// Tänne odotetaan Annie Djejúblania saapuvaksi! Peli sijoittuu käytäville ja opettajien huoneeseen. Ajankohtana on perjantai 11.3.2016 iltapäivällä //

Taas yksi risteämäkohta käytävällä. Vasemmalle vai oikealle? Oikealle avautuva käytävä oli pitkä, ja sitä reunustivat tasaisin välein vuoroin haarniskat ja vuoroin massiiviset lyhdyt. Vasemmalla taas käytävä ei jatkunut yhtä pitkään vaan kääntyi pian uudestaan taas näkymättömiin vasemmalle. Matthieu oli varma, että reitillä kasvihuoneilta opettajanhuoneeseen ei ollut ollut haarniskoja. Vai oliko sittenkin? Sokkeloinen linna oli sekoittanut miehen muistikuvat täysin, ja harhailtuaan jo tovin linnan käytävillä hän oli onnistunut kadottamaan viimeisetkin suuntavaistonsa rippeet.

Hetken tuumailtuaan Matthieu päätti valita vasemmalle johtavan käytävän ja lähti harpomaan sitä pitkin - joskaan ei kovin päättäväisin - askelin. Oppitunti, jolta hän oli tulossa, oli ollut oikein onnistunut ja mukava, ainakin Matthieun omasta mielestä. He olivat käsitelleet pirunnnuoraa kuudesluokkalaisten kanssa, ja kaikki oppilaat olivat selvinneet tunnista pahemmitta vaimmoitta. Muutama oppilas oli saanut lieviä hiertymiä käsiinsä ja yhden epäonnisen verenkierto kädessä oli ehtinyt jo näyttää uhkaavalta ennen kuin Matthieu oli ehtinyt hätiin, mutta muutoin kaikki oli mennyt loistavasti! Pirunnuoran siirtäminen uuteen ruukkuun oli kuitenkin sotkuista puuhaa, mikä näkyi mutaisina läiskinä Matthieun kaavussa ja käsissä. Kunhan hän nauttisi ensin opettajien huoneessa rentouttavan kupposen teetä, voisi hän suunnata henkilökohtaisiin tiloihinsa peseytymään ja vaihtamaan puhtaaseen kaapuun. Ensin oli kuitenkin löydettävä se piiskatin opettajien huone, mikä oli kaiketi helpommin sanottu kuin tehty.

Perjantain viimeisiltä oppitunneilta päässeitä oppilaita virtasi Matthieun ohitse iloisesti viikonloppusuunnitelmistaan pulputtaen ja naureskellen. "Hauskaa viikonloppua!", Matthieu tokaisi oppilaille leveästi hymyillen jatkaen epämääräistä vaellustaan. Samassa miehen mieleen juolahti ajatus; miksei hän kysyisi neuvoa? Hän kääntyi kannoillaan ja oli jo valmis esittämään kysymyksen, mutta oppilaat olivat näemmä suunnanneet kiireellä oleskeluhuoneisiinsa ja päivälliselle, sillä käytävä oli jo autio eikä oppilaista näkynyt enää vilaustakaan. Olkiaan kohauttaen Matthieu siis jatkoi käytävää eteenpäin toivoen kiihkeästi löytävänsä perille. Seikkailemisesta alkoi jo mennä maku.

Pian käytävä loppui, ja ainoat mahdollisuudet jatkaa olivat ovet käytävän kummallakin puolella. Matthieu ei viitsinyt kääntyä enää takaisikaan ja ovien takaa voisi sitä paitsi hyvinkin paljastua jokin oikoreitti kohteeseen. Niinpä hän tarttui ensimmäisen oven nuppiin toivoen parasta ja väänsi sitä. Hänen onnekseen ovi aukesi, mutta sen takaa ei suinkaan paljastunut oikotietä onneen vai tuiki tavallinen luokkahuone. "No voihan...", Matthieu mutisi harmistuneena ja sulki oven. Vaaleita hiussuortuviaan taakse haroen mies katsahti ympärilleen. Kuinka ihmeessä hän oikein oppisi ikinä suunnistamaan täällä?

