamassa kuulokkeita korviin jatkaakseni lauleskelua, kun aiemmin tyhjän makuusalin oven avasi kaksi kikattavaa makuusalilaistani. "Ups, täällä onkin joku", pidempi heistä sanoi, kun tytöt äkkäsivät minut. Lyhyempi heistä supatti jotain aiemmin puhuneen korvaan, jolloin pidempi jatkoi "Me tästä olimmekin juuri lähdössä" posket hieman punehtuneina. "Niin minäkin olin", sanoin, nappasin kuulokkeet ja puhelimen, josta olin kuunnellut musiikkia, mukaani ja kävelin reipasta tahtia ulos ovesta. Kulkiessani tyttöjen ohi, he hymyilivät minulle yllättyneen oloisina.

Gryffondorin oleskeluhuone oli tyhjähkö, muttei täysin tyhjä ja aina kun lauloin, halusin laulaa täysin yksin ja ilman pelkoa muiden vihamielisistä kommenteista. Tietysti kotona uskalsin laulaa melko vapaasti, koska siellähän oli vain perheeni, mutta muiden ei-niin-läheisten ihmisten seurassa, kuten jopa sukulaisten tai kavereiden – ei ikinä.

Kapusin Gryffondorien oleskeluhuoneesta ulos käytävälle ja lähdin kävelemään ja miettien hyvää paikkaa laulaa. Uskoin jossain päin linnaa olevan jonkinmoinen tyhjä luokkahuone. Ehkä siellä olisi jopa ihan hyvä akustiikkakin?

Sellainen luokkahuone löytyi nopeasti linnan tyrmistä. Niinpä vain kävelin lukitsemattomasta ovesta sisälle ja istahdin opettajan tuolille selailemaan hyvänä pitämieni kappaleiden soittolistaa, mutta koska tänään minuun nappasi vain Drag Me Down, aloin laulaa ihan täysillä, kuulokkeet korvilla sen ensimmäisiä sanoja. "I've got fire for a heart, I'm not scared of the dark... You've never seen it look so easy..."

Tyrmät olivat ilman muuta linnan kolkoin ja sokkeloisin alue. Käytävät olivat hämyiset ja usein autiot, ja ahtaat portaikot tunkeutuivat aina vain syvemmälle maan uumeniin. Varomaton henkilö saattaisi eksyä hetkessä, mutta onneksi Louisilla ei kuitenkaan ollut mitään hätää. Kuluneen kahden vuoden aikana hän oli nimittäin oppinut tuntemaan linnan käytävät kuin omat kaapunsa taskut.

Tällä kertaa poika ei ollut kuitenkaan seikkailemassa maanalaisessa kerroksessa muuten vaan - ei, Louisilla oli nimittäin missio. Eräs gryffondorpoika oli aiemmin päivällä kehuskellut löytäneensä tyrmistä salakäytävän, joka vei Poudlardineen. Täytyi ainoastaan löytää alakäytäviltä tietty haarniska ja vetää haarniskan visiirin alla olevasta kahvasta, jolloin haarniska kuulemma siirtyi sivuun paljastaen suoran reitin Poudlardinee. Louis oli täysin tietoinen, että kyseessä saattoi olla vain typerä pila ja kyseinen gryffondorpoika naureskeli varmaan parhaillaankin makeasti Louisin typeryydelle. Oli miten oli, pojan oli joka tapauksessa ollut aivan pakko tarkistaa asia siltä varalta, että gyffondor olikin puhunut totta ja salakäytävä oli olemassa. Olisi nimittäin loistavaa, jos voisi luikahtaa Poudlardineen koska tahansa ja muutenkin kuin vain määrättyinä aikoina opettajien valvovan katseen alla.

Äkkiä Louis pysähtyi kuuntelemaan. Aivan kuin… ei, ei se voinut olla – mutta kyllä vain, aivan kuin joku laulaisi. Kuka ihmeen sekopää nyt niin tekisi? Vaistonvaraisesti Louis veti sauvansa esiin ja jatkoi matkaansa varovasti kuunnellen koko ajan alati lähestyvää laulamisen ääntä. Mitä luultavimmin kyseessä oli vain räyhänhenki M. Triche, joka taatusti ajatteli, että hoilaaminen olisi oivallinen tapa säikäytellä oppilaita. Joskin laulu kyllä kuulosti enemmänkin naiselliselta ja kirkkaalta eikä lainkaan sellaiselta rääkymiseltä, jota räyhänhengen suusta olisi saattanut odottaa.

