//Peli tarkoitettu Heather Rosen ja Ivan Kushnirin välille, sijoittuu tammikuun alkuun

Ivan oli sinä päivänä saanut taikuuden historiasta läksyksi kirjoittaa esseen vuoden 1289 noitasapatista, eikä aineen oppikirjasta löytynyt läheskään tarpeeksi tietoa, jotta ainoastaan sen pohjalta voisi hyvän esseen kirjoittaa (vaikka jotkut varmasti niin tekisivätkin). Ivan ei ainakaan ollut sellainen henkilö, joka jättäisi asiat puolitiehen, kun ne aloittaisi. Ja sen takia hän olikin heti oppituntien päätteeksi päätynyt kirjastoon etsimään kirjoja, joista saisi lisätietoa aiheeseen. Hän oli löytänyt kahdeksan kirjaa, joissa asiaa luultavasti hieman sivuttaisiin, kun huomasi aivan hyllyn yläosissa kirjan jota kaipasi. Tai ainakin nimensä perusteella se käsittelisi noitasapattia. Ivan laski jo löydetyt kirjat pois käsistään ja lähti kiipeämään tikkaita. Aina välillä olkapään nykimisestä oli haittaa, silloin sen erityisesti huomioi, tällainen tilanne oli tikkailla tasapainoilu, kun yritti oikealta puoleltaan kurottaa kirjaan. Mutta lopulta ilman suurempia kompurointeja Ivan oli jälleen tukevasti lattialla seisomassa, kirja aikaisemmin kerätyn pinon päällimmäisenä. Tämän kirjapinon kanssa poika suuntasi kohti pöytiä, joista yhden tyhjän ääreen hän istuutui (eipä kirjastossa muutenkaan paljoa väkeä ollut, ainakaan siihen aikaan).
Ivan kaivoi muistiinpanovälineensä esille ja avasi kirjoista ensimmäisen (ei sitä kokonaan noitasapatista kertovaa, sillä sen hän aikoi ottaa mukanaan tupaansa, eikä siis ollut järkeä käyttää kirjastoaikaa siihen). Poika alkoi selailemaan kirjaa ja kirjoitti ylös kaikki pienimmätkin maininnat noitasapatista. Olisihan s paljon parempi mennä tupaansa vain muutaman kirjan kanssa, ei hän edes jaksaisi kantaa kaikkia yhdeksää kirjaa mukanansa tupaan saakka.

Heather oli sinä päivänä sonnustautunut mustaan toppiin, sekä maanläheisin välein kirjailtuun löysään nauleeseen. Jalassaan tytöllä oli tiukat farkut, sekä mustat solkikengät. Hiuksensa oli neiti oli sitonut kahdelle letille ja kun Heather kopisteli kirjaston vanhalle puiselle ovelle, ja työnsi sen auki, letit heiluvat edestakaisin kuin leinehtiva aallokko. Oppitunnit olivat vierähtäneet ohitse nopeammin kuin olisi uskonut ja tuo ajatus sai hymyn nousemaan neidin huulille; Opiskelu unholaan.

Astui seuraavaksi Heather kirjaston rauhaan ja silmäli hetken ympärilleen elosilla kastanjanvärisillä silmillään. Hän kuunteli, että jospa kuulisi jostain etäistä maukunan ääntä jostain kirjahyllyjen lomasta, mutta kirjaston hiljaisuudessa ei kuulut pihaustakaan. Vincy, Heatherin lemmikki kissa, oli nimittäin ottanut yllättäen hatkat ja tytöllä oli vanha epäilys siitä, että mirri oli suunnistanut kirjastoon. Monet olivat näet sanoneet nähneensä kissan viuhahtavan tähän suuntaan. Nyt hän suoritti etsintöjä pehmonallensa Nallukan kanssa toivossa löytää kadonnut katti.

