//Tämä peli on varattu Melody Woodille ja Katrine Wallille illaksi 11.3.//

Vaeltelin pitkin tyrmien käytäviä. En oikein pitänyt siitä. Kylmät, kosteat, pimeät ja kolkot tyrmät. Kaikki tuntui pelottavammalta tyrmissä. Varsinkin kun olin yksin.

En minä kuitenkaan ihan huvikseni ollut tyrmille tullut. Halusin opetella erästä loitsua, tarkemmin sanottuna entistus-loitsua. Oleskeluhuoneessa ja makuusalissa en tietenkään halunnut alkaa riehumaan, joten minun täytyi etsiä toinen paikka. Niin sitten päädyin tyrmille, täällä kun oli paljon tyhjiä luokkahuoneita, joissa voisi harjoitella.

Saavuin eräälle ovelle ja kokeilin sitä – lukossa. Tuhahdin itsekseni, pitäisi opetella alohomora -loitsu, ei se nyt niin vaikea voinut olla. Pinnejä minulla ei ollut mukana, eikä muutakaan tiirikoimiseen sopivaa, joten jatkoin matkaa.

Hiljaisissa käytävissä askeleni kaikuivat, kops, kops, kops, kops. Sekin oli hieman pelottavaa. Minulla oli hieman kylmä, olisi kai pitänyt laittaa jotain takkia päälle, lila toppi ja valkoinen pitsibolero eivät olleet tarpeeksi lämpimät tyrmissä.

Toinen ovi – auki. Raotin ovea ja kurkistin sisään. Siellä ei ollut ketään, joten menin sisään. Oven jätin raolleen, sillä mitä jos se menisi kiinni ja lukkoon, sitten olisin tyrmissä lukkojen takana – taas. Muistelin hetken huvittuneena ensimmäistä kertaa, mutta sitten muistin, miksi olin tullut, ja katselin ympärilleni. Luokkahuone oli selvästi ollut jonkin aikaa kokonaan vaikka muuta käyttöä, kuin oppilaiden loitsuharjoittelut ja kokoontumiset. Pulpetit nimittäin olivat seinien vierissä aavemaisina pinoina ja luokkaa peitti ohut tomukerros, jossa kylläkin näkyi useita jalanjälkiä.

Kävelin luokan perälle, laskin mukanani kantamani laukun alas ja otin sieltä tarvikkeet: loitsukirjan, taikasauvan ja katkenneen sulkakynän, jota yrittäisin korjata. Selasin loitsukirjan auki entistus-loitsun kohdalta ja kertasin tarvittavat tiedot: sauvan liikkeen, taikasanat, ajatukset ja sen sellaisen.

Kun ajattelin olevani valmis, nostin sulkakynän käteeni, ja osoitin sitä sauvallani.

”Entistus!” Mitään ei tapahtunut. ”Entistus”, loitsin uudelleen. Kynä risahti hieman, muttei näyttänyt tekevän mitään. ”Entistus”, huitaisin turhautuneena sauvallani kynää, ja juuri silloin kyynärpääni osui johonkin. Johonkin kovaan, jota en ollut takanani huomannut. Johonkin, joka tönäisyn voimasta tipahti pulpetilta, jolla se oli ollut. Jotain, joka räsähti korviahuumaavan kovaa lattialle ja meni rikki.

Käännyin katsomaan samassa hetkessä, kun se räsähti lattialle – suuri saviruukku sinkosi sirpaleitaan ympäriinsä. Voi ei, olin rikkonut koulun omaisuutta! Enkä osannut vielä entistusta, mitä minä nyt tekisin?

Hipsin käytävää eteenpäin ja avaan oven portaikkoon, alas tyrmiin. Oli tunti aikaa ennen kuin kaikkien piti olla tuvissaan, joten päätin seikkailla vähän. Pidin kättäni kaiteella, sauvaa toisessa kädessä. Katselin maalauksia jotka olivat portaissa. Ihmisiä, miehiä, naisia, velhoja... kaikenlaisia. Nättejä, rumia. Outoja. Jännittäviä. Adjektiivejä olisi enemmän kuin tarpeeksi. Portaiden alapäässä käännyin vasemmalle.

