Yön ritarit

[Viorel Lupei]

//Peliin odotetaan Ruthia

Viorel Lupei, koulun melko tuore (tai no, ainakin virassaan tuore) riimujen opettaja, kulki erästä koulun salakäytävää pitkin kynttilä kädessään. Mies oli jo pian kouluun saavuttuaan kartoittanut mielessään suurimman osan koulun salakäytävistä. Vaikka Viorelilla oli suuria ongelmia hämäränäkönsä kanssa, oli hänellä jälleen vuoro yövalvonnassa. Tosin, ei mies erityisemmin huonoa näkökykyään mainostellut, että opettajatoverit saattoivat hyvinkin olla tiedottomia kyseisestä faktasta. Kyllä hän yövalvontatehtävistä suoriutui - ainakin jos pääsi tarpeeksi lähelle oppilaita ennen kuin nämä huomasivat hänen kynttilänsä. Siitä johtuen salakäytävät olivatkin miehelle oikein kelvollinen keino kulkea koulussa.

Tätä nimenomaista käytävää pitkin saattoi kulkea kolmannen ja viidennen kerroksen väliä, tällä kertaa Viorel kulki kapeita portaita alaspäin. Kohti kolmatta kerrosta. Näkymissä ei kylläkään ollut kehumista, kun kulki salakäytäviä pitkin, harvemmin niillä oli edes maalauksia. Lukuun ottamatta joitakin oppilaiden töherryksiä, mitä nämä ovat varmaankin joskus ajatelleet olevan kovinkin hauskoja. Niitä Viorel ei suuremmin välittänyt katsella, ajatteli vain, että jonakin päivänä hän kävisi kuuraamassa ne kaikki pois. Kunhan hänellä olisi aikaa.

Lopulta portaat päättyivät ja Viorel kaivoi sauvansa vapaaseen käteensä. Tästä salakäytävästä pääsi pois ainoastaan loitsulla, vaikka sisään pääsi ilmankin. Sen takia mies kävikin aina välillä käytävää tarkistamassa - jos joku onneton yöhiippailijaoppilas olisikin päätynyt käytävälle osaamatta enää avata seinää pois päästäkseen. Tällä kertaa siellä ei ketään ollut. Viorel lausui loitsun, jolloin seinä aukeni ja astui ulos salakäytävästä. Juuri silloin miehen kynttilä päätti olla loppuun poltettu ja sammua kynttilänjalassaan. Viorel ei ehtinyt kaivamaan toista kynttilää esiin, kun kuuli askelia käytävällä. Vaikkei mies mitään nähnytkään käänsi hän katseensa suunnilleen askelten suuntaan.
“Kuka siellä?” hän kysyi, vaikka tiesikin että jos kyseessä olisi oppilas, tuo varmaankin vain lähtisi juoksemaan pakoon.

[Ruth Rousseau]

Viime yöt - päiviä unohtamatta - olivat olleet Ruthille erittäin vaikeita. Parantaja ei nimittäin saanut öisin unta ja kiitokset siitä kuuluivat yhteisen oleskeluhuoneen juhlille, joissa nainen oli ollut valvojana kahden muun kollegansa kanssa. Alkuun ilta oli mennyt ihan hyvin, mutta keskiyön jälkeen (ja aamulla) olivat asiat meneet huonompaan suuntaan. Ruth ei kuitenkaan ollut pyytänyt rehtorilta käytöstään anteeksi, eikä siksi ollut näyttäytynyt sairaalasiiven ulkopuolella pitkään aikaan. Niin, olisihan se nyt ollut aivan kamalaa törmätä Molinaan vailla ulkoa harjoiteltua anteeksipyyntöä.

Menetettyjen yöuniensa takia sairaanhoitajatar oli mennyt koulun käytäville kävelemään. Portaita noustessaan hän mietti ja muotoili mahdollisimman hyvää (sekä tietenkin toimivaa) anteeksipyyntöä rehtorille. "Tarkoitukseni ei ollut tunkeilla, anteeksi." Ruth tuhahti lauseelle. Hän oli erittäin tietoisesti tunkeillut, joten miksi hän jotain muuta väittämään menisi? "Olen herännyt monta kertaa toisen naisen vierestä (sitä säikähtämättä), joten minun on vaikea kuvitella miltä sinusta heterona nyt tuntuu. Excuse-moi!" Parantaja ei tiennyt pitäisikö nauraa, vaiko itkeä. Miksi hänen oli pitänyt mennä sekoilemaan sillä lailla? Ruth vannoi itselleen ettei enää koskaan joisi sillä lailla alkoholia - ei yksin tai muiden seurassa. Se oli saletti!