// En nyt tarkkaan määritellyt, missä päin linnaa Matt seikkailee, mutta ajattelin, että kuitenkin suhteellisen lähellä opettajien huonetta. Ehkä noin kerrosta alempana? //

-Annie-

Keittäjättärellä oli ollut hyvä päivä. Hän oli aamupäivästä viettänyt aikaansa poikaystävänsä Rossin kanssa, joka oli kuitenkin joutunut paikkoin lähtemään takaisin töihinsä ja sen jälkeen istuskellut opettajainhuoneessa pitämässä seuraa muille välituntien ajan ennekuin kaikki taas lähtivät tunneilleen.
Nyt Annie oli istunut jo reilun tunnin yksikseen opettajainhuoneessa ennekuin oli päättänyt poistua. Ei käynyt laatuun että hän vain istuskelisi yksinään huokailemassa muiden perään, mitä Ross’kin sanoisi? Hän oli hupakko, hempukka ja Ross saisi nauraa Annielle. Siitä nainen ei pitänyt, vaikka muutoin olikin varsin suvaitsevainen ja lapsellinen. Ilkeämielinen nauru toisen heikkouksille ei ollut koskaan sallittavaa, ei koskaan. Annie tekikin parhaansa estääkseen sellaisen käytöksen niin itseltään kuin muiltakin koulun työntekijöiltä ja oppilailta.

Näissä ajatuksissa Annie käveli ulos opettajainhuoneesta, laskeutui kierreportaita alas toiseen kerrokseen ja käveli lähestulkoon tyhjiä käytäviä eteenpäin. Hänen kätensä siveli hajamielisesti ikkunoita niiden ohi kävellessään, ja pysähtyi hetkeksi ovennuppien kohdalle ihailemaan niiden kauniita kaiverruksia. Ei kuitenkaan kulunut aikaakaan, kun Annie heräsi haaveistaan ääniin. Kuka kumma täällä kolisteli tähän aikaan päivästä? Annie pysähtyi ja kurkisti sitten uteliaana kulman taakse, josta näki kuinka joku mies availi ja sulki ovia tuskastuneesti huokaillen. Mikököhän kumma hänellä oli vaivana? Annie voisi opastaa miehen velhoterveydenhuoltoon, jos tuolla tosiaan oli jokin vaiva, johon yritti saada parannusta. Ehkäpä se oli ovien pakonomainen availeminen? Paha aavistus tuli Annien mieleen ja nainen nosti käden suunsa eteen. Entäpä jos mies olisikin mielisairas hullu, joka oli karannut sairasosastolta ja yritti nyt etsiä ulospääsyä? Siinä tapauksessa hän ei missään nimessä saisi auttaa miestä, vaan Annien olisi heti paikalla mentävä tekemään rehtorille ilmoitus kadonneesta potilaasta. Tai siis, aiemmin kadonneesta ja nyttemmin löytyneestä.

Uteliaana Annie astahti esiin käytävälle ja katsoi pää hieman kallellaan toista. Voisi kai hän aina kysyä, mitä tuo etsi ja päättää sitten mitä tehdä, eikö vain? Hiukset Anniella olivat vaihteen vuoksi kirkkaan vaaleanpunaiset ja kasvot pisamilla. Asunaan hänellä oli iloisesti liehuva musta mekko, jonka suuret hihat laahasivat maata pitkin lyhyen naisen kävellessä. Vaikutelma oli siis jokseenkin karnevaalinen, tai lähemmäs hulluhko, eikä keittäjätärtä heti tunnistaisi ellei tiennyt kuka tuo oli. Silmien iloisesta pilkkeestä tuon aina tunnisti.

