Taikaolennot tarkkailussa

[Renée Mason]

//Peli varattu Renéelle ja Katrine Wallille. Tervetuloa!//

Moi Katrine!

Nähdäänkö tänään, 5.3., taikaeläinaitauksen luona? Haluaisin sinut mukaani katsomaan, kuinka eläimet voivat. Tule suoraan tänne noin 18.00.

Parhain terveisin,
Renée

Sellainen kirje oli liihottanut Aitherin mukana aamulla kohti serdaiglen tupaa Katrine Wallille, jonka kanssa olimme kirjeitse jo ystävänpäivästä asti sopineet tapaavamme joskus. Kello oli jo varttia vaille kuusi ja olin taikaeläinaitauksilla katselemassa sen asukkien vointia. Olin syönyt päivällisannokseni hotkien maistamatta sitä juuri ollenkaan ja rynnännyt tänne. Tänään aitauksen sisällä oli muutama pienempi aitaus. Yhdessä aitauksista oli muutamia haiskuja, toisessa muutama kääpiöpallura ja kolmannessa gäätä. Gäätä oli riistanvartijan kesyttämä ja se nukkui juuri nyt sikeästi kopissa, joka sille oli tuotu. Pienempiä taikaeläimiä, kuten näitä, käsiteltiin tänään ja huomenna varmaan jollakin taikaolentotunnilla.

Leikin kääpiöpalluroiden kanssa, eli annoin niiden kiivetä olkapäilleni ja hupparini taskuihin samalla, kun luin miljoonatta kertaa "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat" - kirjaa. Olin hieman kateellinen Lisco Scamanderille, joka oli matkustellut maailmalla ottamassa selvää vaikka minkälaisista taikaotuksista ja samalla näkemässä maailmaa. Hän teki kauan sitten sitä mitä halusi, ja jätti minulle ja monille muille eläinintoilijalle kirjan.

Ulkona oli kaunis sää. Ilma oli alkanut jo lämpiämään ja aurinko paistoi kauniisti. Tuuli puhalsi välillä kevyesti vielä kylmää ilmaa. Yhtäkkiä kuulin askeleiden lähestyvän istumapaikkaani ja nostin katseeni kirjasta. Hymyilin sädehtivästi minua lähestyvälle henkilölle.

//Sori, en saanut eilen aikaan... :c//

[Katrine Isabell Wall]

Istuin lempipaikassani, Serdaiglen oleskeluhuoneen ikkunasyvennyksessä ja vilkuilin kelloa. Se näytti puoli kuutta. Olin saanut aamulla kirjeen Renée Masonilta, minua pari vuotta vanhemmalta Gryffondortytöltä. Olimme tutustuneet ennen joululoman alkua ja kävimme ystävänpäivän tienoilla pientä kirjeenvaihtoa. Nyt hän palasi kirjeiden asiaan: olisi kiva taas nähdä. Renée oli kutsunut minut kuudeksi taikaeläinaitaukselle enkä malttanut odottaa kuutta. Olin nimittäin nähnyt taikaolentoja aiemmin vain etäältä, ja Renée oli mielestäni todella mukava. En kyllä tiedä, miksi hän minua halusi nähdä, mutta minä halusin todellakin tutustua häneen lisää.

Ulkona näytti olevan plussan puolella, eikä se mikään ihme ollut tähän aikaan vuodesta. Aurinko paistoi ja ilma näytti keväiseltä. En malttanut enää odottaa, kai minä voisin ulkomakin odotella. Hyppäsin alas ikkunalta ja kipitin pukemaan ulkovaatteet makuusaliin. Tai ei, mitä jos vitkuttelisin siinä hommassa tappaakseni aikaa.

Pengoin hiusharjan matka-arkustani ja harjasin hiukset huolellisesti. Päätin kokeilla jotain erilaista ja kietaisin hiukseni vähän löysälle ja sotkuiselle nutturalle pään päälle. Minulla ei ollut tapana käyttää nutturaa, mutta ei se oikeastaan kovin pahalta näyttänyt. Sotkuisuutta ei huomannut kiharoideni ansiosta ja nuttura näytti aika söpöltä.

