/Tämä alue on varattu Sophie Brownin ja Katrine Isabell Wallin roolipeliin/ / Ajankohta tammikuinen lauantai/

Sophie käveli pihamaalla ja mietti ettei hän ollut nähnyt perhettään vähään aikaan. Ei edes kirjoittanut. Hän ohitti järven jolla luisteli paljon iloisia oppilaita. Sophie huokaisi. Kai minun pitää kirjoittaa kotiin, kun en ole vieläkään saanut ystävää, Sophie ajatteli. He ovat varmasti harmissaan kun kuulevat sen. Eikä se auttaisi että jättäisin kirjoittamisen sikseen, kyllä he saisivat kuitenkin tietää. Kirjoitan Judylle!Sophielle välähti. Hän osaa varmasti kertoa asian paremmin vanhemmilleni! Sophie huudahti. Judy oli Sophien 20v sisko. Hän työskenteli taika-ministeriössä. Sophie alkoi miettiä kirjettä

”Siipiirdium lentiousa!” kuiskasin ja osoitin sauvallani pergamenttirullaa. Rulla ei liikahtanutkaan. Nojasin kyllästyneenä ikkunaan. Olin yrittänyt ainakin sata kertaa. Eilen meillä oli ollut hankala loitsutunti, missä oltiin harjoiteltu leijutusloitsua, enkä minä tietenkään ollut onnistunut. Siispä nyt istuskelin siinä lempipaikallani ikkunalaudalla ja osoittelin sauvallani viereisellä pöydällä lojuvaa kohdettani. Sipaisin ruskeat hiukseni korvan taakse ja valmistauduin uuteen yritykseen. ”Siipiir-”

”Voitko jo lopettaa?” ääni keskeytti minut. Joku monta vuotta minua vanhempi tyttö mulkoili minua pahalla silmänsä läksykirjojensa takaa. Huomasin muutaman muunkin silmäilevän minua ärsyyntyneenä.

Tunsin punastuvani. En minä tahallani ollut heitä häirinnyt, mutta kai sitä alkaa kyllästyttää, kun joutuu tunnin kuuntelemaan saman loitsun jankutusta. Hypähdin hiljaa laudalta ja kipitin makuusaliin. Päätä alkoi jo särkeä, koska olin viettänyt koko päivän sisällä tehden läksyjä ja muuta, joten päätin lähteä ulos. Kiskaisin ylleni koulun talvikaavun toppatakkini sijaan, sillä ei ollut erityisen kylmä päivä. Päähäni laitoin kuitenkin vaaleanpunaisen neulepipon ja kaluaani samasta langasta tehdyn huivin, ja lähdin sitten ulos. Suunnistin linnan halki eteisaulaan ja vilkaistuani tiimalaseja – Serdaigle oli yhä johdossa – jatkoin matkaa ulos.

Sää oli hieman masentava. Harmaat pilvet roikkuivat matalalla ja osa lumesta oli jo alkanut sulaa loskaksi. Litistelin pihan poikki ja huomasin metsän laidassa kasan syksyn vanhoja lumen alla tummanruskeiksi muuttuneita lehtiä ja kävelin sinne päin. Ehkä pergamentti oli ollut liian painava alku, ehkä kevyet pikku lehdet olisi helpompi leijuttaa, mietin.

Saavuin kasalle ja nappasin yhden lehden kädelleni ja osoitin sauvalla lehteä.

”Siipiirdium lentiousa!” Lehti nytkähti hieman, mutta saattoi olla, että vain kuvittelin sen, tai sitten tuuli oli liikauttanut sitä. Ei auttanut kuin jatkaa yrittämistä.

//Kävisikö 30.1. päivämääräksi?//

Sophie havahtui ajatuksistaan kun kuuli äänen joka sanoi, siipiirdium lentiusa. Sophie katsoi ympärilleen. Hän näki arviolta ikäisensä tytön. Lehti jota hän yritti lennättää pyörähti vaisusti maassa. Hetken mietittyään hän muisteli tytön nimeksi Katrine. Yhtä äkki hänen suustaan tuli kauhea sana ryöppy:Hei, oliko nimesi Katrine? Tuo loitsu mitä opettelet, tuli vain mieleen, luin nimittäin yhdestä kirjasta että siinä pitää tehdä huiskis ja näpäytys. Sophie kohotti sauvansa ja sanoi siipiirdium lentiusa. Sophien ihastukseksi lehti lennähti ilmaan. Kokeile sinäkin hän sanoi toiselle tytölle./Ajankohta sopii minulle/

Monen yrityksen jälkeen aloin jo ärsyyntyä lehdelle ja huitaisin sitä kohti sauvalla unohtaen kaikki tekniikat. Lehti vain pyörähti maassa vaihusti.

Kuulin askelia, jotka suuntasivat luokseni, ja huomasin Sophien kävelevän minua kohti. Hoikka ruskeaverikkö oli myös ykkösluokkalainen serdaigle ja nukkui kanssani samassa makuusalissa, mutta en oikeastaan tuntenut häntä. En oikeastaan ollut varma, olinko koskaan edes puhunut tytön kanssa. Miksiköhän hän minun luokseni tuli?

