//Varattu Katrine Wallille, Heather Roselle ja Birk Fouquetille. Sijoittuu koulun käytäville 4.1. 2016 illalla päivällisen aikoihin//

Olin melko hyvällä tuulella matkalla olekskeluhuoneeseen. Koulutunnit olivat jatkuneet tänään joululoman jälkeen ja päivä oli ollut oikein mukava. Lisäksi maanantaisin minulla on lyhyt päivä, joten olin päässyt lentelemään iltapäivällä.

Nyt olin siis luuta olalla iloisesti pomppien matkalla oleskeluhuoneeseen käymään suihkussa ja vaihtamaan likaiset vaatteet puhtaisiin ennen kuin suunnistaisin syömään. Minulla olikin jo tosi kova nälkä. Mitähän tänään oli ruoaksi? Toivottavasti jotain hyvää eikä mitään pyttipannua, yäk! Pelkkä ajatus rasvaisista makkaran ja perunan paloista lillumassa rasvassa yökötti. Jästikoulun ruoista oli jäänyt pienoiset traumat, onneksi Châteaun ruoat olivat tasokkaampia. Äh, ei nälkäisenä pitäisi ajatella ruokaa, se vain yllytti nälkää entisestään.

Uuden vuoden jäljiltä oloni oli loistava. Koko syyslukukauteni oli sujunut ihanasti – mitä nyt parista varkaudesta ja salakäytäviin eksymisestä – minulla oli ihania ystäviä ja hauskempaa kuin koskaan. En usko että mikään voisi lannistaa minua. Châteaussa kukaan ei kiusannut minua toisin kuin jästikoulussa ja uusi harrastuskin oli löytynyt. Uutena vuotena lupasin pari lupausta joiden noudattaminen takaisi tästä vuodesta edellistäkin paremman.

Ensinnäkin yrittäisin päästä eroon ujoudestani. Toiseksi yrittäisin olla hyvä ystävä muille, auttaisin osatessani, tukisin sen tarpeessa ja ilahduttaisin pikku yllätyksin. Ja kolmanneksi tekisin kovasti töitä oppiakseni uusia taitoja ja kehittääkseni vanhoja, eli opiskelisin ahkerasti loitsuja ja lentämistä. Lisäksi haluaisin oppia piirtämään edes joten kuten jotta Fanny voisi vielä olla minusta ylpeä ja voisi vaihtaa sänkynsä yläpuolella olevan kuvan siedettävän näköiseen.

Litistelin käytävää pitkin mietteissäni kun kuulin jostain mekastusta. Toivottavasti siellä ei olisi kukaan opettaja, koska kaikki heistä eivät olleet mielissään minua seuraavasta märästä vanasta, joka tipahteli poninhännälle kietaistuista hiuksistani ja luudasta.

Niin, luudasta. Sivelin toisella kädelläni hajamielisesti ihanan luutani vartta. Miksi en ollut aiemmin tajunnut, kuinka kauniita luudanvarret olivatkaan? Vielä pari kuukautta sitten olisin vastannut, että luudanvarret soveltuvat parhaiten lattioiden lakaisuun, mutta nyt olin todella mielissäni siitä, että äiti ja isä olivat lähettäneet luutani kouluun.

Lähestyin jo ääniä. Niitä oli useampi kuin yksi tai kaksi, niitä oli kokonainen lauma. Pysähdyin vähäksi aikaa kulmalle kuuntelemaan ääniä. En saanut niistä selvää, vaikka uskoin niiden kuuluvan kulman takaa, sillä ne nauroivat kovaa ja puhuivat toistensa päälle. Hauskaa niillä kuitenkin tuntui olevan. No, varmaankin joku isompi porukka vain jutteli käytävillä, tuumin ja astelin kulman ympäri.

//Olisiko järjestys vaikka Katrine-Birk-Heather?//

Kävelin Amelien kanssa pitkin koulun käytävää, olimme menossa syömään kirjaston kautta. Emil oli siellä odottamassa meitä, hänen täytyi lainata sieltä joku kirja esitelmäänsä varten.