Sen jälkeen etsin valkoisen tuulitakkini, jota käytin keväisin ja syksyisin, kun toppatakissa tuli liian kuuma. Vedin käsiini punaiset sormikkaat ja jalkoihin ruskeat nahkasaappaat. Nuttura muutti kokonaisuutta hauskasti, sai sen ikään kuin näyttämään pirteämmältä. Hymyilin peilikuvalleni ja lähdin sitten makuusalista.

Kopistelin pikavauhtia linnan halki, sillä vitkuttelu pääsi jo unohtumaan. Onneksi kello oli jo kymmentä vaille kuusi.

Suuntasin taikaeläinaitaukselle päin. Aurinko lämmitti mukavasti poskiani. Maa saattoi olla vähän märkä sulavan lumen jäljiltä, mutta se ei haitannut. Huomasin jo ensimmäisiä kevään merkkejä siellä täällä. Aitausta lähestyessäni aloin kuulla myös taikaeläinten ääniä.

Pian pääsinkin aitauksen luo, ja huomasin Renéen, joka luekseli odotellessaan jotain kirjaa. Hänen päällään kiipeili pari pientä palleroista otusta, joihin tyttö ei oikeastaan kiinnittänyt huomiota. Ilmeisesti ne eivät olleet kovin vaarallisia. Sitten Renée nosti katseensa minuun ja hymyili aurinkoista hymyään.

”Hei, Renée!” huikkasin hymyillen takaisin. Olin hyvällä tuulella tänään, ja Renée vain piristi minua lisää. ”Mitä nuo otukset ovat?” kysyin viitaten hänen olkapäillään ja taskuissaan vipeltäviin eläimiin. Ne olivat aika suloisia.

//Aika hauska muuten huomata, että kun kirjoitan Katrinen vaihteeksi iloisena ja keskelle kevättä, tulee itsellekin pirteä ja keväinen fiilis :D Se on sitä kirjoittamisen voimaa//

[Renée Mason]

"Hei Renée", Katrine huikkasi. Huomasin heti hänen hyvän tuulensa ja hymyni leveni sen takia vielä lisää, jos mahdollista. Viimeksi, kun olimme nähneet, Katrine oli vaikuttanut aika ujolta. Ehkä tytön piristysruiskeena toimi kevät. Tai hyvä sää. Tai taikaolennot, mikä ei ollut minulle mikään yllätys. Tai sitten se oli vain kevät, ja kuvittelin taas liikoja kuten yleensä. Kuitenkin, olin älyttömän iloinen, että Katrine oli noin positiivinen. Se teki minutkin vieläkin iloisemmaksi. "Hei!" huikkasin hymyillen takaisin.

"Mitä nuo otukset ovat?" Katrine kysyi tarkoittaen selvästi kääpiöpalluroita, joista yksi olkapäälläni kiipeilevä sininen yksilö sai yhtäkkiä päähänsä tunkea pitkän kielensä korvaani. Kiljaisin tukahtuneesti ja hymyilin tuntiessani yhtäkkisen lipaisun korvassani, ja nostin kääpiöpalluran kädelleni. Sen silmät katsoivat minua pettyneenä. Nostin sitä näyttääkseni sen Katrinelle.

"Kääpiöpalluroita", sanoin hymyillen. "Ne ovat pienempiä versioita puhpalluroista. Pikkulapsien unelmalemmikkejä, koska ne kestävät uskomattoman paljon paiskomista ja rutistelua. Se syö kielellään. Se on raadonsyöjä, mutta joskus työntää kielensä pikkunoidan tai -velhon nenään ja syö sieltä räät. Se myös hyrisee hiljaa ollessaan tyytyväinen", kerroin ja jäin kuuntelemaan sinisen karvapalleron hyrinää.

"Haluatko?" kysyin ja ojensin hymyillen sinistä kääpiöpalleroa, jonka pikkuruiset silmät tutkivat nyt Katrinea uteliaana.

