Yksinäinen ei unta saa
Lähetetty: 10 Joulu 2015, 14:46//Yksinpeli joka ei saa jatkoa eli saa pisteyttää. Sijoittuu 25. ja 26. Marraskuun väliselle yölle.
Ajatuksia oli vaikka muille jakaa ja niistä olisi voitu hyvinkin koostaa kokonainen kirjasarja. Se ei varmaan möisi kovin hyvin kuitenkaan, kun se käsitteli kaikenlaisia enemmän tai vähemmän synkkiä ajatuksia. Kuka nyt haluaisi lukea mitään sellaista? Ei ainakaan Frankowski, jolla oli ihan tarpeeksi tehtävää tullakseen omien ajatustensa kanssa toimeen. Hän kyllä olisi mielellään luopunut joistain tai ainakin niistä, jotka tunkeutuivat hänen uniin ja hankaloittivat nukahtamista. Ei siitä nukkumisesta oikeastaan muutenkaan mitään tullut, mitä nyt vain makuusalissa sängyssä maattiin silmät kattoa tarkkaillen.
Kello oli varmaan jo tarpeeksi paljon tai niin hän ainakin kuvitteli sen olevan. Ikkunasta ei kuitenkaan laskeutunut mitään ihanaa aamunvaloa, joka kertoisi että nyt vihdoin olisi aamu ja voisi ihan syyn kanssa hypätä vähemmän virkeänä ylös sängystä. Poika kyllä odotti aamua, vaikka hän samalla ei odottanutkaan sitä. Aamun valjetessa hän joutuisi taas kestämään makuusalitovereiden ja kaikkien muiden katseita, jotka vaikuttivat niin vihamielisiltä tai toisinaan oli niin kuin ei kukaan edes huomaisi häntä. Se oli aika tyhmää vaihtelua ja hän ei oikein pitänyt siitä. Se teki hänen mielestään entistä mustemman.
Toisinaan hän ajatteli miten toiset reagoisivat siihen, jos häntä ei enää olisi. Olisivatko he iloisia ja jos olisivat niin miksi? Entä hänen vanhemmat? He varmaan olisivat surullisia, jos heidän ainoa poikansa oli nyt poissa. Jos he siis edes halusivat myöntää Frankowskia pojakseen, siitä ei ainakaan asianomainen itse ollut kovin varma. Hän ei kyllä itse haluaisi olla kenenkään poika, sillä olisi kamalaa jos hänen vanhempiinsa viitattaisiin hänen pois menon jälkeen olevan SEN pojan vanhempia.
Parasta vain olisi yrittää jatkaa kaikkea niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, sillä se olisi hänen itsensä kannaltakin parasta. Mutta miten hän pystyisi siihen, olihan hän nyt kuitenkin rikkonut omia periaatteitaan. Erittäin häikäilemättömästi ja se jos jokin oli niin surullista ja turhauttavaa. Eivät varmaan moni vielä tienneet siitä, mutta riitti että hän itse oli tajunnut sen. Sitä sitten vain oletti, että kaikki muutkin tiesi ja tulkitsi kaiken sen asian kannalta.
Unet olivat pahoja tai ne painajaisen pätkät joita näki, kun oli tarpeeksi kauan pakottanut itsensä olemaan sängyssä vastoin tahtoaan. Sairaalasiivessä Frankowski oli kerran käynyt hakeakseen jotain uniongelmiin, mutta parantajan oli esittänyt aivan liikaa lisäkysymyksiä. Tuo oli jopa ehdottanut, että poika voisi jäädä yön yli sinne, mitä Frankowski olisi vähiten halunnut. Hän sai jotenkin puhuttua itsensä pois tilanteesta vedoten, ettei tainnut sittenkään omistaa mitään uniongelmia päättäen sen jälkeen, ettei ikinä enää kävisi sairaalasiivessä.
Frankowski siirsi hieman peittoa ja nousi istumaan vuoteellensa. Hänellä oli peiton alla ollut koulupuku päällä, sillä hänellä ei ollut riittävän paljon tarmoa vaihtaa vaatteensa eilisillan puolella. Kello oli varmaan jo jossain aamuyön puolella, mutta varmaa tietoa hänellä ei siitä ollut. Ei sillä kuitenkaan niin paljon väliä olisi, sillä ainahan voisi vedota menevänsä sairaalasiipeen. Siihen varmaan uskottaisiin, sillä Frankowski oli aika varma että hänen mielensisäisen mylläkkä näkyisi hieman ulkoapäin. Hiuksetkin olivat nykyisin jatkuvasti huonosti, aina silmillä, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään liikaa.