"Valois", sanoin ja valaisin pimeän käytävän. Käytävä näytti jatkuvan ikuisuuksiin. Katsoin taakseni. Tyrmät olivat lempipaikkani. Kylmät, kolkot, hiljaiset. Täydellinen paikka meluta. Täydellinen paikka olla piilossa. Ikuisesti. Jatkoin käytävää eteenpäin. Kokeilin ovia. Lukossa vai auki? Onneksi alohomora on olemassa. Paitsi joitakuita ovia ei voi avata edes alohomoralla. Kuulin pieniä ääniä. Varmaan joku haarniska, ajattelin. Ei kukaan tähän aikaan tyrmissä kulje.

Katselin vierekkäsiä ovia. Molemmat olivat lukossa. Kuulin pieniä kuiskauksia. Pientä viuhdontaa. Yhtäkkiä pysähdyin ja lensin ainakin puoli metriä ilmaan! Joku räsähti. Ja kovaa. "Kuka siellä?", huusin kovaa käytävään. Huomasin oven, joka oli puoliksi raollaan. Kurkistin sisään. "Kuka olet?", kysyin terävästi, ja vähän äkäisesti.

”Kuka siellä?” Kuului käytävästä äkkiä äkäinen ääni. Joku oli kuullut, säikähdin. Ehkä joku professori! Professori ja tavaran rikkominen merkitsivät yhteensä jälki-istuntoa, ja sitä minä en halunnut. Vilkuilin äkkiä huonetta etsien piilopaikkaa askelten lähestyessä ovea. En huomannut muuta, joten menin vain vaiston varassa kyykkyyn lattialle ja toivoin, ettei opettaja löytäisi minua.

”Kuka olet?” Joku kysyi, tällä kertaa ovelta. Kysymys viittasi siihen, että minut oli nähty, joten kohotin hieman säikähtäneitä kasvojani, mutta en nähnytkään onneksi professoria, vaan minua muutamaa vuotta vanhemman tytön. Huono yhtä kaikki – tyttö näytti vihaiselta. Luultavasti hän siis joko oli valvojaoppilas, joka ei pitänyt metelistä ja säääntöjen rikkomisesta, joku, jolla vain oli huono päivä, tai sitten hän oli säikähtänyt melua. Hän näytti siltä, että saattaisi kertoa opettajalle.

”O-o-olen Wall, Katrine Wall”, esittäydyin nopeasti. ”E-en tehnyt sitä tahallani!”

Nousin seisomaan ja tuijottelin varpaitani. Toivottavasti tyttö ei ollut hirveän vihainen.

//Anteeksi lyhyt viesti :/ //

// Ei minullakaan mitään sairaan pitkiä viestejä ole että :D

Ärtynyt ilme kasvoillani kuulin tytön inisevän vastauksen. "O-o-olen Wall, Katrine Wall", tuo esitteli itsensä vähän epäröiden. "E-en tehnyt sitä tahallani!", tuo sopersi ja katseli varpaitaan. Virnistelin tuolle pienesti. Kävelin tuon ohi hajonneen ruukun viereen. "Entistus", sanoin ja korjasin ruukun, leijuttaen sen takaisin pöydälle.

"Noniin", lepyin vähän ja naamallani saattoi nähdä pienen ärtymyksen, mutta myös hymyn pilkahduksen. "Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää. Olen joskus vain vähän... äkkipikainen.", kerroin tuolle. Tytöllä oli loitsukirja auki Entistus-kohdalta, ja hänen edessään oli myös rikkinäinen sulkakynä. "Hmm... voin opettaa sinua", sanoin tuolle hymyillen.

Näin sivusilmällä tytön kävelemän minua kohti. Voi ei, nyt se suuttui, ajattelin, mutta tuo kävelikin ohitseni, hajottamani ruukun luo. Uskaltauduin nostamaan katseeni.

”Entistus”, tyttö sanoi, ja katselin, kun ruukun palaset kokoontuivat yhteen ja liittyivät jälleen saumattomaksi ja ehjäksi kappaleeksi, jonka tyttö sitten leijutti pöydälle. Sitten hän kääntyi taas puoleeni. Ilme kasvoilla oli jo vähän pehmentynyt. Ehkä hän ei aikonutkaan syödä minua, ainakaan yhdellä suupalalla.

