//Tämä alue on varattu Heather Roselle ja Rebecca Hopelle (Eli minulle)//

Kävelin kohti kirjastoa vaaleanpunaiset hiukset heiluen. Ylihuomenna pitäisi palauttaa taikuudenhistorian essee enkä ollut edes aloittanut sitä. Kaiken kukkuraksi olin nukahtanut kesken tunnin kun edellisenä yönä olin valvonut myöhään tehden läksyjä. Tai oikeastaan minä vain löhöilin nojatuolissa ja tuijotin tyhjää paperia.

Työnsin kirjaston ovet auki ja astuin sisään. Kirjastossa tuoksui paperille kuten arvata saattoi. Etsin oikean hyllyn ja aloin vedellä kirjoja pois. Otin ensimmäiseksi jotain viisi kirjaa ja etsin mukavan paikan lukea. Kaivoin laukustani paperia ja sulkakynän ja avasin ekan kirjan.

Selailin kirjaa hetken ja kirjoitin asioita muistiin. Hetken lueskeltuani aloin kirjottaa esseetä. Pääsin johonkin puoleenväliin ja päätin lopettaa. Eihän kokopäivää voi istua paikoillaan kirjastossa. Nousin tuolilta ja menin toiselle hyllylle. Otin hyllystä jonkun kirjan ja katsoin kantta. Kirja vaikutti kiinnostavalta joten keräsin tavarani ja etsin kivan säkkituolin missä lukea.

//Ajankohta on siis 20.4?//

Oli huhtikuinen iltapäivä. Heather istui makuusalissa omalla, pehmeällä pylvässängyllään. Aurinko paistoi avoimesta ikkunasta ja loi säteensä suoraan tytön punaisena rosottaville poskille. Neiti katseli mietteliäänä ikkunasta avautuvaa maisemaa; järven kuulas pinta lainehti hiljalleen ja ne muutamat ohuet jäälautat ajelehtivat sen tyynellä pinnalla. Horisontissa siinsivät vuorenhuiput ja kielletyn metsän puihin oli alkanut kehkeytymään pieniä vihreitä silmuja. Heather kehitti kuvaelmaa juuri saapuvasta keväästä, niistä leskenlehdistä jotka pistivät esiin maasta ja kohottivat maljansa kohti kirkasta auringon paistetta. Tytön runosuoni ei kuitenkaan sykkinyt. Yhtäkään säettä hän ei saanut aikaiseksi vaikka oli istunut siinä jo tovin. Hän tarvitsisi inspiraation lähteen, hänen täytyi purkaa se pato, joka oli estänyt hänen runoilijan virtaansa virtaamasta. Kevät tarvitsisi runonsa. Heatherilla oli sänkynsä alla vihko, jonka kanteen oli hän kirjoittanut sanat; Vuodenaikojen taikaa. Tyttö oli kirjoittanut jo syksystä ja talvesta, mutta kevään sivut olivat vielä tyhjät - valkoiset ja tylsät.

Heatherin ei kauaa tarvinnut pyöritellä ajatuksiaan sopivasta inspiraation lähteestä. Tyttö tiesi että kirjastossa hän saisi parhaat ideat ja kauniit, runolliset sanat. Hänen tarvitsi vain lysähtää pehmeään säkkituoliin ja kirjoittaa. Kirjasto oli ajatusten, tiedon, ystävien ja hyvien arvosanojen lähde. Tyttö otti mukaansa mustepullon, sulkakynän ja sen kovakantisen vihon, jonne hän loisi kevään kuvaelmansa.

Niinpä tyttö, joka omasi suklaanruskeat hiukset, jotka laskeutuivat korkkiruuvi kiharoina pitkin hänen selkäänsä, suunnisti kohti kirjastoa. Valkoinen tunika lepatti kun hän kipitti pitkin käytävää puristaen kirjoitusvälineitä tiukasti rintaansa vasten. Heather kääntyili kulmista ja jatkoi sitten matkaansa, kunnes saapui kirjaston puisille parioville. Tyttö työnsi ne auki ja hipsi sisään; oli hiljaista, mutta niinhän kirjastossa kuuluikin olla. Neiti puikkelehti hyllyjen välissä ja liutti kättään kirjojen pölyisillä kansilla. Hän saapui hyllyvälikköön. Siellä oli joku muukin istumassa säkkituolissa, mutta ensin Heather ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Hän vain otti käteensä sattumanvaraisen kirjan ja pyyhki pölyt sen kannelta; Yksisarviset ja peikot. Heather laittoi sen takaisin hyllyyn ja käänsi katseensa säkkituolissa istuvaan tyttöön. "Hei Becky!" hän huudahti tunnistaessaan tytön.

Niin tehdessään oli hän nojannut hyllyyn, ja osunut sattumalta johonkin kahvaan, joka käänsi hyllyn ympäri vieden Heatherin mukanaan. Ennen kuin tyttö huomasikaan seisoi hän yksin, jonkinlaisessa pimeässä käytävässä. Hylly oli kääntynyt takaisin paikoilleen. Heather joutui pakokauhun valtaan ja hakkasi kirjahyllyn puista takaseinää; "Becky, kuuletko minua?"