Nainen oli hetki sitten saapunut kolmanteen kerrokseen ja nyt hän käveli rauhallisesti hämärällä käytävällä, tietämättä minne päin oli matkalla. Koulu tuntui todella suurelta ja tuntemattomalta öisin. Kaikki oli niin erilaista, kun ei ollut valoa, tungosta ja kovia ääniä, nainen mietti. Öisessä koulussa oli silti tunnelmaa, joten paikka ei ollut kuolleenoloinen.

Pian tunnelma kävi kuitenkin ehkä liiankin jännittäväksi. Ruth jähmettyi varjoihin ja katsoi kuinka pitkä mieshahmo astui käytävään, kynttilän valon valaisemana. Liekki valitettavasti sammui äkkiä, eikä parantaja enää erottanut maskimiestä kunnolla. Henkilön esittämä kysymys jäi leijailemaan Ruthin mieleen, samoin kuin sammuneen kynttilän savu ilmaan. "Öhm, minä vain, tai no siis", sairaanhoitaja epäröi ja takelteli sanoissaan. "Yötä Lupei", hän huokaisi hetken kuluttua ja hämmästyi siitä että muisti (tai edes tiesi) professorin nimen.

//Anteeksi että jouduit tosiaankin odottamaan.. :/ //

[Viorel Lupei]

Viorel siirsi sauvansa samaan käteen kynttilänjalan kanssa ja yritti vapautuneella kädellään kaivaa taskustaan uutta kynttilää. Hän tiesi, ettei hänellä ollut ilman sitä mahdollisuuttakaan erottaa edes sitä, missä toinen suunnilleen liikkui. Ääni ei selvästikään kuulunut kellekään oppilaalle, mutta ei mies ainakaan pelkästä äänestä osannut sanoa, kenen kanssa käytävällä oli. Ainoastaan sen, että puhuja luultavasti oli nainen. “Hei…?” Viorel tervehti hieman kysyvä paino lopussa, kun ei osannut mitään nimeä perään laittaa.
Lopulta mies löysi etsimänsä ja veti kynttilä taskustaan. Hieman haparoiden hän sai kynttilän asetettua kynttilänjalkaan, siirtäen sitten kynttilänjalan toiseen käteen. Hän heilautti sauvaansa saaden kynttilän syttymään. Kun Viorel sai jälleen valoa, huomasi hän katsoneensa koko ajan hyvin paljon sivuun toisesta, vaikka oli luullut katsovansa suoraan tuohon. Hän mutisi muutaman ruotsinkielisen sanan itsekseen, kääntäessään katseensa tuohon toiseen.

Viorel joutui ottamaan muutaman askelen toista kohden kyetäkseen näkemään tuon paremmin. Silmiään siristellen tuo tarkasteli toista, tunnistaen tuon lopulta koulun parantajaksi. Valitettavasti hän ei muistanut naisen nimeä - oliko hän edes kuullut sitä? “Hyvää iltaa”, hän sanoi vaikka eihän se enää tainnut ilta olla vaan yö jo. “Mitäs te täällä tähän aikaan?” mies kysyi, tutkaillen naista hieman katseellaan. Nainen oli selvästi Viorelia lyhempi, mutta muuta hän ei osannut tuosta tällä valaistuksella kertoa. Luultavasti tuo oli ihan normaalin näköinen nainen.

[Ruth Rousseau]

Professori Lupei kaivoi taskustaan jotain ja tervehti kysyvästi. Ruth ei tajunnut sanoa mitään, tai edes kaivaa taikasauvaa pitkän neuletakkinsa taskusta ja lausua loitsua valois. Siinä hän vain seisoi tumput suorina, täysin toimeettomana. Professori mutisi jotain ja Ruth oli kuulevinaan ruotsin kieltä. Hän kuitenkin epäili kuulemaansa vahvasti, eikä siksi kysynyt tai sanonut mitään.