Tyttö saapui luokseni ja alkoi puhua nopeasti: ”Hei, oliko nimesi Katrine? Tuo loitsu mitä opettelet, tuli vain mieleen, luin nimittäin yhdestä kirjasta, että siinä pitää tehdä huiskis ja näpäytys.”

Räpäytin hämilläni silmiäni. En ollut koskaan puhunut tytön kanssa, ja yhtäkkiä hänellä oli noin paljon asiaa.

”Joo, olen Katrine. Sinähän olit Sophie?” varmistin. Kyllähän minä loitsun osasin. Olin lukenut teorian varmasti huolellisemmin kuin kukaan, mutta käytäntö ei luistanut. Katselin, kun tyttö kohotti sauvansa ja osoitti lehteä.

”Siipiirdium lentiusa!” Lehti lennähti tottelevaisesti ilmaan. Katselin hieman turhautuneena. Miksi tuon piti olla minulle niin vaikeaa? Mitä minä en ollut tajunnut? ”Kokeile sinäkin”, Sophie kehotti.

Kohotin sauvani. Huiskis ja näpäytys, heilautin sauvaani. ”Siipiirdium lentiusa.” Lehti ei hievahtanutkaan. Vieläkään.

”Ei se ole minulle niin helppoa”, sanoin. ”Osaan teorian, mutta ainoa loitsu, jonka saan aikaan, on valois.” Sauvani kärkeen syttyi valo. Hymyilin surumielisesti ravistaessani sauvan sammuksiin. ”Pimi.”

Sophieta nolotti. Ei hän yleensä mennyt noin vain puhumaan lähes täysin tuntemattomille.

Joo, olen Katrine, Katrine vastasi. Olithan sinä Sophie, hän varmisti.

Katrine koitti uudestaan Sophien kehotuksesta loitsia, muttei Sophien harmiksi onnistunut.

Ei se ole niin helppoa, Katrine sanoi Sophielle. Osaan teorian mutta ainoa loitsu jonka saan aikaan, on valois, Katrine kertoi. Sophie katseli kun Katrinen sauvan kärkeen syttyi valo. Sitten Katrine sammutti sauvansa.

Kun Sophie sai puheen vuoron hän sanoi: Joo, olen Sophie. Ei ole minun tapaistani puhua lähes oudoille. Anteeksi kun utelen, mutta, mikä veri-säätysi on? Minä olen puoli-verinen. Äiti jästi-syntyinen isä puhdasverinen.

”Joo, olen Sophie”, Sophie varmisti. Hyvä, olisi ollut noloa ehdottaa väärää nimeä. ”Ei ole minen tapaistani puhua lähes oudoille”, tyttö selitti ja minä hymyilin.

”Ei minunkaan”, vastasin.

”Anteeksi kun utelen”, Sophie sanoi, ”mutta mikä verisäätysi on? Minä olen puoliverinen. Äiti on jästisyntyinen ja isä puhdasverinen.” Arvelin tytön kysyneen verestä, jotta hän tietäisi, millaiset lähtökohdat minulla oli loitsimiseen, mutta en ollut ihan varma. Joka tapauksessa kysymys kummastutti minua hieman. Yleensä ei ollut tapana kysellä verisäätyä.

”Olen myös puoliverinen. Äiti on puhdasverinen ja isä jästi”, kuittasin. Tämä oli hieman kiusallista. Vähän niinkuin naapurit, joista et tiennyt mitään, vaikka ehkä pitäisi, joiden kanssa yhtäkkiä joutuikin puhumaan. En tiennyt, mitä yhteistä minulla ja Sophiella oli, mutta minulla oli tunne, että minun olisi ehkä pitänyt aiemmin tutustua häneen. Mietin, tunsiko Sophie samoin.

Otin epävarmasiti askeleen järveä kohti. Seisoskelu teki tilanteesta oudon. Minusta olisi ehkä ollut mukavampaa kävellä jutellessa. En ollut kuitenkaan varma, halusiko tyttö kävelylle. Jos ei, saatoi ehkä näyttää siltä, että yritin paeta. Päätin varmuuden vuoksi osoittaa aikeeni kysymyksellä: ”Mennäänkö kävelylle?”

Olen myös puoli-verinen, Katrine vastasi. Äiti puhdasverinen ja isä jästi, hän tarkensi. Sophie hämmästyi. Ei kai ole nyt kovin omituista että sattuu neuvomaan loitsussa samassa makuusalissa olevaa tyttöä, mutta vielä sama veri-sääty!

Mennäänkö kävelylle? Katrine kysyi. Mitäh-, Sophie aloitti. Eikun joo. Mikä ettei.


Taidan olla selityksen velkaa sinulle, Sophie sanoi. Kysyin sinulta veri-säätyä jotta voisin ilmoittaa vanhemmilleni edes keskustelleeni jonkun kanssa. En ole vielä ystävystynyt kenenkään kanssa, Sophie tarkensi. Kun satuin kulkemaan ohitsesi ja neuvomaan loitsussa mietin juuri että kirjoittaisin vanhemmilleni kirjeen isosiskoni Judyn kautta, Sophie jatkoi selittämistä.

