//Peli varattu Sophie Brownille ja Adelheid Morganille. Ajankohta 14.2.2016//

Adelheid laskeutui kierreportaita alas - alemmas - ja Châteaun kaikkein alimpaan kerrokseen. Tyttö laski jalkansa kylmälle kiviselle lattialle ja katseli ympärilleen; käytävä oli autio. Jostain kaukaa kuului etäinen tuulen humina. Lyhdyt levittivät lämmintä, pehmeää valoa, joka heijastui Adelheidin uteliaista kasvoista. Neiti ei oikein tiennyt mitä hän kellarikerroksissa teki, mutta uteliaisuus oli vetänyt hänet mukaansa, valloittaen hänen koko sielunsa.

Adelheid hielautti punaruskeat hiuksensa selän puolelle. Hän oli pukeutunut tummanruskeaan puhvihihaiseen mekkoon ja hiukset liehuivat auki tavalliseen tapaan. Jalassaan hänellä oli sävyyn sopivat sukkahousut. Tyttö jatkoi matkaansa käytävällä, jossa pöly leijaili, tietämättä laisinkaan minne menisi. Hän vain valui eteenpäin toivoen saavansa seuraa piakkoin.

Nyt vasta minä sen keksin, menen tutkimaan kellarikerrosta. Kävelin alemmas ja alemmas. Huhuu onko täällä ketään! Huusin.

"Huhuu! Onko täällä ketään?" kuului ääni. Adelheid käännähti ympäri asettaen suunsa eteen ja huusi vastakaikuna; "Minä täällä!" Tyttö liukui sukkasilteen siihen suuntaan mistä ääni oli tullut. Hän kiirehti ääntä kohti innoissaan; seuraa Mitään muuta hän ei olisi voinut toivoa, kuin oppilasta - tai miksei opettajaakin mukaan. Kuinka vanha hän oli? Miltä hän näytti? Oliko hän tyttö? Kysymykset pyörivät Adelheidin villissä mielessä.

Hetken liu'uttuaan Adelheid törmäsi johonkin. Hän räpytteli silmiään totutellakseen hämärään. Hänen edessään seisoi lyhyehkö naispuolinen henkilö, jonka ruskeat kiehkurat laskeutuivat tämän vyötäisille tuuheina.Tyttö oli hoikka ja sinisilmäinen.

"Hei, kuka sinä olet?" Adelheid kysyi. "Minä olen Adelheid Morgan." Hän ojensi kätensä tervehtiäkseen.

Minä täällä! kuului vastaus kysymykseeni.




Pian joku juoksi minuun pahki. Hämmästyksestäni toivuttua kuulin tuon tytön kysyvän:Hei kuka sinä olet? Minä olen Adelheid Morgan, hän kertoi minulle.



Sophie, esittelin. Sophie Brown.

"Sophie, Sophie Brown", tyttö esittäytyi ja Adelheid hymyili tälle. Sophie oli kaunis nimi. Ja niin oli koko tyttö. Adelheid oli aika ollut kateellinen ei-punahiuksille oppilaille. Tyttö vihasi hiuksensa väriä.

"Kuinka vanha olet?", kysyi Adelheid ja lisäsi sitten; "Kerro jotain itsestäsi."

Kuinka vanha olet? Adelheid kysyi minulta. Kerro jotain itsestäsi, hän pyysi.


Ensimmäisenä mieleeni tuli että olen Adelheidin vasta-kohta. En yleensä mennyt noin vain puhumaan vieraille ihmisille. Kukahan sitä huuteli äskön, pieni ääni sanoi päässäni. No, joka tapauksessa olisi sopimatonta sanoa niin.



Tyydyin sanomaan näin: Olen yksitoista. Olen serdaiglessa. Ja tietenkin. Olen yksinäinen.

"Olen yksitoista. Olen serdaiglessa. Ja tietenkin. Olen yksinäinen", Sophie kertoi. Heather oli juuri vastaamassa, kun yht'äkkiä Adelheidin silmissä alkoi sumeta. Hän näki Sophien ääriviivat vain utuisesti. Tyttö horjahti hieman ja otti tukea seinän rasoisesta pinnasta. Maailma pyöri hänen ympärillään, eikä hän mahtanut mitään äkilliselle heikottamiselle. Adelheid tunsi itsensä heikoksi ja heiveröiseksi mumistessaan hiljaisella äänellä; "Sophie..." Hän tiesi kasvojensa olevan kalmankalpeat.

"Sophie..." hän kuiskasi toistamiseen ja taisteli pimeyttä vastaan. Se kuitenkin imaisi hänet nieluunsa. Tyttöä ympäröi vain musta, alituinen tausta. Jos Adelheid olisi tiedostanut ympäristöään - hän ei olisi vain seissyt paikallaan ja tuijottavat tyhjyyteen. Vähitellen musta tausta alkoi kirkastua. Adelheid seisoi keskellä metsää, jonka vanhat hongat humisivat aavemaisesti. Metsän siimeksistä juoksi mies. Se lähestyi ja neiti tunnisti hänet saman tien; "Isä", hän mumisi. Isä juoksi hänen luokseen ja ravisti olkapäistä pidellen.
"Minä tulen tyttäreni. Etsin sinut. Tulen vielä jonakin aurinkoisena päivänä."
Noiden sanojen jälkeen metsä hälveni.

Adelheid palasi maan pinnalle, mutta vain hetkeksi. Neiti valahti maahan pyörtyneenä ja jälleen tiedottomana.

Yht'äkkiä Adelheid valahti kalpeaksi ja horjahti, mutta otti tukea seinästä. Sophie...., hän kuiskasi.




Sophie..., Adelheid mutisi uudestaan. Niin, kuiskasin hätääntyneenä.

Sanoin kai liian pienellä äänellä, koitin rauhoittaa itseäni.

Niin, Adelheid, sanoin uudestaan. Adelheid ei vastannut.

Hän ei tainnut olla tietoinen siitä että oli Châteaussa. Hän ei tainnut olla tietoinen edes siitä että, olin hänen vierellään.


Yht'äkkiä tuli hetki jolloin hän saattoi olla tietoinen minusta, mutta, heti sen Adelheid pyörtyi.


Adelheid, Adelheid! huusin ja riensin ravistelemaan tyttöä.

Tyttö makasi maassa liikkumatta ja silmät ummessa. Aivan kuin hän nukkuisi. Tämän rintakehä kohoili rauhallisesti, kun hän pökertyneenä loikoili Châteaun kivisellä käytävällä.

"Adelheid, Adelheid!", ääni kuului, vaikka Adelheid ei sitä kuullut. Hän ei vastannut eikä osoittanut minkäänlaisia virkoamisen merkkejä. Tytön kasvot olivat kalmanvalkeat ja olivat vieläkin, varmaan noin kolmen minuutin kuluttua, kun tuo virkosi aukaisten hitaasti silmänsä. Tytön olo oli heikko ja voimaton. Hetken hän ei edes tiennyt missä oli, mutta nousi sitten vaivoin heikkona käsiensä varaan.

"Mitä tapahtui?" hän kysyi.

Adelheid ei vastannut minulle. Odotin. Pian Adelheid virkosi. "Mitä tapahtui?" tyttö kysyi.

No, yhtääkkiä sinun tasapainosi petti ja muutuit kalpeaksi, kerroin vapisten. Sitten et....aloitin. Sitten et tainnut olla ihan läsnä, lopetin.

Sen jälkeen...aloitin, mutten järkytyksestä pystynyt jatkamaan lausettani. Sen jälkeen pyörryit, sanoin ja nielaisin.