//Tähän peliin saa osallistua kaikki. Päivä on 28.1.2016.//

Juniperin huolestuneet kasvot. Hän huutaa jotain, mutta en saa siitä selvää. Yhtäkkiä maailma pimenee ja tunnen kovan kivun päässäni.

Herään makaamassa jollain kylmällä. Tätä valkoista ei varmasti ollut Brasiliassa. Yritän nousta istumaan, mutta minua alkaa pyörryttää. Jään siis hetkeksi tuijottamaan metsään. Kuinka kauan on siitä, kun viimeksi näin äidin? Ja missä olen?

Kuulen ihmisten puhetta. Onneksi se tulee kauempaa. He eivät saa huomata minua, ajattelen. Nousen äkkiä pystyyn ja yritän seisoa. Kompuroin metsän suuntaan, vaikka kaatuilen. Olen näköjään vieläkin vähän sekaisin tapahtuneesta. Toivon muuttuvani näkymättömäksi, kun en enää jaksa nousta pystyyn.

Kävelin iloisena pihamaalla. Oli kerrassaan ihanaa! Muodon-muutoksissa oli ollut tavattoman helppoa. Mietin menisinkö luistelemaan. Ei. Ei oikein houkuttanut. Kävelin vain pitkin pihamaata. En olisi kuullut enkä huomannut vaikka edessäni olisi koti-tonttujen kapina.

//Jos ette vastaa, koska vaihdoin kirjoitustapaa niin voin vain kokeilevani sitä. Saattaa olla, että ketään ei kiinnosta. Tahtoisin kuitenkin tänne vähän enemmän pelaajia kuin vain kaksi ennen seuraavaa viestiäni. :)//

Kiertelin valkoista pihamaata ympäri katsellen maisemia ja miettien itsekseni. Mielikuvitukseni oli tänään järkyttävä sokkelo, jonne olin eksynyt jo monta kertaa tänään. En yleensä vaipunut ajatuksiini näin usein, mutta se ei oikeastaan ollut ollenkaan hullumpaa, sillä minulla ei ollut ollut ainoatakaan tylsää hetkeä tänään, vaikka en ollut löytänyt moniakaan juttukavereita. Olin kelannut suunnilleen koko tämän lukuvuoden tapahtumat päässäni aloittaen junaan astumisesta ja Lily-Bellan tapaamisesta. En ollut nähnyt häntäkään pitkään aikaan. Pitäisi varmaan lähettää pöllöpostia, olisiko hänellä joku päivä aikaa tutustua paremmin. Hän oli ollut mukava ja olisi ollut mukava viettää hänen kanssaan enemmän aikaa.

Sitten kelasin läpi kurpitsajuhlan. Sielläkin olin tavannut monia ihmisiä, kuten esimerkiksi Brianin ja Melodyn. Heitäkin olisi mukava nähdä pitkästä aikaa. Varsinkin nyt, kun käyskentelin yksin pihamaalla ajattelemassa ystäviä, minun teki mieli entistä enemmän kutsua joku jonnekin joskus, että voisimme jutella. Haluaisin nähdä Brianin joskus, hänen kanssaan oli ollut mahtavaa. Myös Lena Primakovia olisi myös kiva pyytää uudelle reissulle keittiöön joskus. Olin tutustunut niin moneen ihmiseen, mutta niin vähästä oli tullut minulle hyviä ystäviä. Näinä hetkinä kaipasin Anthonya ja Jeanieta hurjasti. Että pitikin mennä pelleilemään sen lohikäärmeen kanssa. Vaikka se olikin ollut parasta aikaa elämässäni, sen seuraukset eivät olleet olleet parhaat.

Ajatuksiini uppoutumiseen keskeytti näky metsän reunalla. Käänsin päätä katsoakseni mikä oli kiinnittänyt huomioni. Metsää kohti hoipersi joku. Hän liikkui vaivalloisesti ja kaatuili. Kaiken lisäksi tällä jollakulla oli siivet. Punaiset sellaiset, wau. Lähdin juoksemaan tätä ilmeisesti naispuolista olentoa kohti, sillä näin ettei hänellä ollut kaikki hyvin. "Hei", tervehdin arasti, kun saavuin hänen kohdalleen. Hän ei enää noussut lumesta. "Onko kaikki okei?" kysyin, vaikka näin ettei selvästikään ollut. "Voinko jotenkin auttaa?" kysyin toivoen, että tuo vastaisi. "Haluatko, että haen jonkun opettajan?" kysäisin vielä ja jäin sitten odottamaan vastauksia.

