Kisu kadoksis on, kerma litkimättä jäi, suru on suunnaton
Lähetetty: 01 Tammi 2016, 19:29//Tämä on yksinpeli, joka sijoittuu perjantaille 13.2. Pisteyttää saa. Laulun sanat ovat peräisin vanhasta tutusta lastenlaulusta, Mustan kissan tango.//
Hunajainen helmikuun auringonpaiste Châteaun linnaa ja sen tienoita. Se siivilöityi metsän pajujen ja muiden lehtipuiden lehtien lävitse piirtäen metsäpoluille herkkiä vaaleita kuvioita ja houkutteli lintuja laulamaan alkukevään hämmennyksestä ja levittemään autuaan onnellisina siipiään. Auringonpaiste puikkelehti pihan narsissien kukintojen kautta kavuten aina vaniljanvalkoisia seiniä ylös Pouffsoufflen avonaiselle ikkunalle.
Tuo auringonvalo- tuo helmikuinen hunajainen loiste pomppelehti tyttöjen makuusalin läpi ja heijastui huolestuneille kasvoille, joita kehystivät ruskeat kiehkurat ja huolestunut ilme, joka ei viestittänyt mitään hyvää. Tuolla katseella oli jopa vaikutus ulkona tuovertavalle tuulelle, joka alkoi laulaa surullisia lauluja, jotka toivat mieleen kauan sitten uponneen Titanicin tai prinsessan joka ei koskaan saanutkaan prinssiään. Katseillakin on vaikutus tuuleen- mutta käykö sama toisinkin päin?
Tosiaan, oleskeluhuoneessa oli kauniisti pedattu pylvässänky, jonka reunalla istuu tyttö, Heather, joka heiluttelee jalkojaan edestakaisin surutuulen tahtiin ja selvästikin odottaa jotain. Miettien Heather odotti ja vilkuili ympärilleen pienenkin rasahduksen kuullessaan ja painoi päänsä saman tien alas. Tuo elehtely toi väkisinkin mieleen lesken, joka odotti saapumatonta miestään ikkunan äärellä väsymättä, mutta Heather ei ollut leski- saatikaan ollut koskaan naimisissa niin se ei nyt sopinut tähän.
Heatherin suklaanruskeista silmistä sammuu viimeinenkin toivo. Nyt monia teistä varmaan kiinnostaa mitä on tapahtunut. Okei. Tiedättehän Vincyn, Heatherin rakkaan kissan? Harmaa viiruinen mirri on saapunut joka ilta tytön luokse ja käpertynyt tuon jalkopäähän nukkumaan, litkinyt kermansa sängyn alla nököttävästä kiposta ja kehrännyt Heatherin uneen. Mutta iltana 12.2, Vincy ei saapunutkaan. Kun Heather oli sen aamulla hyvästellyt hän ei aavistanut näkevänsä sen viimeisen kerran. Minne pieni olento voikaan kadota noin vain? Kuinka niin uskollinen ystävä kuin Vincy voi jättää omistajansa? Noihin kysymyksiin Heather etsi alituiseen vastausta.
Heather muistaa vieläkin sen päivän, kun hän kävi äitikultansa kanssa Poudlardinen eläinkaupassa. Hän muistaa sen hetken kun astui pieni kilikello kilahtaen sisään ja kohtasi katseensa mulkoilevien pöllöjen, kamalien rottien sekä rupisammakoiden, sekä mustien vaanivien kissojen kanssa. Silloin tyttö ei uskonut että löytäisi tuolta ihanan lemmikin. Mutta kun hän näki harmaan kissan huoneen perällä hän huudahti saman tien; "Tuo se on- tuo on minun kissani!" Ja ei aikaakaan kun Heather käveli Vincy sylissään ulos Poudlardinen kutsuvaan hälinään.