Heather pomppelehti kirjahyllyjen viidakossa ja kurkisti jokaisen kirjahyllyn alle. Kun etsintä tuskin tuotti tulosta, hän jatkoi pomppimista. Pöydän ääressä, vähän matkan päässä, istui poika nenä kiinni kirjassa, eikä Heather tohjennut häntä häiritä. Jotkut olivat sitä tyyppiä että opiskelivat mielellään, mutta Heather halusi vain pitää hauskaa. Opiskelua vapaa-ajalla? Pöh! Kuitenkin neiti kiirehti pöydän luokse kurkistaen sen alle pikaisesti ja otti muutaman askeleen matkaa jatkaakseen.

Ivan keskittyi tehtäväänsä, kirjoja selaillen. Hän oli löytänyt jo paljon tärkeältä vaikuttavia asioita, vaikka välillä joku ohikulkeva porukka saattoikin hieman häiritä hänen keskittymistään. Aihe oli Ivanista hyvin mielenkiintoinen, hän varmasti saisi esseestään selvästi opettajan vaatimaa pidemmän. Varmasti hän saisi siitä vähintäänkin Upean esseestään, mikään vähempi ei todellakaan olisi hänelle kelvannut. Ivan sulki yhden kirjoista ja avasi toisen, kirjoittaen siitä jotakin ylös, avaten sitten jälleen ensimmäisen kirjan, jossa muisti olleen jotakin, mikä sopi yhteen tämän tekstin kanssa, mutta joka ei ollut ennen tätä vaikuttanut tärkeältä.

Ivan lopetti kirjojen tutkailun, kun joku tuli kurkkimaan hänen pöytänsä alle. Tai siis kirjaston pöydän, jota Ivan mieluiten käytti kirjastossa työskennellessään. Tuo toinen, tytöksi tunnistettava henkilö, oli jo lähdössä, kun Ivan sai noustua työnsä äärestä seisomaan. “A-anteeksi”, hän yritti herättää tytön huomion. “Etsitkö si—sinä jotakin?” hän kysyi, vaikka se vaikutti aika selvältä, että jotakin oli kateissa. Ei Ivan ollut lupautunut auttamaan, mutta oli hän mielellään tietoinen jos toinen oli kadottanut jotakin. Voisi hän viedä sen omistajalleen, jos sattuisi jostakin löytämään. Tosin, ensin pitäisi saada tietää, kuka tyttö oli, jotta osaisi palauttaa oikealle henkilölle. “Ivan Kushnir”, hän esittäytyi ojentaen kättään hieman kätelläkseen. Aina tulisi olla sen verran kohteliaisuutta ja aikaa, että esittäytyy tuntemattomalle, jos käy tuolle puhumaan.

“A-anteeksi. Etsitkö si—sinä jotakin?”

Heather käännähti ympäri letit heilahtaen. Poika, ilmeisesti sama mikä pöydän ääressä oli hetki sitten istunut, nousi nyt ylös ja ojensi kättään sanoen; “Ivan Kushnir." Heather tarttui hänen käteensä ja ravinti sitä tuttavallisesti. Pojan silmät olivat tummanruskeat ja suuret. Hiukset olivat kiharat, noin olkapäille ylittyvät ja violetit sävyiset. Ivanin vasen olkapää nyki kummallisesti, mutta Heather yritti parhaansa mukaan kätkeä kummastuksensa. Niinpä hän hymyili ja sanoi; "Olen Heather Rose. Ja kyllä - etsin kissaani Vincyä, se ei ole tullut moikkaamaan aikoihin. Se ei ole sen tapaista. Se ei ole koskaan ollut kadoksissa päivää pidempää. Ehkä se on eksynyt. Voivatko kissat eksyä niin kuin ihmiset? Oletko sinä eksynyt. Minä olen aina montakin kertaa." Heather sepitti. Lopetettuaan hän punastui hiukan. Hän oli jälleen puhunut kuin viimeistä päivää. Miksei hän osaa lopettaa ajoissa?