//Jotain sinnepäin :D//

Istuskelin säkkituolissa ja kuulin askeleita. En viitsinyt nostaa katsetta kirjasta ennen kuin kuuliin tutun äänen huudahtavan "Hei Becky!". Nostin katseeni kirjasta ja näin Heatherin. "Moi Heather", sanoin ja hymyilin. Heather otti jonkun kírja ja hetken päästä kirjahylly kääntyi vieden Heatherin mukanaan.

Pomppasin ylös ja kipitin kirjahyllyn eteen. Kopautin hyllyä ja kuulin Heatherin hakkaavan sitä toiselta puolelta. "Saan sinut sieltä ulos!" huusin ja painoin korvani hyllyä vasten jotta kuulisin Heatherin äänen. Yhtäkkiä hylly kääntyi ympäri ja mätkähdin Heatherin eteen pimeään käytävään. "Tää ei ollu ihan tarkotus", sanoin ja nousin ylös. "Missä me ollaan?" Kysäisin.

Kaivoin taikasauvani laukusta. Onneksi se ei ollut jäänyt ulkopuolelle. "Valois"", loitsin ja sauvani kärkeen syttyi valo. Käännyin ympäri. Painauduin seinää vasten mistä olimme tulleet mutta se ei auennut. Ei siis ollut kai muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin.

Heather kuuli kuinka Becky kopautti hyllyä. Hän huokaisi helpotuksesta. Onneksi hänen oltiin kuultu. Olisi ollut kamalaa olla täällä ikuisuus ja vain odottaa. Kukapa tietää, ehkä jollekin oli käynyt niin. Ehkä täällä salaperäisessä paikassa oli mystisesti kadonneiden oppilaiden luurankoja. Ehkä paikka kuhisi kummituksia. Joka tapauksessa Heather halusi päästä ulos keinolla millä hyvänsä maksoi mihi maksoi. Sitä paitsi hänen kirjoitusvälineensä olivat äskeisessä hötäkässä pudonneet kirjaston puolelle. Kevätruno taisi jäädä pahasti kesken. Mitä pahinta, vuodenaika kirja oli jäänyt tuonne kenen tahansa luettavaksi.

"Saan sinut sieltä ulos!" huusi Becky toiselta puolelta. Heather nyyhkäisi ja risti sormensa sulkien silmänsä. "Kiltti anna meidän pääsyä pois", kun mumisi ja odotti. Kuului ääni, sama kuin aikaisemmin ja kirjahylly kääntyi ympäri. Becky mätkähti Heatherin eteen ja sai tytön kaatumaan maahan. Pouffsouffleneiti kupsahti johonkin märkää ja säikähdyksestä kompuroi ylös. Mikä se oli? Missä he olivat? "Tää ei ollu ihan tarkoitus. Missä me ollaan?" Becky kysyi.

"Valois." Tytön sauvan päähän syttyi valo. He saisoivat salakäytävässä. Becky painautui seinää vasten, mutta se ei auttanut. He olivat loukussa. Heather veti syvään henkeä. Hän ei pitänyt pimeästä. Varsinkaan jos he olivat salakäytävässä, jossa saattoi lymytä ties minkälaisia vaaroja.

Heather laski katseensa. Maassa oli suuri vetinen jalanjälki. Se oli ollut se märkä pläntti mihin hän oli pyllähtänyt. Jäljet jatkuivat käytävän uumeniin. Tyttöä puistatti. "Mi-mikä tuo on?" hän kysyi ääni täristen ja perääntyi taaksepäin. Jälki oli yliluonnollisen suuri.

"Mi-mikä tuo on?" Heather kysyi. Katsoin maahan ja näin ison vetisen jalanjäljen. "Ei mitään ideaa", sanoin ja katsoin tunneliin. "Varmaan ainoa mahdollisuus päästä täältä pois on seurata noita jälkiä", sanoin ja nostin sauvaani ylemmäs.

Lähdin kävelemään eteenpäin pitäen sauvaani edessäni siltä varalta että eteen tulisi jotain. Märät jäljet päättyivät isoon lammikkoon. Ei se mikään lammikko ollut vaan järvi. Koko käytävän täyttävä, syvä järvi. Huomasin puisen veneen jossa oli airot. "Tohon veteen ei sit kosketa", sanoin ja astuin lähemmäksi venettä.

//Sori ku tuli näin lyhyt//

"Ei mitään ideaa", sanoi Becky. Heatherin mielessä vilisivät kaiken maailman ajatukset murhanhimoisista pedoista. Hän ei halunnut edes tietää. Tyttö kuitenkin esitti rohkeaa. Hän ei halunnut näyttää kuinka paljon häntä pelotti, tai kuinka hän tärisi kauhusta, sekä siitä kylmästä viimasta, joka puhalsi jostain salakäytävän siimeksestä. "Varmaan ainoa mahdollisuus päästä täältä pois on seurata noita jälkiä", jatkoi Becky ja kohotti sauvansa ylemmäksi. Heatherin oli tapana löytää aina kaikesta positiivinen puoli, mutta nyt hänestä tuntui että heidän ympärillään leijui negatiivista energiaa.

