//Tämä peli on varattu Katrine Wallille ja Vanessa Kingstonille. Peli sijoittuu lauantain 7.11. iltapäivään huispauskentällä. Ja anteeksi otsikko, ei tullut muuta mieleen.//

Siitä lähtien, kun olin tullut siihen tulokseen, että minun pitäisi kokeilla huispaamista, olin tullut miltein joka päivä katsomaan huispaajia huispauskentän laidalle. En tiennyt miten ja milloin voisin yrittää. Kuka opettaisi minulle? Mistä saisin luudan? Kyllä minulla luuta oikeastaan oli, ei mikään huonokaan, mutta se lojui tälläkin hetkellä kotonani Nizzassa vaatekaappini perällä, sillä kesän lopussa olin ollut vakaasti sitä mieltä, etten aikoisi lentää. Kuinka tyhmä olinkaan ollut? Nyt olisi totisesti luudalle käyttöä. Nyt kun luutaa ei kuitenkaan ollut, oli keksittävä jokin toinen keino, sillä ei luuta toivomalla tänne tulisi. Niinpä siis olin tullut päivittäin katselemaan muiden lentoa ja miettimään, kuinka pääsisin itse kentälle. En ollut aivan varma, kuinka sallittua kentän laidalla norkoilu oli, joten yritin pysytellä piilossa huispaajilta, ja mietin, kuinka epäilyttävältä näyttäisin, jos joku löytäisi minut. Varmasti minua luultaisiin vastustajajoukkueen vakoojaksi.

Eilenkin olin neljä kokonaista tuntia istuskellut piilossa erään pensaan suojissa katselemassa huispausta tehden samalla läksyjä. Aluksi olin katsellut pouffsoufflejoukkueen harjoituksia, ja heidän jälkeensä kentälle oli saapunut muutama poika viskomaan keskenään kaatoa. Tänään minulla ei tietenkään ollut koulua, olihan sentään lauantai, mutta en voinut kuitenkaan lojua koko päivää kentällä, joten vietin aamupäivän kirjastossa lueskelemassa. Ajatukseni karkailivat koko ajan kentälle, eikä lukemisesta meinannut tulla mitään. Lentämisestä oli tullut minulle ilmeisesti jonkin sorttinen pakkomielle. Olin kiintynyt ajatukseen itsestäni huispaajana, enkä varmaankaan pääsisi siitä eroon ennen kuin olisin päässyt lentämään – mikä luultavasti ei onnistuisi alkuunkaan, tai sitten päättyisi siihen, että putoaisin luudaltani ja heräisin sairaalasiivestä. Lounaan jälkeen en enää voinut pidätellä itseäni, joten päätin raahautua taas kentälle. Minun olisi varmaankin parasta kokeilla lentämistä pikapuoliin, sillä läksyjen tekeminen jäi vähemmälle kentän laidalla katsellessa.

Tarkistin laukkuni sisällön: sulkakynä, pergamentit ja taikakausien historian kirjat olivat mukana, sillä uskottelin taas itselleni, että tekisin ahkerasti läksyjä. Kävelin reippain askelin ulos ja pihan halki kentälle päin. Tänään ei onneksi satanut räntää kuten eilen, kun olin joutunut kykkimään sateenvarjon alla, etteivät muodonmuutoksen kirjani olisi kastuneet. Yöllä oli kai ollut pakkasta, sillä maa oli kuurassa. Puiden oksat kimaltelivat valkoisina ja aurinkokin paistoi. Olin liukastua matkalla, joten hidastin vähän vauhtiani.

Kenttä oli vielä tyhjä, mutta eiköhän kaunis ilma houkuttelisi pian huispaajia ulos. Astelin laukku olalla kentän laitaa pohtien, mihin menisin tänään istumaan, kun äkkäsin kentän reunassa erään puun. Puitahan oli tietysti useampiakin, mutta tämä oli piileskelemistä ja ajanviettoa ajatellen loistava yksilö. Oksat alkoivat alhaalta ja kolmen metrin korkeudessa oli paksu oksanhaara, joka näytti loistavalta istumapaikalta. Niinpä hyppelin puun luokse. Epäröin ensin hieman kiipeämistä, viime kerrasta oli jo pari vuotta, mutta toisaalta Uudessa Seelannissa asuessani olin rakastanut kallioilla ja puissa temppuilua, tuskin se taito ihan pian ruostuisi. Niinpä sitten tartuin oksaan ja heitin jalkani sille. Vähä vähältä kiipesin puuhun, kunnes pääsin haluamalleni oksalle. Laukullekin löytyi oksanhaarasta paikka, ja kaivoin sieltä läksykirjat pitäen samalla kenttää silmällä, ja kuten arvasin, ei mennyt aikaakaan kun joku jo saapui kentälle.