Poika kiersi jalkansa sängyn laidan yli ja kumartui pujottamaan kengät jalkoihinsa. Hän vilkaisi vielä hieman ympärille hämärässä makuusalissa, jossa muut vielä näyttivät olevan sikeässä unessa ennen kuin hän lähti hieman haparoiden kohti ovea ja sieltä ulos. Oleskeluhuonetta valaisi vielä hieman kelmeä valo pojan kävellessä sen halki kohti tuvan uloskäyntiä.
Tuvan ulkopuolella oli yhtä rauhallista kuin itse tuvassa, mutta poika koki suurta tarvetta jaloitella tai ainakin tehdä jotain. Ei hän jaksaisi taas esittää nukkuvansa ja yrittää saada unen päästä kiinni, kun se vaikutti niin mahdottomalta. Etenkin jos vielä näkisi jotain kamalaa painajaista ja ajatukset kulkivat outoja ratojaan. Frankowski sulki silmänsä ja yritti rauhallisesti hengitellä sisään ja ulos, käytävän seinät tuntuivat ihanan viileiltä ja hän jäi niihin nojailemaan joksikin aikaa.
Jalat kuitenkin halusivat kävellä, juosta, hyppiä, loikkia – toimintaa ne janosivat. Poika avasi silmänsä hetkeksi ja otti pari askelta lähimmäisiä portaita kohti, sillä niistä jalat varmaan pitivät. Oli aika hämärää, mutta hän kyllä tiesi minne ne johtivat joten hän ei voisi eksyäkään tai ei ainakaan paljon. Eksyminen saattaisi tosin vielä olla aika kivaa, kun ei tarvitsisi miettiä mitään. Frankowski painoi rystysensä seinää vasten ennen kuin alkoi nopealla vauhdilla harppoa portaiden vierustaa ylös. Hetken kuluttua kättä hieman kihelmöi, mutta oli vain hyvä jos sai tuntea jotain muutakin kuin vain tyhjyyden ja turhautumisen tunteita.
Päädyttyään toiselle tasanteelle poika kuitenkin vain päätti jatkaa matkaa, sillä hänestä ei enää olisi nukkumaan jossain makuusalissa. Hän voisi vielä hieman jatkaa portaiden taivaltamista ja sitten käytävien ja sitten joskus ehkä istahtaa jonnekin ja odottaa aamun tuloa. Frankowski vaihtoi puoltaan, sillä käsi ei varmaan pitäisi jos sitä rääkättäisiin liikaa. Selkä menosuuntaan päin meneminen oli myös rutkasti kivampaa, sillä silloin voisi mahdollisesti kaatuakin ja ihan vielä vahingossa. Eteenpäin mentäessä sitä kun ei ihan uskalla. Ei sitä muut myöskään vahingoksi tulkitsisi.
Ajatuksia oli vaikka muille jakaa ja niistä olisi voitu hyvinkin koostaa kokonainen kirjasarja. Se ei varmaan möisi kovin hyvin kuitenkaan, kun se käsitteli kaikenlaisia enemmän tai vähemmän synkkiä ajatuksia. Kuka nyt haluaisi lukea mitään sellaista? Ei ainakaan Frankowski, jolla oli ihan tarpeeksi tehtävää tullakseen omien ajatustensa kanssa toimeen. Hän kyllä olisi mielellään luopunut joistain tai ainakin niistä, jotka tunkeutuivat hänen uniin ja hankaloittivat nukahtamista. Ei siitä nukkumisesta oikeastaan muutenkaan mitään tullut, mitä nyt vain makuusalissa sängyssä maattiin silmät kattoa tarkkaillen.
Kello oli varmaan jo tarpeeksi paljon tai niin hän ainakin kuvitteli sen olevan. Ikkunasta ei kuitenkaan laskeutunut mitään ihanaa aamunvaloa, joka kertoisi että nyt vihdoin olisi aamu ja voisi ihan syyn kanssa hypätä vähemmän virkeänä ylös sängystä. Poika kyllä odotti aamua, vaikka hän samalla ei odottanutkaan sitä. Aamun valjetessa hän joutuisi taas kestämään makuusalitovereiden ja kaikkien muiden katseita, jotka vaikuttivat niin vihamielisiltä tai toisinaan oli niin kuin ei kukaan edes huomaisi häntä. Se oli aika tyhmää vaihtelua ja hän ei oikein pitänyt siitä. Se teki hänen mielestään entistä mustemman.
Toisinaan hän ajatteli miten toiset reagoisivat siihen, jos häntä ei enää olisi. Olisivatko he iloisia ja jos olisivat niin miksi? Entä hänen vanhemmat? He varmaan olisivat surullisia, jos heidän ainoa poikansa oli nyt poissa. Jos he siis edes halusivat myöntää Frankowskia pojakseen, siitä ei ainakaan asianomainen itse ollut kovin varma. Hän ei kyllä itse haluaisi olla kenenkään poika, sillä olisi kamalaa jos hänen vanhempiinsa viitattaisiin hänen pois menon jälkeen olevan SEN pojan vanhempia.