”Nobody nobody, nobody can drag me down..”, ääni tuli nyt suoraan Louisin edessä olevan oven takaa. Hitaasti poika asteli oven luo kuulostellen ensin hetken aikaa pää painettuna ovea vasten, mutta kun laulaminen vain jatkui, yhä poika raotti varovasti ovea pitäen taikasauvansa edelleen esillä. Kyseessä ei tosiaankaan ollut M. Triche. Tyhjässä luokassa opettajanpöydän takan istui ruskeahiuksinen tyttö jonkinlainen jästilaite korvissaan laulaen selvästi sydämensä pohjasta. Louis virnisti näylle työntäen sauvansa takaisin kaapunsa taskuun, sitä tuskin tarvittaisiinkaan - kyseessähän oli sentään tyttö.

Hetken aikaa poika empi seuraavaa liikettään: jättääkö lauleskelijatyttö omiin oloihinsa, olihan hänellä itsellään sentään tärkeämpää tehtävää vaiko selvittää mitä hemmettiä tyttö teki yksinään tyrmissä hoilaamassa. Lopulta Louisin perusluonto vei kuitenkin voiton ja hän avasi oven apposen auki marssien sisään luokkaan. ”Mitäs konserttoa täällä oikein pidetään?” hän sanoi kovaan ääneen katsellen tyttö virne kasvoillaan.

"I got a river for a soul, and baby you're a boat.. Baby you're my only reason...", lauloin silmät kiinni yhä edelleen, enemmän ja enemmän uskoen täydelliseen rauhaani. Olin varmasti, vihdoin ja viimein löytänyt sellaisen paikan, jossa kukaan ei voisi häiritä minua eikä minun tarvitsisi nolostuneena selitellä, miksi hoilataan yksin jotain jästilaulua ja vielä kuunnellen sitä jollain oudolla jästikapineella, jonka olin saanut äidiltäni pari vuotta sitten.

Aloin tanssahdella hieman, taputtelin käsiäni pöytää vasten ja jammailin siinä rytmin tahtiin. Aloin olla huomattavasti rennompi kuin ehkä vartti sitten. Myhäilin itsekseni ja kuvittelin olevani One Directionin keikalla. Drag Me Down soi ja kaikki tanssivat ja lauloivat... Avasin silmäni ja kiljaisin säikähdyksestä. Samalla potkaisin rajusti pyörillä kulkevan tuolin kauas opettajanpöydästä, jolloin nappikuulokkeet irtosivat korvistani ja musiikkilaite putosi kivilattialle.

Joku oli tullut luokkaan huomaamattani. Näin pojan virnistävän oven lähellä. Oliko hän kuullut minun laulavani? Luultavasti oli, hän oli varmaan ollut siinä jo jonkin aikaa – enkä ollut huomannut mitään. Tunsin kasvojeni punehtuvan häpeästä ja valuin tuolilta lattialle nostamaan kapinetta ylös. Siinä lattialla kyykkiessäni totesin, ettei laitteeseen ollut tullut mitään vikaa ja yritin keksiä jotain järkevää sanottavaa. Jotain sellaista, etten nolaisi itseäni enempää.

En keksinyt mitään (ja sehän oli odotettavissa, en ikinä keksinyt itselleni epämiellyttävissä tilanteissa mitään sanottavaa) ja mietinkin, että pitäisikö vain jäädä lattialle pöydän alle istumaan – josko sitten poika katoaisi eikä minun ikinä tarvitsisi nähdä tätä? Toisaalta tilanne näyttäisi aika koomiselta, aivan kuin oikeasti yrittäisin vajota maan alle...

Nousin hitaasti ylös laskien ensiksi jästivimpaimen ja kuulokkeet pöydälle. Jäin seisomaan naama punaisena ja kuumottavana pyöritellen samalla hiussuortuvia sormissani. Katsoin poikaa ja ynähdin pienesti, kun tajusin jotain. Olin nähnyt pojan tunneilla ja hän oli kanssani samalla vuosikurssilla! En vain ollut puhunut hänelle koskaan. Eli poika ei todennäköisesti vain katoaisi jonnekin.

"Öö...", mumisin ja aloin vääntää kuulokkeita solmuun katse yhä pojassa. "Sinähän olet Louis? Louis Caldwell?" kysyin kuulostaen epävarmalta, vaikka oikeasti tiesinkin pojan nimen täysin varmasti. "Tuota... Olin juuri lähdössä", jatkoin kuulostaen yhä pahoittelevalta ja lähdin kävelemään kohti ovea melko jäykästi tunkien samalla laitetta housuntaskuun. Tuijotin kenkiäni naama, korvat, kaikki aivan punaisina, kunnes parin askeleen jälkeen pysähdyin.

Uskaltauduin kääntämään vihreiden silmieni katseen Louisiin. "Vai oliko sinulla jotain asiaa?", kysyin. Tunsin kuumotuksen lakkaavan jo, joten suoristin selkäni kumarasta ja ristin käteni päättäväisesti, mutta minua jännitti se, että saattaisin nolata itseni myös uudestaan. Enhän tiennyt, millainen kaveri tämä Louis oli. Ehkä hän kertoisi kaikille kavereilleen minun hoilottaneen yksin tyrmissä jotain tyhmää laulua.