//Tiedän tunteen. :D Renéeseen eläytyminen saa minut aina iloiseksi! :)//

[Katrine Isabell Wall]

Yksi pienistä pörröotuksista nuolaisi Renéen korvaa ja tyttö kiljahti vähän. Minä naurahdin, sillä jos otukset siis eivät olleet vaarallisia, ne olivat aika huvittavia. Renée nosti olion pois olkapäältään ja näytti paremmin minulle.

”Kääpiöpalluroita”, Renée kertoi. ”Ne ovat pienempiä versioita puhpalluroista. Pikkulasten unelmalemmikkejä, koska ne kestävät uskomattoman peljon paiskomista ja rutistelua. Se syö kielellään. Se on raadonsyöjä, mutta joskus työntää kielensä pikkunoidan tai -velhon nenään ja syö sieltä räät. Se myös hyrisee hiljaa ollessaan tyytyväinen.”

”Yäk!” sanoin naurahtaen. En oikein ollut innoissani ajatuksesta, että tuo otus – kääpiöpallura – työntäisi kielensä nenääni.

”Haluatko?” Renée kysyi ja ojensi kääpiöpalluraa minulle. Sinisen palluran silmät tuikkivat kyllä suloisesti ja uteliaasti, mutta idea epäilytti minua silti.

”Eihän se ole vaarallinen? Tai tee sitä... Juttua?” Varmistin, mutta otin kuitenkin palluran Renéeltä. Se hyrisi mukavasti kämmenilläni. ”Mitä minä teen tällä? Pitääkö sitä ruokkia?” Kysyin epävarmasti. Silitin varovasti otuksen päätä ja se sulki hetkeksi silmänsä ilmeisen tyytyväisenä. Sitten se avasi silmänsä ja alkoi kiisetä yläs kättäni pitkin.

”Kutittaa!” kiljahdin ja nappasin palluran toiseen käteeni. Nostin sen kasvojeni korkeudelle – muistaen turvavälin – ja sanoin toruvalla äänellä: ”Ei, minun korviani sinä et nuoleskele!” Pallura katsoi minua viattoman näköisesti ja minä naurahdin ja aloin taas paiata sitä.

[Renée Mason]

"Yäk!" Katrine totesi naurahtaen, kun kerroin kääpiöpalluroiden tavasta ruokailla. Naurahdin itsekin, olihan tapa aika ällö. Ja samalla aika huvittava. Olin joskus omistanut kääpiöpalluran, kun olin ollut pieni. Se oli ollut vaaleanpunainen ja supersöpö, mutta se herätti minut liian useasti öiseen ruokailuunsa. Aluksi se oli ollut hauskaa, mutta kun Pallero oli valvottanut minua joka yö viikon ajan, olimme antaneet sen hyvään huostaan. Se oli ollut hirveä päivä, sillä Pallero oli ollut ensimmäinen oma lemmikkini.

"Eihän se ole vaarallinen? Tai tee sitä... juttua?" Katrine varmisti ja pudistin päätäni naurahtaen. Tyttö näytti epävarmalta, mutta otti kääpiöpalluran kämmenelleen. "Mitä minä teen tällä? Pitääkö sitä ruokkia?" Katrine kysyi, ja kuulin epävarmuuden hänen äänestään. Kohautin hymyillen olkiani. "Tuolla on sille jotain syötävää, jos haluat antaa", sanoin ja osoitin reppuni vieressä lojuvaa muovirasiaa. "Mutta se pitää kyllä ihan silityksestä", jatkoin, kun Katrine silitti varovasti kääpiöpalluraa.

"Kutittaa!" Katrine kiljahti, kun kääpiöpallura oli yhtäkkiä alkanut kiivetä hänen kättään ylös. Hän nappasi palluran käteensä ja komensi sitä: "Ei, minun korviani sinä et nuoleskele!" Se kuulosti niin hauskalta, että purskahdin nauruun. Tärisin naurusta niin rajusti, että punainen kääpiöpallura olallani horjahti ja putosi maahan. Nostin sen lempeästi kämmenelleni, kun olin saanut naurun loppumaan ja silittelin peukalollani pahoittelevasti sen karvaa, vaikka tiesin, ettei pallura putoamisesta ollut moksiskaan.

"Haluatko nähdä näitä muita?" kysyin Katrinelta hymyillen ja nyökkäsin haiskuja ja gäätää kohti.