Ei puhuta kuitenkaan nyt enää tämän tarinan pienemmästä osapuolesta- tiedätte varmasti Heatherin, eloisan runollisen tytön. Jos ette tämä varmasti muistuttaa hänestä; Nallukka? Muistuuko nyt? Hyvä. Heather oli aamulla herännyt virkeänä ja onnellisena, pukeutunut rutiinien mukaan mustaan koulukaapuunsa ja vetänyt jalkoihinsa mustat solkikengät. Mutta tajutessaan kissansa puuttuvan mustuus todellakin näkyi hänen vaatteissaan ja aivan kuin hänen leikkisät silmänsä olisivat valahtaneet mustiksi. Musta on päivän väri.
Kengät kopisivat lattiaa vasten kun Heather käveli edestakaisin jo tyhjenneessä makuusalissa pölyn pöllähdellessä jokaisella kopsahduksella on noustessa spiraalina kohti kattoa. Ihmiset olivat jo lähteneet aamiaiselle ja pian oppitunneille, mutta Heather päätti puristaa viimeisetkin sekunnit odottaessaan kissaansa. Aikansa käveltyään hän huokaisi ja lysähti sängylleen ajatellen Vincyä. Yhtäkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus; kirje. Hän kirjoittaa äidille kirjeen ja käskee laittamaan lappusia ympäri Ranskaa jossa hän kertoo kadonneesta kissasta. Aivan. Heather oli kuitenkin persoonallinen noita ja hänen päässään liikkui aivan jotain muuta; "Kirjoitan Vincylle!" hän huudahti Nallukalle ja alkoi levottomana kirjoittaa musteella vanhalle pergamentille.
Hei Vincy,
Jos vain osaisit lukea, niin kerron sinulle nyt että kaipaan sinua. Mitään muuta en pyydä kun jos huomaat tämän niin tule luokseni. Haluan vain tietää että palaat.
Rakkain terveisin, Heather
Heather jätti kirjeen sängylleen kauniisti rullattuna ja katseli sitä hetken. Henkäisten hän heitti koululaukkunsa olalleen ja kipitti tunneille toivoen Vincyn huomaamaan kirjeen. Jos se vain näkisi sen- jos.
La-la-la-la-la-la, lal-la!
Jos mustan kissan saisin, mä sitä rakastaisin.
Sen mustan kissan tassut ne sitten hassut on!
Kun pitkän narun päähän mä laitan paperin,
niin kissa tanssii aivan tangon askelin!
Hunajainen helmikuun auringonpaiste Châteaun linnaa ja sen tienoita. Se siivilöityi metsän pajujen ja muiden lehtipuiden lehtien lävitse piirtäen metsäpoluille herkkiä vaaleita kuvioita ja houkutteli lintuja laulamaan alkukevään hämmennyksestä ja levittemään autuaan onnellisina siipiään. Auringonpaiste puikkelehti pihan narsissien kukintojen kautta kavuten aina vaniljanvalkoisia seiniä ylös Pouffsoufflen avonaiselle ikkunalle.
Tuo auringonvalo- tuo helmikuinen hunajainen loiste pomppelehti tyttöjen makuusalin läpi ja heijastui huolestuneille kasvoille, joita kehystivät ruskeat kiehkurat ja huolestunut ilme, joka ei viestittänyt mitään hyvää. Tuolla katseella oli jopa vaikutus ulkona tuovertavalle tuulelle, joka alkoi laulaa surullisia lauluja, jotka toivat mieleen kauan sitten uponneen Titanicin tai prinsessan joka ei koskaan saanutkaan prinssiään. Katseillakin on vaikutus tuuleen- mutta käykö sama toisinkin päin?
Tosiaan, oleskeluhuoneessa oli kauniisti pedattu pylvässänky, jonka reunalla istuu tyttö, Heather, joka heiluttelee jalkojaan edestakaisin surutuulen tahtiin ja selvästikin odottaa jotain. Miettien Heather odotti ja vilkuili ympärilleen pienenkin rasahduksen kuullessaan ja painoi päänsä saman tien alas. Tuo elehtely toi väkisinkin mieleen lesken, joka odotti saapumatonta miestään ikkunan äärellä väsymättä, mutta Heather ei ollut leski- saatikaan ollut koskaan naimisissa niin se ei nyt sopinut tähän.