Tyttö ei selvästikään kuullut Louisin sanoja, eikä hän myöskään näyttänyt havainneen pojan edes saapuneen luokkaan. Hän jatkoi laulamistaan silmät kiinni eläytyen tekemiseensä täysillä Louisin seisoskellessa oven edessä kasvoillaan huvittunut ilme. Nyt kun Louis katsoi tarkemmin, hän tunnisti tytön samalla luokka-asteella olevaksi gryffondoriksi. Abridgekö se oli? Vai sittenkin Oldwine? Samapa tuo, Louis ei ollut vaivaantunut opettelemaan kaikkien luokkatoveriensa nimiä. Kouluasioiden oppimisessakin oli aivan riittämiin tekemistä.

Juuri kun Louis ajatteli jättää tytön omiin oloihinsa ja häipyä omiin puuhiinsa - tuo kun ei näyttänyt edes huomaavan häntä - tyttö avasi äkisti silmänsä ja ilmeisesti säikähti Louisia aika tavalla. Tytön jästikapistus putosi kolahtaen lattialle tämän ja pian myös tyttö itse sukelsi laitteen perään posket helakasti punoittaen. Louis olisi voinut purskahtaa nauruun, mutta sitä hän ei tehnyt. Nyt hänestä alkoi jopa tuntua vähän pahalta tytön puolesta, tuo kun oli selvästi nolostunut tultuaan yllätetyksi sillä tavoin.

Kesti hetken ennen kuin tytön pää nousi taas opettajanpöydän varjoista. Tämä jäi seisomaan hölmistyneen oloisena pöydän taakse pyöritellen hiussuortuvaa sormensa ympärillä. Kuinka kiusallista! Vaikka ei Louisilla tässä mitään hävettävää ollut, hänhän oli yllättänyt tytön eikä toisinpäin.

"Öö...Sinähän olet Louis? Louis Caldwell?" tyttö sanoi näperrellen yhä jästilaitetta käsissään. Louis vilkaisi laitetta epäluuloisena ja vastasi sitten: "Kyllä vain. Ja sinä taas...Abridge?". Poika kohotti aavistuksen kulmiaan katse tytössä, joka ilmoitti olevansa lähdössä ja alkoi astella kohti luokkahuoneen ovea, jonka edessä Louis seisoi. Tyttö ei kuitenkaan ehtinyt kävellä kuin muutaman askeleen ennen kuin tämä pysähtyi äkisti ja nosti katseensa Louisiin kädet ristissä rinnalla. "Vai oliko sinulla jotain asiaa?". Sekä kysymys, että tytön äkisti muuttunut kehonkieli yllättivät hieman Louisin. Hän oli jo olettanut, että tyttö luikkisi äkkiä karkuun tilanteesta ja välttelisi poikaa koko loppu lukuvuoden ajan. Mikä olisi tietysti ollut aika hauskaa katseltavaa, hän kun salaa hieman nautti saadessaan ylilyöntiaseman toisista.

"Itseasiassa ei, mutta nyt kun kerran olet siinä niin voitkin kertoa minulle, mistä löydän erään asian", Louis sanoi mahdollisimman koppavalla äänellä. Jos tyttö kerran halusi pelata jotain, niin saamansa piti. Tuo saisi kuitenkin varautua karvaaseen tappioon, sillä Louisillahan ei ollut aikomustakaan antaa hilkun vertaa periksi. "Tietyn haarniskan nimittäin. Sen tunnistaa lohikäärmeen kuvasta rintapanssarissa. Pitäisi olla jossain täällä alakäytävillä", hän jatkoi edelleen samaan sävyyn katsoen tyttöä suoraan silmiin.

//Ähhh, Louis on välillä tämmönen tosi rasittava ja lapsellinen, mutta osaa se välillä olla oikeesti mukavakin! c: //

"Kyllä vain. Ja sinä taas...Abridge?" poika totesi ja sain aluksi tuntea ihanan lämpöisen onnistumisen tunteen tietäessäni hänen nimensä, mutta se kuitenkin hävisi aivan liian nopeasti. Mikä Abridge? Onko se edes nimi? Kasvoni helottivat punaisina nyt entistä enemmän, jos se edes oli mahdollista. "Öh... Ei", mumisin katse maassa. "Alwine Eldridge", sanoin selkeämmin ja vilkaisin Louisia. Olihan se arvattavissa, ettei kaikki voineet muistaa nimeäni, mutta en ollut ajatellut asiaa niin paljoa. Siksi olin vähän pettynyt. Itse muistin todennäköisesti kaikkien vuosikurssilaisteni etu- ja sukunimet ja vaikka kaikki muut eivät muistaisikaan niitä yhtä hyvin kuin minä, en mielestäni ollut se huomaamattomin oppilas, olinhan sentään viitannut sen kerran silloin syksyllä, kun kukaan muu ei ollut suostunut vastaamaan opettajan kysymykseen. Tosin silloin en ollut saanut puheenvuoroa.