”Heippa hei! Tarvitsetteko apua, oletteko hukanneet jotakin? Vai oletteko kenties itse hukassa? Miten on?” Annie kyseli, niin nopeasti ettei vetänyt kysymyksien välissä kertaakaan henkeä, katsellen innoissaan miestä. Kuka tuo mahtoi olla? Samalla siinä seisoessaan ja odottaessaan toisen vastausta Annien polkkapituiset ja pinkit hiukset lähtivät pitenemään olkapäihin asti, muuttaen samalla väritystään haalean vihertävästä tumman ruskeaan. Nyt asu oli edes jotenkin asiallinen, joskin tämä muutos toi yhä uusia kysymyksiä esiin. ”No, miten on?” Annie kysyy iloisena.

Matthieulla oli juuri aikomuksenaan katsastaa käytävän toisella puolella olevan oven taakse, kun hän kuuli yllättäen äänen sivustaltaan. "Heippa hei! Tarvitsetteko apua, oletteko hukanneet jotakin? Vai oletteko kenties itse hukassa? Miten on?" tulija papatti yhteen putkeen saaden miehen kääntämään katseensa hölmistyneenä tuon suuntaan. Hölmistys vaihtui kuitenkin pian leveään hymyyn ja helpotuksen tunteeseen hänen nähtyään kuka tulija oli.

Käytävällä seisoi melko lyhyt, solakka tyttö, jolla oli vaaleanpunaiset hiukset ja pisamaiset kasvot. Hän oli pukeutunut mustaan mekkoon, jonka hihat koskettivat maahan asti. Tyttö voisi olla ehkä seitsemäsluokkalainen, mutta Matthieu ei muistanut nähneensä tuota seitsemäsluokkalaisten oppitunneilla, joten hän saattoi hyvin olla jatko-oppilaskin. Tai kenties sitten seitsemäsluokkalainen, joka vain ei ollut valinnut yrttitietoa S.U.P.E.R. -aineekseen. Tosin eihän sellaisia voinut olla olemassakaan.. Matthieu oli joka tapauksessa hyvillään tytön ilmaantumisesta, sillä ehkä tuo osaisi neuvoa hänelle tien.

Mies oli juuri vastaavassa tytön kysymystulvaan, kun tämän hiukset alkoivat tehdä kummia. Polkkapituinen tukka kasvoi hetkessä olkapäihin asti muuttaen samalla väritystään pinkistä tummanruskeaksi. Yrttitiedon professori ei ollut uskoa silmiään, ja jäikin epäuskoisena tuijottamaan nuoren noidan hiuksia. "No, miten on?", tyttö jatkoi tivaamistaan, mikä sai Matthieun havahtumaan ja kohdentamaan katseensa tytön kasvoihin. Hän on metamorfmaagi! Ajatus iskeytyi miehen päähän yllättäen. Toki hän oli kuullut metamorfmaageista, mutta ne olivat niin harvinaisia, ettei hän ollut kuvitellutkaan koskaan törmäävänsä sellaiseen henkilökohtaisesti.

Äskeisestä näytöksestä huolimatta Matthieu ei halunnut olla epäkohtelias ja toljottaa toista kuin mitäkin sirkuseläintä. Niinpä hän loihti kasvoilleen taas normaalin iloisen ilmeensä. "Kas hei!", professori tervehti tyttöä yrittäen kuulostaa mahdollisimman normaalilta eikä suinkaan siltä kuin olisi todistanut juuri jotakin suurinpiirtein Merlinin uudelleensyntymiseen verrattavaa. "Pelkäänpä pahoin, että olen tainut kadottaa itseni", hän sanoi naurahtaen kepeästi. "Yritin löytää opettajien huoneeseen, mutta joko se vaihtaa jatkuvasti paikkaansa tai sitten minulla on surkea suuntavaisto", mies jatkoi.