[Katrine Isabell Wall]

”Tuolla on sille jotain syötävää, jos haluat antaa”, Renée kertoi ja viittasi muovirasiaan, joka lojui maassa. ”Mutta se pitää kyllä ihan silityksestä.”

Renée alkoi nauraa, kun olin torunut puhpalluraa. Minäkin naurahdin, mutta sitten Renéen olalla ollut puhpallura tipahti maahan, ja säikähdin. Onneksi Renée näytti ottavan sen ihan rauhassa, eikä pallura ollut moksiskaan. Olin jo ehtinyt luulla, että sitä sattui. Renée vain nosti palluran rauhassa kädelleen ja silitteli sitä.

”Haluatko nähdä muita?” Renée kysyi tarkoittaen ilmeisesti muita taikaeläimiä. Vilkaisin muille aitauksille päin.

”Kohta, haluan vain ensin kokeilla syöttää tätä”, sanoin ja nostin puhpalluraa. Kävelin muovirasialle ja polvistuin sen luo. Puhpallura liikehti kädessäni levottomasti, ilmeisesti se ei ollut ilahtunut, kun lopetin silittämisen. ”Kohta saat sapuskaa”, mutisin ja avasin rasian. Se oli täynnä kärpäsenraatoja. Nostin varovasti yhden raadon käteeni ja käännyin Renéeseen päin. ”Näitäkö tuo syö”, naurahdin hiukan viitaten toisessa kädessäni olevaan palluraan. Miksi jokin niin suloinen halusi syödä kaikkea ällöttävää?

Katsahdin huvittuneena puhpalluraa, joka odotteli kärsimättömänä – ei odotellut. Otus ei enää ollut kädessäni. Säpsähdin ja tähyilin hätääntyneenä ympärilleni. Mihin se oli mennyt? Silloin äkkäsin sen. Se oli tiputtautunut kädestäni suoraan muovirasiaan popsimaan ötököitä.

”Heei, ahmatti”, nauroin ja nostin palluran pois rasiasta. ”Etköhän ole syönyt jo tarpeeksi”, hymähdin. Sitten suuntasin sanani Renéelle. ”Nyt voidaan mennä.”

[Renée Mason]

"Kohta, haluan vain ensin kokeilla syöttää tätä", Katrine vastasi, kun kysyin muiden taikaeläinten näkemisestä. Nyökkäsin, kun tyttö lähti kohti ruokarasiaa. Kävelin hänen perässään, sillä omat palleronit myös kaipasivat mahantäytettä. Katrine polvistui rasian luo. Odotin hykerrellen mielessän Katrinen reaktiota, kun tytölle paljastuisivat Gryffondorin oleskeluhuoneesta ja makuusalista pyydystetyt kärpäsenraadot. Olin myös pyydellyt muilta kavereiltani, josko heillä olisi annettavana kuolleita kärpäsiä. Voi, kuinka monet silmienpyöritykset olinkaan vastaanottanut.

"Kohta saat sapuskaa", Katrine sanoi pallerolleen ja avasi rasian. Hän nosti varovasti yhden kärpäsenraadon käteensä ja kääntyi naurahtaen kysymään: " Näitäkö tuo syö." Nyökkäsin taas virnistys kasvoillani. "Bon apetit", sanoin, nostin muka hieman nokkaani ja tein kunniakkaan hovikumarruksen.

Huomasin Katrinen palluran tipahtavan arkkuun tytön huomaamatta. Se ahmi ilmeisen tyytyväisenä kärpäsiä. Hymyni vain leveni, mutta odotin, että Katrine hoksaisi itse tapahtuneen. Kun Katrine käänsi katseensa taas palluraan, se oli jo rasiassa. Repesin iloiseen nauruun, kun Katrine sanoi palluralle: "Heei, ahmatti!", ja nosti tuon pois rasiasta. Siirryin Katin selän takaa tytön viereen ja nappasin kourallisen kärpäsenraatoja tottuneesti kämmenelleni. Kaikki kääpiöpallurat kerääntyivät siinä samassa kämmenelleni natustamaan raatoja.