”No niin. Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää. Olen joskus vähän... äkkipikainen”, tyttö kertoi. Kuittasin puheet varovaisella nyökkäyksellä, kun hän vilkaisi kirjaani ja rikkinäistä kynääni. ”Hmm... Voin opettaa sinua”, tyttö ehdotti.

Ensimmäinen reaktioni oli täysin torjuva. Ei, se olisi liian pelottavaa, en pystyisi. Tuo tyttö oli niin paljon vanhempi ja jotenkin vähän pelottava. Halusin mieluiten mahdollisimman äkkiä mahdollisimman kauas, mutten kuitenkaan uskaltanut kieltäytyäkään, jos tyttö vaikka loukkaantuisi. Nyökkäsin vapisten hieman.

”Ka-kai se käy”, sanoin varovasti. ”Minä vain, en tiedä... En opi kuitenkaan, se olisi sinulta ihan turhaa työtä, tarkoitan, että minä kyllä pärjään, ei sinun tarvitse... Tai siis... Kiitos, että korjasit ruukun.” Muutuin varmasti ihan punaiseksi. Että minun pitikin sekoilla sanoissani tuolla tavalla. No, ehkä tyttö ajattelisi, että olen niin outo, ettei hän vaivautuisikaan opettamaan minua.

Näin tytön ilmeestä, että hän oli vähän ujo ja hän ei olisi halunnut opetusta. Ainakaan minulta. "Ka-kai se käy", tyttö sanoi varoen. Virnistin pienesti ja katselin tuon ilmettä, joka oli hapan ja aika torjuva. "Minä vain, en tiedä... En opi kuitenkaan, se olisi sinulta ihan turhaa työtä, tarkoitan, että minä kyllä pärjään, ei sinun tarvitse... Tai siis... Kiitos, että korjasit ruukun.", tyttö selitteli vähän vinkuen. Virnistin. Tyttö oli ujo ja huomasin, että hän vähän pelkäsi, mutta jatkoin silti. "Aloitetaan. Katselin loitsujen käsikirjan sivua.

Entistus

Vaikeusaste: III

Loitsun tarkoitus: Loitsulla kootaan esineitä rakenneosistaan ja palautetaan hajonneet esineet ehjiksi. Loitsua käytetään sekä vahingossa rikottuihin esineisiin että vstaloitsuna Hajothus-loitsulle.

Lausuminen: En-TIS-tus. Lausuttaessa paino on toisella tavulla. Sana lausutaan napakasti ja viimeinen S-kirjain suhahtaa lyhyesti.

Heilautusliike: J-heilautus, eli sauva kärki kulkee rauhallisessa kaaressa kasvojen kohdalta alas ja liike päättyy napakkaan näpäytykseen, jossa sauvan kärki jää osoittamaan palasten liitettävään kohtaan tai monien pienten palasten kanssa keskelle palaskasaa.

"Oletko lukenut sivun?", kysyin tytöltä hymyillen. Olin viimeksi harjoitellut loitsua ensimmäisellä luokalla, enkä tasan muistanut siitä mitään. Ja pitäisi vielä opettaakkin.

Tyttö vain virnisti estelyilleni ja totesi meidän aloittavan. Tuo selaili loitsukirjaani ilmeisesti lukien korjausloitsun ohjetta.

“Oletko lukenut sivun?” hän kysyi hymyillen pelottavasti.

Nyökkäsin ensin hieman epäröiden, mutta uskaltauduin sitten varovasti puhumaan. “O-olen, on minulla teoria hallussa, se vain, että olen surkea loitsimaan.” En uskaltanut vilkaistakaan tyttöä, vaan kohotin vain sauvani, osoitin sulkakynääni, tein J-heilautuksen, kaikki niin kuin pitikin.

“Entistus”, sanoin painottaen lausuntani keskitavulle, juuri niin kuin pitikin. Kaiken lisäksi vielä keskityin hurjasti ja lopputulos oli totuttu: sulka pysyi hiljaa ja liikkumatta paikallaan, eikä näyttänyt yhtään sen eheämmältä kuin aiemmin. Ja noin, nyt oli todistettu tuolle, että olin toivoton tapaus.