-Annie-

Tarjoilijatar katseli miestä huvittuneena, kun toisen ilme vaihteli hölmistyksestä epäuskoon. Eipä tuo ollut mitenkään poikkeuksellinen siinä mielessä, ja hetken Annie kuvitteli jo jättävänsä tyypin siihen seisomaan ja toljottamaan. Saisi maistaa omaa lääkettään, miltä tuntui aina olla kuin sirkuseläin. Eikös mursuilla ollut yhtä tyhjä katse niiden tehdessä temppuja?

Miehen vastatessa Annielle, tytön ilme kirkastuu ja hän astahtaa lähemmäs tarttuen toisen käteen lupaa kysymättä. ”Kuule, itsensä hukkaaminen on todella vakava asia… Oletko varma että olet hukannut itsesi?” Annie kysyy mutristaen suutaan ja näyttää hetken siltä, kuin olisi melkein voinut pussata toista. Sitten mieleen kuitenkin muistuu jälleen Ross, ihana poikaystävä ja aurori. Tuo ei varmasti pitäisi siitä, että Annie flirttaili toisten miesten kanssa. Ja olihan se hieman outoa jos hän alkaisi flirttailla ihan tuntemattomalle, eikö vain? Ei Annie nyt typerä ollut, totta kai hän osasi varoa tuntemattomia. Maailma on julma paikka sinisilmäisille, Annie miettii ja räpäyttää silmiään, jotka muuttuvat samassa sinisistä tummanruskeiksi.

”Surkeallakin suuntavaistolla pärjää ihan hyvin, kunhan vain on oikeassa kerroksessa. Voisin viedä sinut opettajien huoneesee, mitäs sanot?” Annie hymyilee koko kasvot valaisevaa hymyäänsä. ”Olisiko se ihanaa?” Hän vielä kysäisee, ennen kuin päästää irti toisen kädestä ja katsoo miestä silmät tulvillaan rakkautta.

Matthieun kerrottua olevansa hieman hukassa, tyttö tarttui yllättäen miehen käteen. Ei hänellä varsinaisesti ollut mitään sitä vastaan eikä se siinä mielessä haitannut, mutta hän ei vain ollut tottunut siihen, että opiskelijat ottivat niin läheistä kontaktia.

”Kuule, itsensä hukkaaminen on todella vakava asia… Oletko varma että olet hukannut itsesi?”, toinen kysyi suutaan mutristaen, mikä sai jostain syystä Matthieun taas kerran huvittuneeksi. Tytössä oli jotakin hyvin herttaisella tavalla hupaisaa. Jos se olisi ollut mahdollista eikä muutenkaan täysin sopimatonta, hän olisi voinut sulloa tytön kaapunsa taskuun ja kantaa tätä siellä mukanaan puhpalleronsa Benedictin sijaan. "Uskoisin niin, valitettavasti", mies vastasi teeskennellyn pahoitteleva ilme kasvoillaan.

Yhdessä silmänräpäyksessä tytön silmät muuttuivat sinisistä tummanruskeiksi, mikä sai miehen taas ihmettelemään. En takuulla ikinä totu tuohon, hän ajatteli katsellessaan tytön - nyt tummanruskeita - silmiä.

Niin kuin Matthieu oli toivonutkin, tyttö tarjoutui opastamaan - tai itseasiassa viemään - hänet opettajien huoneeseen. ”Olisiko se ihanaa?” tyttö kysyi vielä päästäen viimein irti professorin kädestä, mutta katsoen tätä suorastaan oudon lempeästi. "Ihanaako?" Matthieu toisti huulillaan edelleen hieman huvittunut hymy. Hänestä tytön sanavalinta oli vähintäänkin erikoinen, ottaen huomioon, että kyse oli vain yksinkertaisesta reitin näyttämisestä eikä suinkaan mistään sen suuremmasta. "Voi se olisi oikein mahtavaa", hän sanoi naurahtaen helpottuneena. "Mihin suuntaan?"

Matthieu Valentine: 8 p
Annie Djejúblan: 5 p

Kiitos pelistä!