Louis näytti yllättyvän, kun olinkin heittänyt alistuva kotitonttu -asenteeni pois ja vaikutin ulkoisesti yhtäkkiä paljon itsevarmemmalta. Meinasin alkaa hymyilemään samaa vinoa hymyä, jonka olin oppinut isoveljeltäni, mutta muistin, miten tyhmältä näytin hymyillessäni sillä tavalla. Niinpä vain nyrpistin nenääni pojalle. Ajatuksenkulkuni tuntui paljon selkeämmältä, vaikka minua kirjaimellisesti pelotti se, mitä Louis mahtaisi seuraavaksi tehdä.

"Itseasiassa ei, mutta nyt kun kerran olet siinä niin voitkin kertoa minulle, mistä löydän erään asian", hän sanoi vaikuttaen paljon nenäkkäämmältä kuin minä pystyisin milloinkaan olemaan. Säikähtäneenä availin suutani hetken kuin yrittäen sanoa jotain ja Louis luultavasti huomasi sen ja samalla tajusi, että pääsisi helposti niskan päälle, mutta vielä ei ollut aika luovuttaa. Siksi nostin nokkaani entistä ylemmäs ja yritin näyttää mahdollisimman isolta yhä kädet puuskassa, mikä oli vähän vaikeaa, kun kasvupyrähdykseni ei ollut vielä tapahtunut. En kuitenkaan sanonut mitään, sillä pian poika jatkoi tuijottaen minua suoraan silmiini: "Tietyn haarniskan nimittäin. Sen tunnistaa lohikäärmeen kuvasta rintapanssarissa. Pitäisi olla jossain täällä alakäytävillä".

En sanonut yhtään mitään. Tuijotin poikaa kiukkuisesti hetken takaisin, mutta sitten käänsin katseeni oikealle, koska minua alkoi ärsyttää pojan käytös. Miksi hänen pitikin olla niin ärsyttävä? En minä tiennyt mistään hitsin haarniskasta sen enempää kuin hänkään. Enhän yleensä kiinnittänyt ympäristöni somistukseen paljoakaan huomiota, niin miten voisin muistaa jonkun yhden yksittäisen haarniskan? Miksei hän voinut vain jättää minua rauhaan? Tai, eihän täällä ketään muuta ollut. Voisin olla niin ilkeä takaisin kuin haluaisin, eikä Louis voisi todistaa huonoa käytöstäni mitenkään. Tuijotin häntä päästä varpaisiin niin inhoten kuin pystyin ja toivoin säikäyttäväni pojan.

"Mitä sinä muka siitä haarniskasta haluat?" kysyin halveksuvasti miettien pääni sisällä pojan edellisiä lauseita, tuijottaen yhä häntä silmiin. Hän kuulosti mielestäni aivan liian viralliselta ollakseen tosissaan, tai ehkä se oli vain kunnianhimoa, mutta minun korvaani pojan lauseet kuulostivat kuitenkin niin hassuilta, että hymy hiipi tahtomattani kasvoilleni ja suustani pääsi pieni naurunpurskahdus, milloin katsekontakti rikkoontui jälleen. Olisin varmaan nauranut enemmänkin, ellei tilanne olisi tuntunut mielestäni yhä niin epämiellyttävältä.

"Miksi sinun pitäisi löytää joku typerä haarniska?" kysyin tarkentavan kysymyksen samalla halveksuvalla äänensävyllä, kun olin onnistunut saamaan pokerinaaman takaisin.

//ei tietenkään haittaa, hauskempaa vaa ku kaikki ei koko ajan nii kohteliaita :D al taas ärsyyntyy helposti ja on kahdenkesken paljon suorasanaisempi kuin porukassa, mutta katuu varmaan jälkikäteen käytöstään c://

Tytön nimi ei suinkaan ollut Abridge vaan hänen nimekseen osoittautui Alwine Eldridge. Nyt kun Louis oikein mietti, hänestä tuntui, että hän oli varmasti kuullutkin tämän nimen joskus kuluneen kolmen vuoden aikana.