Kului hetki ja uusi kynttilä syttyi. Pieni liekki väpätti iloisesti (tai surullisesti, sillä ehkä tulellakin oli tunteet), valaisten Lupein kasvoja peittävän maskin (sekä tietenkin kaikkea muuta mitä lähellä oli). Mies otti muutaman askeleen lähemmäs ja katsoi Ruthia. Sairaanhoitaja ei tiennyt mitä sanoa tai ajatella. Oliko miehellä kenties huono näkö, vai oliko Rousseaun kasvoissa jotakin pahasti vikana? "Hyvää iltaa", hän tervehti ja nainen nyökkäsi varovaisesti. “Mitäs te täällä tähän aikaan?” toinen kysyi ja jatkoi kollegansa tarkastelua. Ruthin alkoi myös tehdä mieli katsoa itseään. Ties vaikka hän oli lähtenyt vaaleanpunaisissa verkkareissa yölliselle kävelylleen. Se vasta olisi ollutkin näky...

"Kävelen vain, kun en saanut nukutuksi", parantaja myönsi ja jatkoi nopeasti, sillä ei missään tapauksessa halunnut että keskustelu kääntyisi hänen yöuniensa laatuun. "Entä sinä? Oletko vahtimassa että oppilaat pysyvät poissa käytäviltä, vai oletko täällä ihan muuten vaan?", nainen arvaili ja hymyili ystävällisesti. "Tai onko sinulla jotain salaista meneillään täällä?" hän ehdotti vielä ja äänestä saattoi erottaa pienen innostuksen kipinän.

[Viorel Lupei]

Viorel lopetti naisen mittailun katseellaan ja käänsi katseensa tuon kasvojen suuntaan, kun tuo vastasi hänen kysymykseensä. Mies nyökäytti hieman päätään, kun tuo kertoi, ettei ollut saanut nukutuksi. Hän tiesi kyllä, millaista oli, kun ei saanut nukutuksi. Se oli tullut koettua aika ajoin, mutta ei mies sitä tietenkään ääneen lähtenyt mainitsemaan. Hieman ajatuksissaan mies laittoi taikasauvansa takaisin taskuun.
Viorel oli jo vastaamassa naisen esittämään vastakysymykseen, kun tuo antoikin vielä yhden ehdotuksen, jolle mies hymähti. Ei hänellä mitään salaista ollut meneillään - ja vaikka olisikin, miksi hän olisi sitä toiselle kertonut? “Vahtimassa oppilaita”, hän vastasi melko pian kumminkin. “Ja vaikka olisinkin tekemässä jotakin salaista, niin enhän minä sitä nyt kertoisi. Eihän se silloin enää salaista olisi?” Viorel jatkoi vielä hieman hymyillen. Ei hänen oppilaiden vahtiminenkaan ollut kovinkaan ansiokasta, mutta eihän sitä parantajalle tarvinnut kertoa.

[Ruth Rousseau]

Parantaja ei yllättynyt, kun Lupei kertoi olevansa oppilaita vahtimassa. Osasihan mies olla hieman mystinen naamionsa kanssa, mutta ei hän niin jännittävältä ihmiseltä vaikuttanut, että hän oikeasti tekisi jotain salaista öisin. Ihan normaali mies Viorel oli, harmaahapsinen ajatteli. “Ja vaikka olisinkin tekemässä jotakin salaista, niin enhän minä sitä nyt kertoisi. Eihän se silloin enää salaista olisi?” professori selitti pieni hymy huulillaan. Parantaja ei ollut se parhain hymyjen tulkitsija, eikä siksi osannut arvioida oliko Viorelin hymy huvittunut vaiko kysyvä (tai sitten jotain aivan muuta). Ruth alkoi pohtimaan uudestaan aikaisempia ajatuksiaan. Ehkä Lupei oli sittenkin jännittävä persoona? Parantaja hymyili itsekin hieman ja katsoi professorin ruskeita silmiä pohtien.

"Olisi se salaista", neiti Rousseau tokaisi pienen hetken kuluttua. Hän ei kuitenkaan jatkanut sen enempää ja se oli erikoista, sillä yleensä Ruth perusteli väitteensä huolellisesti. "Mutta vähemmän pohdintaa, enemmän vahtimista!" nainen huomautti puheenaihetta vaihtaen. "Jatketaanko käytävää eteenpäin, vai mennäänkö portaikkoja kohti?" parantaja kysyi.

