//Peli varattu Katie Changille ja Lýdia Laxnessille. Ajankohta on 2.1.2016.//

Lýdia oli eksynyt. Oli jo myöhä ilta ja oppilaat olivat huvenneet oleskeluhuoneisiin ja niin olisi tämäkin tyttö - jos hän edes tietäisi missä Serpentardin oleskeluhuone sijaitsisi. Hän oli haahuillut jo tovin määrätiedottomasti ilman tulosta. Tyttö oli kuitenkin liian ujo kysymään apua ja niinpä hän halusi löytää perille omin avuin. Lýdialla oli yllään yhä hänen koulukaapunsa, sekä mustat solkikengät. Vaaleat hiukset valuivat pitkinä hänen selkäänsä pitkin, kun hän kääntyili kulmista etsien kotitupansa oleskeluhuonetta ja kutsuvaa takkavalkeaa.

Tyttö saapui alaspäin spiraalin lailla kiemurtelevien kierreportaiden juureen. Hän tähyili pimeyteen. Kellari olisi luonnollinen paikka Serpentardin oleskeluhuoneelle, Lýdia ajatteli ja lähti hitaasti valumaan pimeyteen. Portaat johtivat jyrkkinä alaspäin. Kun tyttö astui viimeisenkin porrasaskelman hän oli hämyisällä pimeällä käytävällä. Lýdia siristeli silmiään nähdäkseen paremmin. Jossain täällä sen oli pakko olla.

Hän liu'utti kättään seinien kivisellä pinnalla etsien jonkinlaista salaovea. Sen sijaan hänen kätensä kohtasikin ovenkahvan. Ehkä se on täällä, Lýdia pohti ja avasi oven hitaasti. Hän ei nähnyt pimeässä juuri mitään, mutta astui kuitenkin sisään jättäen oven kuitenkin auki takanaan. Tyttö seisoi hetken vain paikallaan antaen silmiensä tottua pimeyteen.

Vähitellen hän alkoi erottamaan ympäristöään; hän näki pulpetit, tuolit - sekä peilin joka kohosi ylväänä huoneen toisella laidalla. Lýdia ei saanut katsettaan irti siitä ja perääntyi aivan huoneen nurkkaan. Peilin pinnasta hän näki itsensä. Hän oli aivan sininen ja tärisi kauttaaltaan. Lýdian kädet hikosivat, kun hän tuupertui aivan pieneksi mytyksi seinää vasten. Tytön jalat heittivät alta ja hän tunsi olonsa heikoksi ja voimattomaksi. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä tykytti kiivaasti ja hengitys samoin. Lýdia sai kohtauksen, joka saartoi hänet täysin ja sai tytön tärisemään kauttaaltaan.

Katie oli päättänyt lähtä kävelylle kellariin. Häntä ei nyt oikein huvittanut seura. Katie kulki portaat alas. Onpa täällä pimeää, hän ajatteli. "Valois", tyttö kuiskasi ja näki oven, joka oli ammollaan. Katie astui sisään ja näki vaalea hiuksisen tytön joka oli aivan sininen ja tärisi. Katiella kesti vain sekunnin murto-osa tajuta että tyttö oli saanut kohtauksen luokassa olevasta peilista. Katie kiirehti tytön luo, ja käänsi tuon ympäri ettei hän näkisi peiliä jonka tuijottaminen selvästi aiheutti kohtauksen. "Mitä sinulle kävi?" Katie kysyi huolestuneena.

Lýdia tunsi kuinka joku käänsi hänet ympäri. Tämän kädet tärisivät kuitenkin kauttaaltaan ja sydän tykytti, vaikka enää tyttö näki vain kylmän kiviseinän - tai olisi nähnyt, mutta nyt seinän tilalla seisoikin hänen isoäitinsä. Se katsoi Lýdiaan kammottavasti ja toi tytön mieleen sen yön, kun hän oli nähnyt isoäitinsä ensimmäisen kerran peilissä. "Mitä sinulle kävi?" häneltä kysyttiin. Tuo toinen ihminen joka oli kääntänyt hänet ympäri luultavasti ihmetteli miksi Lýdia katseli seinää silmät lautasien kokoisina ja kasvot vitivalkoisina, mutta muutakaan hän ei voinut. Isoäiti katsoi tyttärentytärtään uhmaavasti. Vainaja kohotti kätensä ja koski sillä Lýdian kalpeaa poskea. Tyttö tunsi kylmän kosketuksen ihollaan. Enää hän ei kestänyt. Lýdia peitti silmänsä käsillään ja kirkui - kuin tyttö siinä uudessa kauhuelokuvassa.