Amelie vilkuili minua, se ei paljoa liikuttanut. Oli ollut tosi tylsä ja masentava tunti ja tarvitsin jotain hauskaa, vaikka tappelu tai jos jostain löytyisi heikko ykkösluokkalainen.

Yhtäkkiä kuului Ivenin tuttu ääni.

”Hei, Birk!” Iven, Ray ja Ellie juoksivat luoksemme. ”Mihin te ootte menos?” Ray kysyi ja pyöritteli laukkunsa hihnaa. ”Kirjastoo, Emil on siel.” Vastasin ja vilkaisin Amelieta, joka oli avannut suunsa vastatakseen, mutta hymyili sen sijaan kuin malli. ”Mitä Emil siel tekee?” Ellie naurahti. ”Nii. Ei se käy kirjastossa.” Iven jatkoi. ”Sitä mekin ihmeteltiin.” Amelie nauroi ja jatkoi kävelyä.

Tulimme kirjaston ovelle ja Emil odotti siellä. ”Tulittehan te!” Hän tervehti. ”Miksi olit kirjastossa” Ellie kysyi. Iven tirskui taustalla. ”Meidän piti tehdä esitelmä jostain taikaeläimestä.” Emil aloitti. ”Nörtti.” Iven nauroi hiljaa. ”Enhän ole! Ku lainansin kirjan josta mä voin suoraan kopioida tekstin. Ja sen pitää olla ruoan jälkeen valmis, koska silloin on tunti, joten kopioin sen kirjastossa.” Emil selitti. ”Joo joo.” Iven kiusasi. ”En mä koskaan oo tehnyt läksyjä ajoissa, jätän aina viimetinkaan.” Emil totesi.

Me olimme kävelemässä ruokalaa kohti vähän etuajassa ja nauroimme Rayn vitseille, kun kuulin nurkan takaa litiseviä askelia. Veikkasin, että pian kävisi jotain hauskaa, jos kulman takaa eteemme astelisi ykkösluokkalainen.

//Kävisikö että te pelaisitte muutaman peliviestin yhdessä, niin minun on helpompi tulla mukaan?//

//Joo, varmaan se on fiksumpaa :)//

Kulman takaa paljastui joukko minua muutamaa vuotta vanhempia poikia ja tyttöjä. Laskin kuusi nuorta. He naureskelivat yhdessä, mutta yksi heistä katseli suuntaani.

Tuo yksi oli melko pitkä ja hoikka poika, jolla oli ruskeissa hiuksissa sinisiä raitoja. Pojalla oli muuten tavalliset vaatteet, mutta kiinnitin huomiota erikoiseen kauluspaitaan, joka näytti olevan ikään kuin ommeltu useita eri kauluspaidoista, harmaan ja sinisen sävyisistä.

En olisi muuten kiinnittänyt häneen huomiota, mutta hän taisi katsoa minua, enkä pitänyt hänen silmiensä ilmeestä. Mieleeni muistui ranskalaisen jästikoulun kaapin kokoiset yläluokkien pojat, joilla oli ivaa hehkuvat ilmeet, jos heidät tapasi ollessaan yksin. Se tarkoitti, että heillä oli pahat mielessä, silloin he alkoivat haukkua ja kiusata, veivät repun ja heittelivät sitä kuin palloa. Lopuksi he avasivat sen ja kaatoivat sisällön kuralätäkköön tai vessanpyttyyn. Kerran kun kerroin opettajalle kiusaamisesta, pojat tulivat koulun jälkeen ja ottivat minut kiinni, vaikka juoksin karkuun. Ne olivat nopeampia. Kun pääsin kotiin, väitin äitille että olin kompastunut portaissa, mutta ei hän tainnut uskoa, vaan vei minut lääkäriin, enkä päässyt seuraavalla viikolla kouluun, kun vietin yön sairaalassa murtuneen kylkiluun takia. Toisin sanoen, tuo ilme ei milloinkaan tietänyt hyvää.