[Viorel Lupei]

Parantaja sanoi, että kyllä se olisi salaista, vaikka siitä kertoisikin. Viorel odotti tuon jatkavan, selittävän ajatuksensa, mutta parantaja ei tehnytkään niin. Sen sijaan tuo vaihtoi puheenaihetta Viorelin vahtivuoroon, jolle nainen oli ilmeisesti tulossa seuraksi. “Eteenpäin”, mies vastasi, lähtien saman tien etenemään käytävää pitkin. Mielellään hän olisi valvontansa yksin tehnyt, vaikka toimivammat silmät varmaankin hyödyksi oli. Mutta ei Viorel täysin avuton ollut, kyllä hänen muut aistit toimivat oikein hyvin. Hieman normaalia paremmin, jopa. Mutta ei mies myöskään tahtonut mahdollisesti pahoittaa parantajan mieltä sanomalla, ettei kaivannut tuon seuraa. Ei olisi ehkä pidemmällä kantimella tehnyt hyvää, jos olisi antanut huonon vaikutelman jo heti alkuunsa.

[Ruth Rousseau]

He lähtivät kävelemään eteenpäin. Herra Lupein askeleet olivat pitkiä, mutteivat onneksi liian nopeita. Täten Ruth pysyi toisen tahdissa, eikä hänen tarvinnut harppoa tai kiristää omaa vauhtiaan. Nainen vilkaisi professoria jonka vierellä käveli. Mies oli oikein tyylikäs. Ainakin tuhat kertaa tyylikkäämpi kuin Ruth, sillä harmaat verkkarit, musta toppi ja hiilenharmaa neuletakki eivät olleet mitään frakkiin verratessa. Harmaahapsi käänsi katseensa eteensä ja veti neuletta paremmin ylleen. Käytävällä oli viileää.

Yht'äkkiä Ruthin mieleen pulpahti muisto. Hän oli kuullut Lupein nimen aiemminkin. Eikä hän ollut pelkästään kuullut, vaan myös hoitanut ja elvyttänyt jotakuta jolla oli ollut tuo sama sukunimi. Toista sairaalaan tuotua Lupeita Ruth ei koskaan nähnyt. "Hmm.. onko sinulla Ruotsissa sukua? Olin nimittäin töissä Malmön velhosairaalassa, kun sinne tuotiin kaksi Lupeita", hän selitti ja katsoi miestä kysyvästi.

[Viorel Lupei]

Ruotsissa. Naisen sanat saivat pintaan muistot, jotka Viorel yritti kovasti unohtaa. Viorel ei edes tajunnut lakanneensa kävelemästä, jääden tuskaisena tuijottelemaan eteensä. “Christine”, Viorel ajatteli, tajuamatta edes sanoneensa nimeä ääneen. Ei hän kylläkään paljoa siltä illalta voinut sanoa muistavansa, sillä kaikki oli yhä aivan sekaisin ja käsittämätöntä siltä osin. Lopulta hän sai muistot hallintaansa ja käänsi katseensa jälleen parantajaan. “Sinä… Olit siellä?” hän kysyi hyvin murtuneella äänen sävyllä. Hän katseli naista, mutta ei tunnistanut tuota. Tosin, tuskin hän olisi yhtäkään parantajista jälkikäteen tunnistanut, vaikka olisikin tavannut.

[Ruth Rousseau]

Liekki ja herra Lupei jäivät jälkeen. Ruth pysähtyi myös ja mietti, mitä olikaan mennyt möläyttämään. Kuinka hän osasikaan olla niin ajattelematon. Miten hän osasikaan valita mukavimmat puheenaiheet. Idiootti, idootti, idiootti, Rousseau moitti itseään.

"Sinä olit siellä?" Viorel kysyi murtuneena ja Ruth nyökkäsi. "Olin minä", hän sanoi, sormiaan väännellessään. "Hmm, oliko Christine teille sukua?" Rousseau kysyi tajuamatta, että hänen kysymyksenaä olivat hieman... epäsopivia? Sairaanhoitaja väänsi puukkoa haavassa. Repi rupea auki. Tuskin edes ymmärsi kuinka kollegansa mielen pahoitti.