“O-olen, on minulla teoria hallussa, se vain, että olen surkea loitsimaan.”, tuo selitti. Tytöllä taisi olla perusasiat hallussa, ainakin J-heilautuksen kanssa, mutta jokin mättäsi. "Entistus", tuo sanoi painottaen keskitavulle, niinkuin kirjakin sanoi. Sulka ei kuitenkaan liikahtanut. "Hmm, kokeillaampa näin.", sanoin ja siirsin sulkakynän pois pulpetilta Katrinen edestä. Nostin ruukun, jonka olin juuri korjannut, pöydälle. "Kokeile ensin hajottaa se.", sanoin tuolle. "Samanlailla kuin Entistus-loitsussa. Painotat keskitavua", selitin. Käänsin sauvanheilautuksella sivun taaksepäin, jossa oli Hajothus-loitsun aukeama.

Hajothus

Vaikeusaste: III

Loitsun tarkoitus: Loitsulla rikotaan tai puretaan palasiksi esine. Vastaloitsuna Entistus.

Lausuminen: Ha-JO-thus. Loitsun pääpaino osuu sanan toiselle tavulle. T-kirjain on pehmeä eikä H-kirjainta erikseen lausuta. Viimeinen S-kirjain on lyhyt ja pehmeä.

Heilautusliike: J-heilautus, eli sauva kärki kulkee rauhallisessa kaaressa kasvojen kohdalta alas ja liike päättyy napakkaan näpäytykseen, jossa sauvan kärki jää osoittamaan mahdollisimman tarkasti hajotuskohtaan.

Tyttö tarkkaili epäonnista loitsimistani, kunnes hän mietteliäänä sanoi: “Hmm, kokeillaampa näin”, ja otti sulkakynäni. Katsoin tyttöä varovasti ja vähän kummissani, mitä tuo aikoi? Tyttö nosti pöydälle äskettäin korjatun ruukun. “Kokeile ensin hajottaa se”, tuo kehotti. “Samanlailla kuin Entistus-loitsussa. Painotat keskitavua.” Tyttö napautti sauvaansa ja kirjani sivu kääntyi kertomaan hajotusloitsusta.

Lukaisin sivun nopsaan, koska olin lukenut sen jo aiemminkin. “Miten tämä auttaa korjaamaan esineitä?” kysyin hieman turhautuneena antamatta sen kuitenkaan kuulua äänestäni, ettei pelottava tyttö suuttuisi.

Päätin kuitenkin kokeilla, ja tähtäsin sauvani ruukkuun. “Hajothus!” Ei muutosta. “Hajothus! Hajothus! Hajothus!” Huudahtelin ja aloin jo turhautua. “Hajothus! Ei tämä toimi!” Huudahdin suutuksissani ja tähtäsin vielä kerran ruukkuun. “Hajothus!”

Äkkiä ruukku halkesi. Se ei purkautunut tuhansiksi säpäleiksi, kuten olin toivonut, vaan pariksi siistiksi palaksi, mutta silti meni rikki. Tuijotin ruukkua silmät suurina hämmennyksestä paikalleni jäätyneenä. Olin rikkonut sen, olin onnistunut. Mutta miten minä nyt sen korjaisin? En osannut. Oli varmasti helpompaa pistää paikkoja päreiksi kuin korjata, niinhän se oli ilman taikaakin.

Katselin, kun Katrine yritti hajottaa ruukkua. "Hajothus! Hajothus! Hajothus!", tyttö huuteli turhautuneena. "Rauhassa. Keskity", sanoin tuolle hiljaa. "Hajothus! Ei tämä toimi!", tyttö huudahti ja virnistin. "Hajothus!", tyttö sanoi ja tähtäsi ruukkuun.

Ruukku halkesi keskeltä kahtia. Katsoin Katrinen naama. Hän oli kunnolla järkyyttynyt. "Kokeileppa korjata", sanoin tytölle virnistäen. "Taisiis, odota", sanoin ja siirsin ruukun palat pois, ja siirsin pöydälle tytön rikkinäisen sulkakynän. "Kuvittele etten ole täällä. Olet yksin. Muista keskittyä", sanoin tytölle hymyillen. Toivottavasti hän noudattaisi edes vähän ohjeitani...