"Nyt voidaan mennä", Katrine sanoi minulle. Nyökkäsin hymyillen ja laskin kääpiöpallurat niiden aitaukseen. Käänsin katseeni taas Katrineen ja kysyin: "Katsotaanko vaikka haiskuja?" Nyökkäsin hymyillen kovasti jotain myyriä tai rottia muistuttavia eläimiä kohden. "Ne on aika hauskoja. Ne on kilttejä ja rakastavat kaikkea kiiltävää. Siksi kannattaa ottaa korut ja muut ensin  pois, etteivät ne vie niitä", kerroin riisuen samalla hopeanväristä (,joka ei todellakaan ollut aitoa hopeaa) rannekoruani. Takissani oli myös metallinapit, joten riisuin senkin pois. Jätin tavarani puhpalluroiden viereen.

Kävelin haiskujen häkin luo, mutten avannut sitä. Minusta tuntui, että ne hyökkäisivät suoraan koruni ja nappieni kimppuun. "Ne helposti romuttavat koko talon, eli älä hanki haiskua lemmikiksi. Ne eivät tarkoita pahaa, etsivät vain kaiken kiiltävän", kerroin nojaten häkkiä vasten. Ojensin käteni yhdelle haiskuista, joka tapitti sitä hetken silmillään. Sitten, kuono väpättäen, se haisteli kättäni ja hieman puski päätään siihen. Silitin sen poskea sormenpäilläni ja hymyilin mustalle haiskulle. "Mitä tykkäät?" kysyin Katrinelta hänen mielipidettään haiskuista.

[Katrine Isabell Wall]

Renée nyökkäsi vastaukseksi kysymykseeni kärpäsen raadoista. “Bon apetit”, hän virnisti kumartaen leikillään.

Renée syötti muut pallurat minun sählätessäni omani kanssa. En ollut kovin hyvä eläinten kanssa, mutta ilmeisesti Renée rakasti niitä.

Katselin, kun Renée laittoi pallurat paikoilleen ja minäkin laskin pitelemäni aitaukseensa.

“Katsotaanko vaikka haiskuja?” Renée kysyi. Vilkaisin vähän varuillani puhapalluroita kookkaampia otuksia. Kuinkahan pärjäisin niiden kanssa, kun en saanut pidettyä kurissa edes yhtä pikku palluraa?

“Ne on aika hauskoja”, Renée jatkoi esittelyä. “Ne on kilttejä ja rakastavat kaikkea kiiltävää. Siksi kannattaa ottaa korut ja muut ensin pois, etteivät ne vie niitä.”

Tarkistin äkkiä asuni, ja näpräsin pienet nappikorvakoruni pois. En halunnut haiskujen purevan korviani, tai mitä ne nyt tekivätkään. Medaljonki taas oli jo valmiiksi näkymättömissä takkini sisätaskussa.

Kävelin Renéen perässä haiskujen häkin luo. Ne eivät näyttäneet yhtä viattomilta kuin puhpallurat.

“Ne helposti romuttavat koko talon, eli älä hanki haiskua lemmikiksi. Ne eivät tarkoita mitään pahaa, etsivät vain kaiken kiiltävän”, Renée kertoi. Jep, vaarallisilta kuulostivat. En oikein tiennyt, halusinko haiskua edes syliin, saatika kotiin lemmikiksi.

Renée kuitenkin alkoi paiata yhtä pelottavista olennoista.

“Mitä tykkäät?”

Epäröin hetken, koska en halunnut loukata Renéetä tai olentoja, ties vaikka ne suuttuisivat ja purisivat. “No, minusta ne ovat kyllä vähän pelottavia”, tunnustin. “Tai siis, ovathan ne söpöjä, mutta en halua, että ne syövät sormeni”, selitin ja punastuin vähän. Luultavastihan pelkäsin turhaan ja haiskut olivat kumminkin ihan vaarattomia, eihän Renée olisi muuten niitä minulle esitellyt.

[Renée Mason]

Katrine otti korvakorunsa pois, mikä oli fiksua. Katsastin tytön päästä varpaisiin, enkä huomannut mitään kiiltävää, joka olisi jäänyt tytöltä itseltään huomaamatta. En olettanutkaan, että hän olisi unohtanut jotain. Katrine vaikutti järjestelmälliseltä ja fiksulta.