Heatherin suklaanruskeista silmistä sammuu viimeinenkin toivo. Nyt monia teistä varmaan kiinnostaa mitä on tapahtunut. Okei. Tiedättehän Vincyn, Heatherin rakkaan kissan? Harmaa viiruinen mirri on saapunut joka ilta tytön luokse ja käpertynyt tuon jalkopäähän nukkumaan, litkinyt kermansa sängyn alla nököttävästä kiposta ja kehrännyt Heatherin uneen. Mutta iltana 12.2, Vincy ei saapunutkaan. Kun Heather oli sen aamulla hyvästellyt hän ei aavistanut näkevänsä sen viimeisen kerran. Minne pieni olento voikaan kadota noin vain? Kuinka niin uskollinen ystävä kuin Vincy voi jättää omistajansa? Noihin kysymyksiin Heather etsi alituiseen vastausta.
Heather muistaa vieläkin sen päivän, kun hän kävi äitikultansa kanssa Poudlardinen eläinkaupassa. Hän muistaa sen hetken kun astui pieni kilikello kilahtaen sisään ja kohtasi katseensa mulkoilevien pöllöjen, kamalien rottien sekä rupisammakoiden, sekä mustien vaanivien kissojen kanssa. Silloin tyttö ei uskonut että löytäisi tuolta ihanan lemmikin. Mutta kun hän näki harmaan kissan huoneen perällä hän huudahti saman tien; "Tuo se on- tuo on minun kissani!" Ja ei aikaakaan kun Heather käveli Vincy sylissään ulos Poudlardinen kutsuvaan hälinään.
Ei puhuta kuitenkaan nyt enää tämän tarinan pienemmästä osapuolesta- tiedätte varmasti Heatherin, eloisan runollisen tytön. Jos ette tämä varmasti muistuttaa hänestä; Nallukka? Muistuuko nyt? Hyvä. Heather oli aamulla herännyt virkeänä ja onnellisena, pukeutunut rutiinien mukaan mustaan koulukaapuunsa ja vetänyt jalkoihinsa mustat solkikengät. Mutta tajutessaan kissansa puuttuvan mustuus todellakin näkyi hänen vaatteissaan ja aivan kuin hänen leikkisät silmänsä olisivat valahtaneet mustiksi. Musta on päivän väri.
Kengät kopisivat lattiaa vasten kun Heather käveli edestakaisin jo tyhjenneessä makuusalissa pölyn pöllähdellessä jokaisella kopsahduksella on noustessa spiraalina kohti kattoa. Ihmiset olivat jo lähteneet aamiaiselle ja pian oppitunneille, mutta Heather päätti puristaa viimeisetkin sekunnit odottaessaan kissaansa. Aikansa käveltyään hän huokaisi ja lysähti sängylleen ajatellen Vincyä. Yhtäkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus; kirje. Hän kirjoittaa äidille kirjeen ja käskee laittamaan lappusia ympäri Ranskaa jossa hän kertoo kadonneesta kissasta. Aivan. Heather oli kuitenkin persoonallinen noita ja hänen päässään liikkui aivan jotain muuta; "Kirjoitan Vincylle!" hän huudahti Nallukalle ja alkoi levottomana kirjoittaa musteella vanhalle pergamentille.
Hei Vincy,
Jos vain osaisit lukea, niin kerron sinulle nyt että kaipaan sinua. Mitään muuta en pyydä kun jos huomaat tämän niin tule luokseni. Haluan vain tietää että palaat.
Rakkain terveisin, Heather
Heather jätti kirjeen sängylleen kauniisti rullattuna ja katseli sitä hetken. Henkäisten hän heitti koululaukkunsa olalleen ja kipitti tunneille toivoen Vincyn huomaamaan kirjeen. Jos se vain näkisi sen- jos.
La-la-la-la-la-la, lal-la!
Jos mustan kissan saisin, mä sitä rakastaisin.
Sen mustan kissan tassut ne sitten hassut on!
Kun pitkän narun päähän mä laitan paperin,
niin kissa tanssii aivan tangon askelin!