Tytöt kävelivät eteenpäin. Becky piti sauvansa ojossa kaiken varalta. He seurasivat vetisiä, suuria jalanjälkiä. Heather räpelsi hermistuneena valkoisen tunikansa helmaa. Hetken kuluttua he saapuivat järvelle. Se oli järvi. Niin suuri ja salamyhkäinen. Jäljet päättyivät siihen. Heather nielaisi. Ehkä se, joka oli jäljet saanut aikaan oli sukeltanut tuonne veteen, tai eikä se oli lampinut suoraan sen yli. Tytöllä oli sellainen kutina, että tuo olento ei ollut hyvä. Sitä oli syytä varoa. Heather oli utelias. Hän kyykistyi järven rannalle ja kohotti sormensa koskeakseen vettä. Hän tunsi kuinka jäätävä kylmä vesi hipoi hänen sormensa päätä.

"Tohon veteen ei sit kosketa", kuuli Heather Beckyn äänen. Tyttö katsahti vanhempaa ystäväänsä ja oli juuri aikeissa vetää kätensä takaisin, kunnes tunsi kuinka kylmät pitkät sormet kietoutuivat hänen ranteensa ympärille. Heather kirkaisi. Joku kiskoi häntä kohti veden miltei mustana häilyvää pintaa. Kun neiti yritti rimpuilla ote vain tiukentui. Hän ei voisi nyt antaa periksi.

Yhtäkkiä Heather kirkaisi. "Mitä nyt? Mikä ihme toi on!?" Kirkaisin ja kipitin Hestherin luo. Katsoin Heatherin rannetta. "Toi on kai manalius", arvasin ja kiskoin Heatheria käden otteesta. Mitä manaliukset pelkäsivätkään. Vai pelkäsivätkone mitään. Tulta? Miten tulta loihditaan?

Päässäni pyöri miljoona ajatusaa vailla vastausta. Hakkasin Heatherin ranteen ympärille kiertyneitä sormia ja yritin vääntää niitä irti. Vesi oli kylmää ja käsi oli ällöttävän tuntuinen.

Väänsin voimieni takaa ja sormet ortosivat. Kiskaisin Heatherin käden järvestä ja katsoin sitä. Kädessä oli punainen kadenjälki. Myös minun kämmenselässäni ja sormissäni oli jälkiä.

"Mitä nyt? Mikä ihme toi on!?" Becky kiirehti Heatherin luokse. Tyttö, jonka ranteen ympärille nuo iljettävät sormet olisi kertyneet katseli järveen silmät kauhusta selällään. Hän näki tumman hahmon veden pinnan alla. Heather ei halunnut nähdä enempää. Hän ei halunnut että tuo otus - mikä lie olikaan, vetäisi hänet mukanaan. "Toi on kai manalius", aprikoi Becky kiskoessaan Heatheria otuksen otteesta. Heather oli joskus kuullut manaliuksista, eikä häntä yhtään ilostuttanut ajatus, että sellainen otus oli tarttunut hänen ranteeseensa.

Becky veti sormia irti kaikin voimin ja Heather yritti auttaa häntä kiskomalla itsekin. Hetken hän ehti pelätä, että maksaisi pian järven pohjassa, mutta viimein sormet hellittivät ja otus katosi. Heather oli kuitenkin varma, ettei se antaisi vain noin vain periksi. Entä jos se hyökkäsi Beckyn kimppuun? Heather ei mahtaisi sille mitään. Sitten se veisi hänen ystävänsä mukanaan - ei hän ei saisi edes ajatella sellaista.

Becky vetäisi Heatherin käden vedestä. Se oli miltei valkoinen ja tärisi hieman, niin kuin koko tyttö. Heather pani kuitenkin merkille punaisen kädenjäljen ja ne punaiset jäljet Beckyn käsissä. Oliko se jokin sairaus? Entä jos manalius olisi tarttunut hänen jalkaansa? Se olisi luultavasti aiheuttanut jalkasilsaa.

"Mitä tämä on?" kysyi Heather toiselta tytöltä. "Mitä nämä punaiset jäljet ovat?" Heather vavahti. Oliko se verta? Hän ei pitänyt verestä. "Eivätkö - eivätkö nämä olennot ole täysin jonkun velhon tai noidan alaisia? Kuka ne loi?" Hän katsoi pelokkaana Beckyä silmiin.

"Mitä tämä on?" kysyi Heather. "Mitä nämä punaiset jäljet ovat?" Heather vavahti."Eivätkö - eivätkö nämä olennot ole täysin jonkun velhon tai noidan alaisia? Kuka ne loi?" Hän katsoi pelokkaana minua silmiin. "En tiedä enkä haluasikaan. Sovitaankos ettei enää kosketa veteen?" sanoin ja virnistin pienesti. Nousin veneeseen ja sanoin; "Mennäänkö?".

//Sori ku tuli näin lyhyt mut täs vaihees on aika vaikeet sanoo mitää//

Pelin pisteytys:

Rebecca Hope - 5 tupapistettä
Heather Rose - 9 tupapistettä

Kiitos pelistä!