Louis tunsi voitonriemua Alwinen vaikuttaessa säikähtäneeltä pojan tokaisuista. Hän katseli leveä virne huulillaan Alwinen availlessa epäröiden suutaan. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä pian tyttö palautti taas itsevarmuutensa ja katsoi Louisia takaisin silmiin. Katse kääntyi hetken päästä pois jääden mittailemaan Louisia silmien iskiessä kuvainnollisesti salamoita. Tämä Alwinehan on varsin kipakka tapaus, Louis ajatteli. Normaalioloissa hän olisi saattanut pitää sitä jopa ihailtavana, mutta koska tyttö oli häntä vastaan, oli tämä ilman muuta vain typerys.

"Mitä sinä muka siitä haarniskasta haluat?" Alwine kysyi lopulta ääni täynnä halveksuntaa. Louis avasi suunsa vastatakseen jotain hänen omasta mielestään nerokasta, mutta tosiallisesti nenäkästä kuten: Ei kuulu sinulle tai Luuletko, että kertoisin sen sinulle?. Ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan tytön huulille hiipi yllättäen hymy, joka siinä samassa muuttui naurunpurskahdukseksi.

Mitä tämä oli? Tuohan nauroi hänelle. Suuttumus valtasi Louisin hetkessä ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin niin, että rystyset muuttuivat valkoisiksi ja oli suorastaan ihme, etteivät pojan korvat höyrynneet - niin vihainen hän oli. Louis olisi melkein voinut motata Alwinea päin naamaa, mutta sitä hän ei tehnyt. Isä oli opettanut, ettei tyttöjä sopinut lyödä eikä Louisin kantti olisi muutenkaan kestänyt sellaista. "Miksi sinun pitäisi löytää joku typerä haarniska?", Alwine sanoi tyrehdytettyään naurunpyrskähdyksensä.

Sehän tästä vielä puuttuikin. Sen lisäksi, että tyttö nauroi hänelle, tämä myös vähätteli hänen tekemisiään. "Tuki suusi!" Louis kivahti, nyt jo posket hennon punaisina nolostumisen seurauksena. "Et tiedä mistään mitään. Sen typerän haarniskan takaa pääsee Poudlardineen, mutta mitäs sinä siitä välittäisit. Jatka toki vain typerien laulujesi hoilottamista kun ei sinusta muuhunkaan taida olla", poika virkkoi hetken impulsiivisuudesta, mutta katui siinä samassa livautustaan. Voihan pirhana, hän oli käytännössä läimäyttänyt kaikki korttinsa pöytään ja paljastanut aikeensa eikä mitään pelivaraa enää olisi. Alwine voisi juosta kantelemaan jollekin opettajalle vaikka heti, ja silloin Louis olisi todella pulassa.

Nyt oli Louisin vuoro mumista ja availla suutaan hämmentyneenä. Puna poskilta oli kadonnut ja siirtynyt korvanpäihin, jotka nyt punoittivat railakkaasti osin nolostumisesta ja osin äskeisestä suuttumuksesta. "Et - kerro - kenellekään", Louis onnistui sönköttämään harkiten jo karkuun juoksemista, mutta sen lisäksi, että se olisi äärimmäisen noloa ei siitä olisi myöskään mitään hyötyä - Alwinehan tiesi hänen nimensä.

Tunsin katumuksen piston, kun huomasin suututtaneeni pojan kunnolla. Hän näytti niin vihaiselta. Oliko hän ollut oikeasti tosissaan se haarniskan kanssa? Ilmeisesti. Katsoin poikaa surullisesti. Hänhän oli alkanut isottelemaan, mutta minä olin ruvennut ilkeilemään takaisin. Eli pojan viha oli kokonaan minun syytäni... Mutta mitä minun olisi pitänyt tehdä? Etsiä pojalle se haarniska? Entä jos en? Olisiko hän sitten levittänyt minusta jotain ikävää tarinaa liikkeelle? Eihän ihmiset edes tienneet nimeäni, kuten ei tämä Louiskaan, joten olisiko se tarina sittenkään niin toimiva? Vai tekivätkö pojat edes sellaista?

"Tuki suusi!" hän suuttui ja huomasin hänen punastuneen aavistuksen. Käänsin katseeni alas ja tuijottelin syyllisesti kenkiäni. Muistutin ehkä eniten pikkulasta, joka oli varastanut mummon keksipurkista keksejä ja jäänyt kiinni – vaikka kiinnijäämisestähän tässä ei ollut kyse. Olin loukannut toista ihmistä huonolla käytökselläni ja olin jo melkein pyytämässä anteeksi, kunnes poika alkoi puhumaan ja kuulosti todella vihaiselta. "Et tiedä mistään mitään. Sen typerän haarniskan takaa pääsee Poudlardineen, mutta mitäs sinä siitä välittäisit. Jatka toki vain typerien laulujesi hoilottamista kun ei sinusta muuhunkaan taida olla."