Käteltyään Ivan laski kätensä alas ja kuunteli päätään nyökytellen, kuinka tuo toinen, Heatheriksi esittäytynyt, kertoi kissansa kadonneen. “Kissa”, hän toisti useampaan kertaan voimatta estää niitä tulemasta tytön puhetulvan aikana. Tytön hiljennyttyä Ivan mietti hetken (yhä kissaa välillä sanoen). “Kissat eivät yleensä e-e-e-eksy. N-niillä on hy-hyvä suuntavaisto. Ainakin su-suurimmalla osalla kissoista”, Ivan totesi, eihän hän tiennyt jos tytön kissa oli harvinainen suuntavaistoton olento. Ivan piti enemmän kilpikonnista, ne eivät ainakaan niin nopeasti kadonneet, vaikka vapaaksi pääsisivätkin, ei hän paljoakaan kissoista tiennyt. Vain sen, mitä oli lukenut. “E-en minä kovin monesti ole e-e-eksynyt…” hän lisäsi vielä, kun toinen oli tosiaan kysynyt hänen eksymisistään. Eikä hän tosiaan kovinkaan usein eksynyt. Vain silloin kuin tahtoi eksyä. Voiko sitä edes eksymiseksi kutsua, jos tahtoi sitä?

Ivan vilkaisi kirjoihinsa (kirjaston kirjoihin), ja sitten jälleen tyttöön. “En usko, että kissasi on kirjastossa. M-mutta, jos ta-tahdot, niin vo-vo-voin auttaa sen e-e-etsimisessä”, Ivan lupasi. Kyllä hän varmaankin voisi myöhemminkin perehtyä noitasapatteihin.

Ivan nyökytteli ja hoki 'kissa'-sanaa kauan sen jälkeenkin kun Heather oli sepittänyt kertomuksensa loppuun “Kissat eivät yleensä e-e-e-eksy. N-niillä on hy-hyvä suuntavaisto. Ainakin su-suurimmalla osalla kissoista. E-en minä kovin monesti ole e-e-eksynyt…”

Heather hymyili ja kohautti olkiaan. Ei ollut Vincyn tapaista vain kadota. Oliko sille sattunut jotain? Ehkä se naukui tuskissaan keskellä metsää tassu venähtäneenä. Ehkä se jäi lukkojen taakse luutavarastoon. Heather ei voinut kestää sitä ajatusta. Niinpä hän haihdutti sen unholaan.

“En usko, että kissasi on kirjastossa. M-mutta, jos ta-tahdot, niin vo-vo-voin auttaa sen e-e-etsimisessä”, sanoi Ivan.

"Ei sinun tarvitse - paitsi jos todella haluat", vastasi Heather. Hän oli todella kiitollinen avun tarjouksesta. "Tiedätkö missä kissat yleensä viihtyvät?"

“To-toki minä autan”, Ivan sanoi hymyillen hieman. “Millainen si-sinun kissasi on?” hän kysyi, eihän hän voisi etsiä kissaa, josta ei tiennyt lainkaan miltä se edes näytti. Etenkään kun koulu tuntui olevan täynnä ties minkälaisia kissoja, aina niitä oli kaikkialla. Ivan itse ei erityisemmin kissoista välittänyt, hän itse oli enemmän kilpikonna ihmisiä. Eikä tyttö selvästikään tuntenut omaa kissaansa, kun ei tiennyt millaisissa paikoissa tuo viihtyisi. Ivan yritti muistella, mitä oli kissoista lukenut, vaikkei tiennytkään koskisiko se myös kyseistä kissaan. Olisi ollut sama kuin olisi lukenut kuinka ihminen käyttäytyy ja ajattelisi että jokaisen ihmisen tulisi käyttäytyä juuri sillä tavoin.

“No… Kissat viihtyvät m-meidän p-pihallamme…” Ivan sanoi hieman hymähtäen. Heidän pihallaan todella oli aina ties mitä kissoja sotkemassa paikkoja. “Mu-mutta en t-tiedä missä muu-muualla ne v-viihtynyt”, hän jatkoi. “Eikö ne t-tykkää lämpimistä p-paikoista?” hän lausui hieman kysyvästi.

Pelin pisteytys:

Ivan Kushnir - 6 tupapistettä
Heather Rose - 4 tupapistettä

Kiitos pelistä!