Parasta vain olisi yrittää jatkaa kaikkea niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, sillä se olisi hänen itsensä kannaltakin parasta. Mutta miten hän pystyisi siihen, olihan hän nyt kuitenkin rikkonut omia periaatteitaan. Erittäin häikäilemättömästi ja se jos jokin oli niin surullista ja turhauttavaa. Eivät varmaan moni vielä tienneet siitä, mutta riitti että hän itse oli tajunnut sen. Sitä sitten vain oletti, että kaikki muutkin tiesi ja tulkitsi kaiken sen asian kannalta.
Unet olivat pahoja tai ne painajaisen pätkät joita näki, kun oli tarpeeksi kauan pakottanut itsensä olemaan sängyssä vastoin tahtoaan. Sairaalasiivessä Frankowski oli kerran käynyt hakeakseen jotain uniongelmiin, mutta parantajan oli esittänyt aivan liikaa lisäkysymyksiä. Tuo oli jopa ehdottanut, että poika voisi jäädä yön yli sinne, mitä Frankowski olisi vähiten halunnut. Hän sai jotenkin puhuttua itsensä pois tilanteesta vedoten, ettei tainnut sittenkään omistaa mitään uniongelmia päättäen sen jälkeen, ettei ikinä enää kävisi sairaalasiivessä.
Frankowski siirsi hieman peittoa ja nousi istumaan vuoteellensa. Hänellä oli peiton alla ollut koulupuku päällä, sillä hänellä ei ollut riittävän paljon tarmoa vaihtaa vaatteensa eilisillan puolella. Kello oli varmaan jo jossain aamuyön puolella, mutta varmaa tietoa hänellä ei siitä ollut. Ei sillä kuitenkaan niin paljon väliä olisi, sillä ainahan voisi vedota menevänsä sairaalasiipeen. Siihen varmaan uskottaisiin, sillä Frankowski oli aika varma että hänen mielensisäisen mylläkkä näkyisi hieman ulkoapäin. Hiuksetkin olivat nykyisin jatkuvasti huonosti, aina silmillä, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään liikaa.
Poika kiersi jalkansa sängyn laidan yli ja kumartui pujottamaan kengät jalkoihinsa. Hän vilkaisi vielä hieman ympärille hämärässä makuusalissa, jossa muut vielä näyttivät olevan sikeässä unessa ennen kuin hän lähti hieman haparoiden kohti ovea ja sieltä ulos. Oleskeluhuonetta valaisi vielä hieman kelmeä valo pojan kävellessä sen halki kohti tuvan uloskäyntiä.
Tuvan ulkopuolella oli yhtä rauhallista kuin itse tuvassa, mutta poika koki suurta tarvetta jaloitella tai ainakin tehdä jotain. Ei hän jaksaisi taas esittää nukkuvansa ja yrittää saada unen päästä kiinni, kun se vaikutti niin mahdottomalta. Etenkin jos vielä näkisi jotain kamalaa painajaista ja ajatukset kulkivat outoja ratojaan. Frankowski sulki silmänsä ja yritti rauhallisesti hengitellä sisään ja ulos, käytävän seinät tuntuivat ihanan viileiltä ja hän jäi niihin nojailemaan joksikin aikaa.
Jalat kuitenkin halusivat kävellä, juosta, hyppiä, loikkia – toimintaa ne janosivat. Poika avasi silmänsä hetkeksi ja otti pari askelta lähimmäisiä portaita kohti, sillä niistä jalat varmaan pitivät. Oli aika hämärää, mutta hän kyllä tiesi minne ne johtivat joten hän ei voisi eksyäkään tai ei ainakaan paljon. Eksyminen saattaisi tosin vielä olla aika kivaa, kun ei tarvitsisi miettiä mitään. Frankowski painoi rystysensä seinää vasten ennen kuin alkoi nopealla vauhdilla harppoa portaiden vierustaa ylös. Hetken kuluttua kättä hieman kihelmöi, mutta oli vain hyvä jos sai tuntea jotain muutakin kuin vain tyhjyyden ja turhautumisen tunteita.
Päädyttyään toiselle tasanteelle poika kuitenkin vain päätti jatkaa matkaa, sillä hänestä ei enää olisi nukkumaan jossain makuusalissa. Hän voisi vielä hieman jatkaa portaiden taivaltamista ja sitten käytävien ja sitten joskus ehkä istahtaa jonnekin ja odottaa aamun tuloa. Frankowski vaihtoi puoltaan, sillä käsi ei varmaan pitäisi jos sitä rääkättäisiin liikaa. Selkä menosuuntaan päin meneminen oli myös rutkasti kivampaa, sillä silloin voisi mahdollisesti kaatuakin ja ihan vielä vahingossa. Eteenpäin mentäessä sitä kun ei ihan uskalla. Ei sitä muut myöskään vahingoksi tulkitsisi.