Louisin viimeiset sanat upposivat minuun hitaasti. Tuijotin häntä järkyttyneenä, silmät ymmyrkäisinä, kunnes tajusin, mitä hän oli juuri sanonut. En piitannut siitä, mitä Louis oli sanonut haarniskasta, koska minua ei oltu ikinä loukattu niin pahasti, vaikka tietysti minulle oltiinkin huudettu ja tiuskittu ja ties mitä muuta. Olin jo melkein ratkennut häpeästä pelkästään siitä, että joku lähes tuntematon kuuli lauluani, mutta että haukkuisi sitä hoilotukseksi... Se sattui. Ei minusta oikeasti varmaankaan ollut mihinkään. Tulisin makaamaan koko loppuikäni sängyssä syömässä pannukakkuja...

Yritin pidättää itkua, mutta silti suolaiset kyyneleet valuivat poskiani pitkin tahtomattani. Enää en tuntenut katumusta vaan suurta vihaa. Minun olisi tehnyt mieli hyökätä hänen kimppuunsa ja huutaa. Hapuilinkin taikasauvaa taskuistani kirotakseni pojan, mutta sitten muistin... Olin tietysti jättänyt sen makuusaleihin. Jästikaksintaistelu taas olisi ollut vielä enemmän häpeällistä, joten seisoa tökötin vain paikoillani katse lattiassa ja itkin, itkin pitkästä aikaa ja se tuntui niin epäreilulta.

"Et - kerro - kenellekään", pojan ääni kuului jostain. Hänen puhumisensa kuulosti vähän vaivalloiselta, joten käänsin katseeni tähän vihaisesti. "En", sanoin hiljaa ääni täristen. En enää ikinä halunnut kuulla Louisista mitään, joten miksi haluaisin paisuttaa jutusta yhtään isomman? "Jätä minut rauhaan", käskin tyynesti, ääni kimeänä ja kopeana, kuulostaen selvästi loukkaantuneelta. Marssin Louisin ohi kiertäen hänet kaukaa nokka pystyssä. Siirryin käytävälle nykäisten luokkahuoneen oven kahvasta. Sitten käännyin vasemmalle. Kävelin hetken tarkoituksena palata takaisin Gryffondorin oleskeluhuoneeseen tai jotain, mutten oikeastaan halunnut nähdä muita ihmisiä. Siksi jäin vain kyhjöttämään paikoilleni tyhmänä ja mietin mitä tehdä.

Louis oli puhunut siitä haarniskasta... Se johtaisi Poudlardineen ja se olisi täällä alhaalla tyrmissä... Ehkä minä voisin etsiä sen ja siten saada muuta ajateltavaa. Pääsisin Poudlardineen milloin haluaisin ja se jos jokin olisi kätevää... Lähdin kävelemään rivakkaa tahtia eteenpäin ja hoin mielessäni: Haarniska lohikäärmeellä, haarniska lohikäärmeellä... Tutkailin jokaisen näkemäni haarniskan tarkasti, kunnes pitkältä tuntuneen ajan kuluttua huomioni kiinnitti yksi haarniska, jonka rintapanssarissa oli lohikäärmeen kuva.

Olin löytänyt sen, ajattelin riemuissani ja tuijotin haarniskaa hämmästyneenä. Haarniska oli kuin olikin olemassa. Nyt vain pitäisi keksiä, miten pääsisin sen ohi, jos sen takan edes oli salakäytävä.

//heh, mun teki mieli jatkaa tätä nii toivottavasti ei haittaa ? //

// Ei haittaa yhtään, hyvä vain että peli menee eteen päin :) //

Louis oli olettanut tytön pistävän täyden laidallisen paskaa takaisin tai kiristävän häntä tai tekevän ihan mitä tahansa muuta, mutta ei tätä. Pojan sanat jättivät Alwinen seisomaan paikallaan järkyttynyt ilme naamallaan ja pian tytön silmiin kihosivat kyyneleet. Louis olisi voinut kuolla siihen paikkaan. Kaikki rippeetkin hänen äskeisestä suuttumuksestaan ja sen jälkeisestä panikoinnista olivat poissa ja jäljellä oli vain syvä katumuksen tunne ja raskas puristus rinnan alla.

Alwine ei selvästikään ollut välittänyt tippaakaan siitä, mitä Louis oli ollut aikeissa tehdä ja Louisin sanoista olla kertomatta kenellekään. Ainoa asia, minkä hän oli kuullut pojan sanoista olivat ne viimeiset hirveät sanat. "En. Jätä minut rauhaan", Alwine vastasi niin jäätävän kylmällä äänellä, että Louis tunsi ihonsa nousevan kananlihalle. Hän yritti löytää sanoja, joilla korjata tilanne, mutta Alwine ei aikonut jäädä kuuntelemaan vaan hän marssi Louisin ohi käytävään katsomattakaan häneen.