Olet Châteaussa, et ala-asteella jästikoulussa, yritin rauhoitella itseäni. Ei täällä kukaan ollut ilkeä minulle. Jästikoulussa minua oltiin kiusattu ujouteni, yksinäisyyteni ja syntyperäni takia, mutta taikakoulussa se oli loppunut, tuntui, että kaikki hyväksyivät minut sellaisena kuin olen, täällä jokainen oli erilainen, mutta kaikkia yhdisti taikuus. Täällä oli varmasti monia muitakin, joita oltiin kiusattu, velhot erosivat aina jästeistä, ja erilaisuudesta kiusattiin.

Ei tuo poika mitään sanoisi, hän varmaan vain mietti jotakin. Mitä erilaista minussa täällä olisi, ei hän juuri minua valitsisi, ja kuten sanottua, tuskin hän edes halusi olla ilkeä, piti vain hauskaa ystäviensä kanssa. Kohta hän kääntyisi ja laukaisisi hauskan vitsin, jolle muut nauraisivat.

Huomasin epäröineeni kulmalla, joten jatkoin matkaa käytävää pitkin kohti tuota porukkaa. Nostin pääni pystyyn ja katselin eteenpäin yrittäen näyttää iloiselta ja hieman poissaolevalta. Se toimi joskus, jos näytit masentuneelta, olit helppo kohde, iloinen ihminen, joka näytti siltä, että oli menossa juttelemaan ystäviensä kanssa taas jätettiin useammin rauhaan. Olisin hetken päästä jo kaukana täältä.

//En aio jatkaa peliä enää, koska en osannut samaistua Birkin luonteeseen. Teen uuden hahmon ja poistan tämän hetkisen. Olen pahoillani.//

//Jatkamme peliä Heatherin kanssa kaksin. Birkin pelaajalta on lupa hänen entisellä hahmollaan pelaamiseen//

Kun saavuin lähemmäs, joku pojista tökkäsi vähän toista kyynärpäällä ja kuiskasi jotakin. Muut vilkaisivat minuun ja heidän kasvoilleen levisi vähän pelottavia ilmeitä.

Yritin kävellä käytävää tukkivan poikaporukan ohi, mutta äkkiä joku huusikin, selvästi minulle suunnattuna: ”Hei tyttö, varo kastelemasta käytäviä! Joudut vielä siivoamaan!”

Vilkaisin pelokkaasti äsken huutanutta poikaa, kun muut rehahtivat nauruun. Se oli se siniraitainen.

”Pelottaako?” Joku kysyi ivallisella äänensävyllä. Käänsin katseeni lattiaan ja tiukensin tahtia. Joku tyttö kuitenkin astui eteeni.

”Minne hoppu?” Tuo kysyi hymyillen pahantahtoisesti. Vilkaisin varovasti hänen vahingoniloisia kasvojaan.

”Minä – öh...” Peräännyin pari askelta epävarmana. ”On kiire...makuusaliin”, sanoin, kun en muutakaan keksinyt. Mutta olisihan se pitänyt arvata, että änkyttäminen vain provosoisi heitä.

”Voi pikkuista! Mitä jos me vaikka saatetaan?” Ensimmäisenä huutanut poika kysyi.

Se oli kamalaa. En tiennyt, mitä olisin voinut tehdä. Heitä oli paljon ja he olivat isompia ja taitavampia. Tunsin kyynelten polttelevan silmiäni, mutta yritin olla itkemättä, koska se vain ärsyttäisi niitä.

”Nyt se alkaa itkeä”, yksi pojista naurahti. Pahus, olin jäänyt kiinni.

”Hei, mä keksin, haluutko, että me vaikka näytetään sulle pari loitsua?” Joku huudahti. Katsoin kauhuissani kun tuo veti taikasauvansa esiin. Nyt olisi kyllä aika häipyä – ja äkkiä.

Lukitaan keskeneräisenä.

Katrine Wall, Serdaigle: 8 p
Birk Fouquet, Serpentard: 2 p