Sophie näytti vähän kummastelevan ideaa, mutta suostui kuitenkin. Minua vähän nolotti, olisi pitänyt vain jäädä siihen puhumaan.Sophie ei kuitenkaan näyttänyt sitä pitkäksi aikaa ihmettelemään vaan alkoi puhua.

”Taidan olla selityksen velkaa sinulle”, hän sanoi. ”Kysyin sinulta verisäätyä, jotta voisin ilmoittaa vanhemmilleni edes keskustelleeni jonkun kanssa. En ole vielä ystävystynyt kenenkään kanssa. Kun satuin kulkemaan ohitsesi ja neuvomaan loitsuissa, mietin juuri, että kirjoittaisin vanhemmilleni kirjeen isosiskoni Judyn kautta.”

Mahaani humpsahti syyllisyyden möykky. Sophie oli joutunut olemaan yksin koko syksyn. Se oli tavallaan minun vikani kun aina vain istuin nenä kiinni kirjassa, juoksentelin ympäri koulua tapaamassa ystäviäni tai olin huispaamassa, enkä ollut ehtinyt kysyä huonetovereiltani, miten heillä menee. Jos olisin pysähtynyt ja katsonut viereeni, olisin varmaan huomannut, kuinka Sophie oli ollut yksin. Ehkä hän oli joskus yrittänyt jopa tehdä tuttavuutta jonkun – kenties jopa minun kanssa, mutta en ollut huomannut. Ehkä hän oli joskus tullut viereiseen nojatuoliin istumaan, mutta minä olin juuri silloin äkännyt kellon ja juossut kentälle luudan kanssa. Ehkä hän oli tullut joskus loitsutunnilla viereeni istumaan ja kysynyt keskustelunavaukseksi, mikä sivu pitikään lukea, mutta minä olin vain kertonut sivunumeron ja sitten alkanut kirjoittaa lappusta viskattavaksi jollekin toiselle kaverille. Olin jotenkin vain olettanut sen enempää vilkaisemattakaan muiden ekaluokkalaisten serdaiglejen olevan keskenään hyviä ystäviä.

”Voi ei! Olen pahoillani!” sanoin huolestuneena Sophielle. ”En tajunnutkaan, että olit yksin. Sinulla on varmasti ollut kamalan yksinäistä! Anteeksi, tai siis, sehän oli tavallaan minun vikani”, pyytelin hätääntyneenä. Toivottavasti Sophie ei ollut minulle vihainen.

Voi ei! Olen pahoillani! Katrine sanoi Sophielle. En tajunnukaan, että olit yksin. Sinulla on varmasti ollut kamalan yksinäistä! Anteeksi, ta siis, sehän oli tavallaan minun vikani, hän jatkoi.

Sophie oli hieman kummissaan. Siis eihän se sinun vikasi ole, Sophie sanoi. Minä en vain ole saanut ystävää, tyttö jatkoi. Mutta minä rakastan Chateauta. Ystävä Chateaussa on unelmani, Sophie huokaisi haikeasti.

”Siis eihän se sinun vikasi ole”, Sophie sanoi. Niin, eihän se ollutkaan. Olin taas syyttänyt itseäni turhaan. Tai ainakaan se ei ollut yksin minun syyni. ”Minä en vain ole saanut ystävää. Mutta minä rakastan Châteauta. Ystävä Châteaussa on unelmani”, tyttö huokasi. Kiusaannuin vähän tilanteesta. En oikein tiennyt, mitä tuohon olisi voinut vastata. 'Minä voin olla sinun ystäväsi', ei käy, ystäviksi tullaan vähitellen eikä sopimalla. 'Toivottavasti saavutat unelmasi', kuulostaa siltä, etten halua olla hänen ystävänsä. Muuta en keksinyt. Pienen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen päätin tarttua johonkin muuhun tytön puheissa.

”Minäkin pidän Châteausta. Minulla on isosisko, joten pienestä saakka odotin itsekin pääseväni taikakouluun. Täällä on kyllä ihanaa, kaikki paikat ja kirjasto varsinkin, ja huispaaminen ja oppitunnit. Mikä on muuten lempiaineesi?” Päädyin ehkä lörpöttelemään liikaa, mutta jos halusin piristää Sophieta, pitäisi minun ensin tutustua häneen paremmin.

Pysähdyin hetkeksi koukkaamaan maasta lunta ja jatkoin sitten kävelemistä lunta muotoillen. En olekaan pitkään aikaan vaikkapa tehnyt lumilinnaa. Voisinkohan ehdottaa sitä Sophielle? Äh, olen höpöttänyt jo kamalasti. Parempi antaa hänellekin välillä suunvuoro... Heitin lumipallon lähellä olevaa puuta päin ja se tömähti sen runkoon. Oho, olikohan lumipallojen heittely sallittua?