/Onko pelijärjestys siis Alice, Sophie, Renée?/

//Sopii. Ja jos muutkin haluaa tulla mukaan niin tunkee vain peliviestinsä johonkin väliin.//

"Hei", joku sanoo. Hienoa Alice, luulitko ettei punaiset sulkasi erotu tästä valkoisesta (jonka nimen varmasti olen lukenut)."Onko kaikki okei? Voinko jotenkin auttaa?" äänestä päätellen hän on tyttö, "Haluatko, että haen jonkun opettajan?" Hän hiljenee. Alan nousta taas pystyyn, koska en voi tehdä muutakaan.

"Pyörryttää... Alice taida tarvita apua", sanon ruskea hiuksiselle tytölle, vaikka en ole varma siitä. Tyttö näyttää sellaiselta johon voisi luottaa hieman. Siispä kysyn hiljaa: "Missä olemme?" Näen hänen takanaan linnan tapaisen rakennuksen. Saattaahan se olla linnakin. Minulle alkaa tulla kylmä ja kiedon siipeni ympärilleni.

Havahdun ajatuksistani ja näen ruskea-tukkaisen tytön. Tuon takaa pilkistää punaista siipeä. Juoksen heidän vierelleen. Kuulen tuon olennon jolla on siivet kysyvän: "Missä olemme?"

Henkilö alkoi nousta taas pystympään hitaasti. Hän ei näyttänyt olevansa kunnossa. "Pyörryttää... Alice taida tarvita apua", tyttö sanoi. En ollut varma, oliko hänen nimensä Alice, vai puhuiko hän jostain tuttavastaan. "Oletko sinä Alice?" kysyin hiljaa ja hitaasti. Hänen edellisestä lauseesta sain kuvan, ettei hän oikein osannut kieltä. "Minä olen Renée", esittäydyin ja hymyilin lämpimästi. Toivoin sen rauhoittavan toista edes hieman. Hän nimittäin näytti olevansa hieman tolaltaan.

"Missä olemme?" tyttö kysyi hiljaa. Hänen katseensa käväisi linnassa. Kummastuin hieman. Hän ei tiennyt missä olimme? "Taikakoulu Châteaussa", vastasin ja pikaisen miettimisen jälkeen tarkensin vielä: "Ranskassa. Mistä sinä olet?" Kuulin juoksuaskelia ja katsahdin brunetteen tyttöön, joka tuli vierellemme. Käänsin kuitenkin katseeni siivekkääseen, joka kietoi kauniinpunaiset siipensä ympärilleen lämmittääkseen itseään.

"Ota tästä", sanoin äkkiä ja ojensin paksun, punaisen piponi, lapaseni ja paksun ja onneksi leveän kaulahuivini siivekkäälle. Tuo saisi kietoa sen ympärilleen. Olisin antanut myös takkini, mutta epäilin, ettei hän saanut sitä siipien takia päällensä. "Meidän varmaan pitäisi hakea opettaja", totesin brunetelle, joka oli juossut äsken viereemme ja katsahdin takaisin punasiipeen. Opettaja varmasti tietäisi, mitä tehdä ja minne tuo sijoittuisi. Tuskin häntä tänne lomamatkallekaan oli lähetetty.

Tyttö kysyy onko nimeni Alice ja vastaan myöntävästi. Mitä mahdan sille, että puhun vähän oudosti? Tyttö esittelee itsensä Renéeksi ja hymyilee. Hymyilen takaisin vaikka se saattaa näyttää oudolta.

Kysyessäni sijaintiamme Renée vastaa: "Taikakoulu Châteaussa. Ranskassa. Mistä sinä olet?" "Brasiliasta", sanon, mutta katson hänen viereensä tullutta tyttöä. Renée antaa minulle pipon, lapaset ja huivin. Kiitollisena alan pukeutua niihin samalla, kun hän sanoo uudelle tytölle: "Meidän varmaan pitäisi hakea opettaja."

Kuullessani nuo sanat otan pari askelta taaksepäin. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Tulee muuten liian paljon ihmisiä ja minut on vielä opetettu välttämään heitä. Mietin pakokeinoa, mutta en pysty lentämään mikä vaikeuttaa asioita suuresti. Toivottavasti edessäni olevat ihmiset yrittivät vilpittömästi auttaa minua.