“No, minusta ne ovat kyllä vähän pelottavia”, Katrine sanoi mielipiteensä haiskuista. Vilkaisin paijaamaani yksilöä. en nähnyt siinä mitään pelottavaa. Toisaalta, en nähnyt mitään pelottavaa myöskään lohikäärmeissä, vaikka monia muita noitia ja velhoja ne pelottivat. “Tai siis, ovathan ne söpöjä, mutta en halua, että ne syövät sormeni”, Katrine selvensi. Huomasin pienen punan kohonneen hänen poskilleen. ”Älä huoli, eivät ne sormia syö. Tule tähän, tämä haisku on rauhallinen ja kiva tyyppi”, kehotin ja siirryin pois tieltä hymyillen toisen haiskun luo. ”Tai, ovathan ne aina rauhallisia, mutta tuo antaa sinun heti silittää eikä se lähde siitä mihinkään vaeltamaan. Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.” Hymyilin Katrinelle rohkaisevasti.

Aitauksessa oli kaksi muutakin haiskua. Kyykistyin toisen niistä viereen, sillä kolmas nukkui, ja annoin sen haistella sormiani. Aloin rapsuttelemaan sitä pään vierestä, alta ja silittelemään selästä. Se katseli minua uteliaana ja näin, kuinka se piti rapsuttelusta. Haisku käänsi katseensa myös Katrineen, mutta näköjään tytön läsnäolo ei kiinnostanut sitä millään tavalla.

”Oletko yleensä tekemisissä taikaolentojen kanssa?” kysäisin ohimennen. Halusin selvittää, kuuluivatko Katrinen kiinnostuksen kohteisiin eläimet tai taikaolennot. Tyttö näytti ehkä eka- tai tokaluokkalaiselta, joten hänellä oli varmaan valinnaisaineet vielä edessä.

[Katrine Isabell Wall]

Renée vilkaisi vähän hämillään haiskuja, kun kerroin pelkääväni niitä. “Älä huoli”, hän sanoi. “Eivät ne sormia syö. Tule tähän, tämä haisku on rauhallinen ja kiva tyyppi. Tai, ovathan ne aina rauhallisia, mutta tuo antaa sinun heti silittää eikä se lähde siitä mihinkään vaeltamaan. Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan”, Renée sanoi hymyillen ja meni toisen haiskun luo antaen minulle tilaa hänen äsken paiaamansa luota.

Astelin varovasti lähemmäs aitausta ja polvistuin uteliaan näköisen haiskun eteen. Se tapitti minua pikku silmillään ja yritti näyttää viattomalta. Vilkaisin Renéetä, joka silitteli piikikästä otusta kuin koiraa. Noinko minunkin pitäisi tehdä?

Kurotin epävarmasti kättäni haiskua kohti, mutta pysähdyin aitauksen rajalle. “Varokin syömästä sormiani…” Mutisin, ja vedin syvään henkeä. Sitten koskin varovaisesti haiskua ja vedin varmuuden vuoksi käteni sitten kauemmas, mutta haisku ei yrittänyt purra minua. Uskaltauduin sipaisemaan sen päätä ja se näytti oikeastaan aika tyytyväiseltä, eikä kovinkaan vihamieliseltä. Päätin siis jatkaa silittelyä.

“Oletko yleensä tekemisissä taikaolentojen kanssa?” Renée kysyi. Käänsin katseeni haiskusta häneen.

“En oikeastaan”, sanoin. “Olen asunut vain tavallisissa paikoissa, missä oli jästejä lähellä, ja taikaolentojen hoito alkaa vasta kolmannella”, selitin. “Mutta sinä selvästi rakastat niitä? Milloin kiinnostuit taikaolennoista?” Kysyin. Olikohan Renée tutustunut olentoihin jo ennen Châteauhun tuloa vai vasta kolmannella?

“Nämä haiskut ovatkin ihan kivoja”, totesin kun haisku sulki tyytyväisenä silmänsä, kun rapsuttelin sitä korvien takaa.