Mikä idiootti hän oikein olikaan. Hänestä tuntui nyt niin uskomattoman pahalta, että oli mennyt tiuskimaan tytölle. Alwine itse oli kyllä aloittanut tämän, mutta ei Louis ollut halunnut kuitenkaan menettää malttiansa sillä tavoin ja loukata tyttöä. Ei, hän vain halusi.. No, voittaa, olla parempi, näyttää tytölle, ettei Louis Caldwellille sopinut ryppyillä. Ja hänhän oli voittanut, mutta miksi hänestä sitten tuntui niin pahalta? Seisottuaan hetken aikaa vaivaantuneena paikallaan Louis päätti, että kenties vielä ei ollut liian myöhäistä paikata tilannetta. "Hei, odota!", hän huudahti ja lähti harppomaan Alwinen perään. Tyttö oli saanut hienoisesti etumatkaa, mutta jonkun ajan kuluttua Louis löysi Alwinen käytävältä seisomasta, katselemasta...haarniskaa! Juurikin sitä samaista haarniskaa, jonka Louis oli halunnut löytää.

Parilla askeleella Louis pääsi Alwinen viereen. "Sinä löysit sen", hän sanoi silmät innosta kiiluen katsellen haarniskaan. Äskeiset anteeksipyyntösuunnitelmat pyyhkiytyivät pojan mielestä yhdessä hujauksessa tämän nostaessa välittömästi haarniskan visiiriä alkaen tunnustella gryffondorpojan mainitsemaa kahvaa, josta painamalla salakäytävän tulisi paljastua. Pian Louis tunsikin sormiensa puristuvan kylmän metallisen kahvan ympärille.

Varovasti poika painoi kädellään kahvasta, jolloin haarniska muuttui ylättäen eläväksi ja astui sivuun paljastaen takaansa seinään muodostuneen kaarioven. Kaarioven takana aukeni sysipimeä, noin metrin levyinen käytävä, jossa Louis mahtuisi juuri ja juuri kävelemään joutumatta kumartumaan. Haltioituneena Louis astui sisään salakäytävään hivellen kädellään käytävän roisoista kiviseinää. Mahtavaa! Nyt hän voisi poiketa velhokylään koska tahansa, ja kenenkään tietämättä.

Innostuksissaan Louis oli unohtanut hetkeksi Alwinen olemassaolon, mutta muisti sen nyt taas. Hän kääntyi katsomaan Alwinea tällä kertaa - ja viimeinkin - anteeksipyytävä katse silmissään. "Anteeksi, että suutuin aikaisemmin", poika sai sanotuksi viimein. "En tarkoittanut sitä mitä sanoin. Kyllä sinusta on varmasti vaikka mihin. Kuten tähän", hän jatkoi virnistäen nyt pienesti ja tehden kädellään eleen ja viitaten salakäytävään ja siihen, että Alwine oli löytänyt sen.

Katselin metallinkiiltävää haarniskaa ja mumisin jotain sen tapaista kuin: "Öö... Hei? Onko takanasi joku salakäytävä?" Haarniska teki sitä samaa; nökötti paikoillaan elottomana. Aivan kuin se olisi katsonut visiirinsä alta minua moittivasti ja todennut, että olivatpa nykyajan lapset kypsymättömiä. Ojentaessani kättäni tutkaillekseni sitä tarkemmin, jokin keskeytti minut. Ja se jokin oli sellainen ilonpilaaja, jota en juuri nyt kaivannut.

"Sinä löysit sen" Louis Caldwell sanoi tupsahdettuaan viereeni. Hän tuijotti haarniskaa aivan liian innostuneesti siihen nähden, että minä olin juuri löytänyt sen ja hän oli hetki sitten loukannut minua erittäin ilkeästi. Ristin käteni puuskaan ja mulkoilin Louisia matkien haarniskan ilmettä omasta mielestäni loistavasti, mutta hän ei edes katsonut minuun ja alkoi hapuilla jotain haarniskan sisästä. Ai kun minua ärsytti pojan ilmestyminen takaisin kuvioihin. Oliko hän seurannut minua? Oliko hän niin tyhmä tajuamaan, mitä olin sanonut? Jätä minut rauhaan.

Haarniska heräsi eloon ja asteli sivuun. Näin Louisin olan takaa kaarioven, jonka poika avasi ja edessäni oli matala ja kapea käytävä, jonka seinät olivat rosoista kiveä. "Oho", sanoin hiljaa yllättyneenä. En ollut aivan uskonut salakäytävän todellisuudesta, mutta nyt se oli varmistettu. Hämmästys kuitenkin vaihtui suunnilleen heti tympääntyneisyydeksi, kun Louis ei vieläkään osoittanut mitään merkkiä siitä, että olisi pahoillaan. Hän vain meni sisälle ja ihmetteli, mutta sitten hän kääntyi ympäri ja katsoin Louisia ylimielisesti nenänvarttani pitkin, kun hän katsoi minua.