Hetken kuluttua hän havahtui todellisuuteen. Tyttö tärisi kauttaaltaan vitivalkoisena kuin aave. Lýdia tunsi olonsa heikoksi ja turvattomaksi ollen varma, että jos hän nyt nousisi pystyyn hän lysähtäisi takaisin maahan. Neitiä pyörytti kun hän nojasi seinään yhä tasaten hengitystään, joka krohisi epäilyttävästi. Lýdia ei erottanut toista oppilasta hänen vierellään, mutta sai kuitenkin tärisevällä äänellään mutistua sanat; "Tarvitsen lääkkeeni." Paniikkikohtausten varalta hänelle oltiin nimittäin määrätty lääkekuuri, mitä hän oli laiminlyönyt pahasti, mutta nyt kohtauksen kourissa Lýdia ehti katua sitä ettei ollut ottanut aamulla lääkettä ja tiesi että mikäli hän ei pian ottaisi saattaisi hänen pulssinsa romahtaa täysin. Se pieni rohto oli kuitenkin oleskeluhuoneessa siinä ruskeassa matka-arkussa, eikä niitä sieltä heti tuotaisi. Yksi siemaus sitä lientä saisi hänet rauhoittumaan ja joskus jopa nukahtamaan levolliseen uneen. "Missä Léo on?" Lýdia nyyhkytti tietäen isoveljensä saavan hänet tolkkuihinsa.

Lýdia kompuroi ylös, mutta ehti ottaa vain muutaman askeleen kun tämän jalat heittivät alta ja hän mätkähti maahan kyljelleen. Kaatuessaan tyttö kolautti päänsä pulpetin kulmaan ja jäi makaamaan maahan puoliksi tiedottomana silmät ummessa. Hän tunsi kuinka kipu jomotti hänen päässään kun hän siinä makasi pystymättä liikahtamaankaan.

Nyt tyttö katseli seinää kauhistuneena. Tyttö kirkui ja peitti kasvot käsillään. "Tarvitsen lääkkeeni", tyttö sanoi noustessaan maasta."Missä Léo on?" tyttö kysyi Katielta. Ennen kuin Katie ehti vastata ettei tiennyt kuka Léo on, tyttö kaatui. "Hei, kuka Léo on ja minkä lääkkeen tarvit ja missä se on?" Katie kysyi ja kumartui tytön viereen ja toivoen hänen olevan tajuissaan. Katie ei ollut koskaan ennen kokenut mitään tuollaista. Hän oli peloissaan.

Lýdia kuuli kuinka tuo toinen Hän kysyi; "Hei, kuka Léo on ja minkä lääkkeen tarvit ja missä se on?" Tyttö olisi vastannut jos vain suinkin olisi pystynyt. Hän ei kuitenkaan pystynyt liikauttamaan raajaansakaan saati puhumaan. Hän vain makasi kovalla lattialla silmät kiinni ja eloton ilme kasvoillaan. Lýdiaa ympäröi vain pimeys, jota oli turha vastustella ja äänetkin kuuluivat jostain hyvin kaukaa.

Pian Lýdia vaipui tilaan, jota voisi sanoa tajuttomuuseksi. Hän ei reagoinut, ei puhunut saati liikahtanut. Tyttö ei myöskään enää kuulut mitään. Neiti oli kuin nukahtanut, mutta tajuton.

//Vastaan mahdollisimman pian siihen toiseen ropeen//

Tyttö ei vastannut. Katie meni auttamaan. Hän käänsi tytön selälleen ja ravisti tätä hellästi. "Mikä sinulla on?" Katie kysyi. Hän toivoi että tyttö vastaisi. /Anteeksi lyhyys/.

Toinen tyttö käänsi velton Lýdian selälleen ja ravisti tätä hellästi. Hän ei reagoinut mitenkään, vaan makasi yhä lattialla pulpetin vieressä selällään, pää kallellaan oikean olkapään puoleen. Hänen kätensä lepäsivät hänen molemmilla puolillaan ja pitkät vaaleat kutrit laskeutuivat nätisti maahan. Lýdia todella näytti nukkuvan. Paitsi että hän oli kalpea ja sairaan näköinen, eikä herännyt, vaikka toinen ravisteli tätä puhutellen; "Mikä sinulla on?"

Kului tovi jos toinenkin ja Lýdia makasi edelleen tajuttomana. Vähitellen hän kuitenkin tuli tajuihinsa ja alkoi kuulemaan häntä ympäröiviä ääniä. Tyttö avasi hitaasti silmänsä ja näki ensimmäisenä luokkahuoneen katon, sekä tuntemattoman tytön kasvot. Missä hän oli? Vähitellen Lýdia alkoi muistamaan tapahtumat. Kauanko hän oli ollut tajuton? Ehkä viitisen minuuttia. Neiti ei ollut enää kovinkaan kalpea, eikä hänen hengityksensä krohissut. Hän oli ennallaan, mutta yhä heikko ja voimaton.

Lýdia nousi hitaasti käsiensä varaan. Häntä huomasi hieman, mutta tyttö hinasi itsensä lähemmäksi seinää että voisi nojata siihen. Silloin hän huomasi kuinka kylmä hänellä oli; hän suorastaan tärisi. Lýdia laski kätensä otselleen. Otsa oli miltei tuli kuuma. Hän oli päässyt fobiaoireistaan, mutta olikin saanut korkean kuumeen.

Tyttö ei reagoinut ja Katie jäi odottamaan. Jonkun ajan päästä tyttö hilautui istumaan. Tyttö istui seinää vasten. "Kuka on Léo, minkä lääkkeen tarvit ja onko se sellaisessa paikassa että voin hakea sen? Vai voiko se Léo hakea sen?" Katie kysyi uudestaan kysymänsä kysymykset, hieman niitä muunnellen. Katie toivoi tytön olevan kykenevä vastaamaan hänelle. Katie oli huolissaan. Ei kai Châteaun kellarissa joka päivä ollut pyörtyviä tyttöjä.

"Kuka on Léo, minkä lääkkeen tarvit ja onko se sellaisessa paikassa että voin hakea sen?" kysyi toinen tyttö. Lýdia pudisti päätään. Hän ei tarvinnut lääkkeitä. Hän ei ollut terve, mutta oireet olivat ohitse eikä lääkkeistä ollut enää mitään hyötyä. Niitä käytettiin vain nimittäin kohtauksen aikana. Sitä paitsi Lýdia ei uskonut että tuo toinen pääsisi Serpentardin makuusaliin. Paitsi jos hän oli Serpentard, mutta tuskin. Hän oli ollut sen verran ystävällinen tullessaan auttamaan.

"Vai voiko se Léo hakea sen?"

"Léo on isoveljeni ja ei - ei häntä voi hakea eikä hän voi hakea lääkkeitä. En tarvitse niitä enää. Léo on tällä hetkellä Islannissa ja nyt minusta tuntuu että haluan kotiin hänen luokseen", Lýdia nielaisi. Hänellä oli ikävä kotiin. Hän tarvitsi isoveljeään, mutta ei hän yhtäkkiä voinut matkustaa tuhansien kilometrien päähän kesken kouluvuoden. Kyyneleet valuivat Lýdian poskille kun hän itki. Tyttö hautasi kasvonsa käsiinsä.

Tyttö pudisti päätään.
"Léo on isoveljeni ja ei- ei häntä voi hakea eikä hän voi hakea lääkkeitä. En tarvitse niitä enää. Léo on tällä hetkellä Islannissa ja nyt minusta tuntuu että haluan kotiin jänen luokseen", tyttö sanoi ja kyyneleet alkoivat virrata hänen poskillaan.
"Ymmärrän sinua. Minullakin on usein vaikeaa. Mutta- mutta erilaisesta syystä", Katie kuiskasi hiljaa ja kietoi kätensä tytön ympärille.
"Minulla on vaikeaa koska olen orpo, tavallaan", Katie koitti selittää omaa tilannettaan.