"Anteeksi, että suutuin aikaisemmin", hän sanoi ja näytti oikeasti katuvan. Suuni loksahti auki ja kurtistin kulmiani epäuskoisesti. En ollut odottanut tuolta aluksi ylimieliseltä, ilkeältä ja ärsyttävältä vaikuttavalta pojalta mitään tällaista. "En tarkoittanut sitä mitä sanoin. Kyllä sinusta on varmasti vaikka mihin. Kuten tähän", hän viittasi löydökseni suuntaan. Hymähdin pienesti ja katsoin Louista vieläkin miettien, oliko tämä tosissaan, vaikka kyllä hän varmaankin oli. Ainakin hän oli varsin vakuuttava.

"Saat anteeksi ja tuota...", vastasin katsellen pojan takana olevaa käytävää. Sama ilkeä katumuksenpisto kosketti minua, kun muistin, kenen takia Louis oli huutanut. "Anteeksi, että olin niin ilkeä", pyysin ja käänsin katseeni Louisin silmiin hymyillen epävarmasti. Rapsutin oikealla kädelläni toisen käteni kyynärtaivetta. "Pitäisikö meidän testata tuota? Tai... Eihän se kai olisi kivaa, jos se ei sittenkään johtaisi Poudlardineen vaan vaikkapa metsään? Tai vahtimestarin koppiin?" ehdotin ja jatkoin vilkuillen tyhjää tyrmien käytävää, jolla olimme: "Vai oletko aivan varma sen toimivuudesta? Minusta ehkä kannattaisi katsoa tarkemmin, mitä siellä on."

Vaikutti ensin siltä, ettei Alwine ottanut Louisin sanoja tosissaan. Tyypillistä, kerrankin kun hän oikeasti oli pahoillaan sanomisistaan ja pyysi anteeksi, häntä ei sitten uskottu. Alwinen hymähdys oli vähällä saada Louisin taas kerran turhautumaan, mutta kun tyttö sitten avasi suunsa, ulos tulevat sanat tyynnyttivät taas Louisin mielen myllerrykset. "Saat anteeksi ja tuota...anteeksi, että olin niin ilkeä", Alwine sanoi katsoen Louisiin hieman epävarma ilme kasvoillaan.

Louis hymyili leveästi. Nyt hän olisi melkein voinut jo nauraa koko sattumukselle. Kuinka tyhmä juttu se olikaan ollut? Eikä tämä Alwine selvästikään ollut niin paha kuin Louis oli ensin ajatellut. "Öh, sinäkin saat anteeksi", Louis tokaisi pohdittuaan hetken mitä sanoisi kuulostamatta typerältä. Sitten hän kääntyi takaisin salakäytävään päin juuri kun Alwine sanoi: "Pitäisikö meidän testata tuota? Tai... Eihän se kai olisi kivaa, jos se ei sittenkään johtaisi Poudlardineen vaan vaikkapa metsään? Tai vahtimestarin koppiin?"

Hmm... Sitä Louis ei ollutkaan aikaisemmin harkinnut etsiessään salakäytävää. Hän oli vain olettanut, että jos käytävä olisi olemassa, se varmasti myös johtaisi Poudlardineen niin kuin gryffondorpoika oli sanonut. Alwinen sanoissa oli kuitenkin järkeä, ja olisi paha juttu jos hän sattuisi käyttämään salakäytävää huolimattomasti ja päätyisikin sitten vaikkapa juuri vahtimestarin koppiin.

"Vai oletko aivan varma sen toimivuudesta? Minusta ehkä kannattaisi katsoa tarkemmin, mitä siellä on", Alwine jatkoi vilkuillen pimeää käytävää. "Ei, olet oikeassa. En haluaisi päätyä vahingossa rehtori Molinan makuutiloihin", Louis sanoi virnistäen vaikka tosiasiassa ajatus oli suorastaan hyytävä. Kuluneen vuoden aikana hän oli onnistunut harvinaisen hyvin välttelemään hankaluuksia ja olisi harmi, jos lukuvuosi päättyisi vuosisadan pisimpään jälki-istuntoketjuun.

Louis kaivoi taikasauvansa esille ja sytytti siihen valon valois -loitsulla. "Tulethan mukaan?" hän kääntyi vielä kysymään varmistukseksi Alwinelta. Häntä ei haittaisi mennä yksin, mutta seura kelpaisi aina ja jos hän jäisi kiinni, olisi vain parempi kun olisi joku muukin keksimässä sopivia tekosyitä.