Brian Eldridgestä oli tullut etäinen sitten lokakuun. Kun olimme ensi kertaa vasta kuukausi sitten käyneet harjoittelemassa huispausta, olin jo ehtinyt hetken toivoa saavani Brianista uuden parhaan ystävän, jonka kanssa olisi kiva treenata huispausta, mutta ei. Minusta tuntui kuin Brian olisi hylännyt minut kokonaan. Tottakai minun olisi jo ajat sitten pitänyt tajuta, että niin mukavalla pojalla tulisi olemaan täällä paljon muitakin ystäviä.

Loikin koulun portaita pitkin alas eteishalliin ja tyytyväisenä virnistin Serdaiglen sinisiä jalokiviä sisältävällä tiimalasille. Tupani jäsenet olivat tänä syksynä työskennelleet moitteettomasti, sillä me olimme nyt johdossa tupien välisessä pistekilpailussa. Se oli todella hyvä asia; Serdaigle tosiaankin tarvitsisi tupamestaruuden tänä vuonna.

Tulisalamani keikkui vasemmalla olallani ja puristin tiukasti oikeassa kädessäni huispauspallot sisältävän sälelaatikon ruskeasta nahkakahvasta. Tänään olin ajatellut harjoitella ihan vain siepin nappaamista (koska en uskaltanut harjoitella ryhmyjen kanssa ilman seuraa ja kaadonkin kanssa pelaisin mieluusti kaverin kanssa) ja voisin jopa testata pitkästä aikaa Wronskin harhautusta. Viimeksi se ei sujunut kovinkaan hyvin, mutta ehkä tällä kertaa.

Avasin Châteaun suuret ulko-ovet ja räpyttelin silmiäni äkkinäisen häikäistymisen johdosta. Aurinko paistoi ja maata peitti valkea kuura. Näkymä oli todella kaunis, mutta tänään minun oli tarkoitus mennä huispauskentälle, ei huviretkelle. Siispä pudistelin mielestäni kuvat kauniista vuoristomaisemista ja koulun lähettyvillä sijaitsevasta järvestä ja lähdin raahautumaan kohti kenttää.

Saavuttuani autiolle kentälle pudistelin vielä hieman likaa vaatteistani. Olin onnistunut liukastelemaan ja kaatumaan matkalla useampaan otteeseen eikä painava pallokori ollut auttanut asiaa sitten lainkaan.

Olin pukenut päälleni jästien lyhyen, tällä kertaa beigen värisen toppatakin, koska olin kyllästynyt pitkiin ja epäkäytännöllisiin talviviittoihin. Housuiksikin oli valikoitunut tavalliset tummansiniset farkut ja auringonvalossa kimmeltävät vaaleat hiukseni olivat palmikolla. Päässäni oli tupsupipo ja käsissä paksut mummon neulomat villalapaset.

Olin laskenut pallokorin maahan ja kyykistyin sen äärelle. Se oli lukittu isolla munalukolla, jonka laiskuuttani avasin loitsulla. Sitä paitsi olin muutenkin tainnut jo ajat sitten hukata sälelaatikon lukon avaimen. Siispä lukko loksahti auki ja irroitin kultasieppiä pidättelivät kettingit. Sieppi leijui hetken ilmassa ja pian se jo säntäsi tiehensä.

Jätin pallolaatikon maahan lojumaan ja polkaisin itseni lentoon. Kiisin ympäri stadionia ja tein muutamia äkkisyöksyjä (kerran jopa uskaltauduin lentämään suoraan yhden maalisalon läpi painauduttuani oikein tiiviisti luudanvarttani vasten) ja se oli hauskaa. Rakastin huispausta ja lentämistä ja se oli parasta, mitä tiesin.

Valmistauduin Wronskin harhautukseen kiertämällä kovaa vauhtia isoa ympyrää, jota pienensin koko ajan. Kun ympyrän halkaisija oli enää reilun kuuden metrin levyinen, tein äkkisyöksyn suoraan alaspäin kolmenkymmenen jalan korkeudesta. Kaksikymmentä, viisitoista, kymmenen... Hetkinen! Huomioni oli herättänyt jokin aivan muu ja käänsin luutani nokan takaisin ylöspäin.

Kultasieppi kimmelsi viidentoista jalan korkeudella kentän toisella laidalla. Syöksyin sitä kohti oikea käsi ojossa ja hetkessä olin jo sulkenut sen tiukasti nyrkkiini. Hymyilin, mutta hymy ei yltänyt korviin. Olisin kieltämättä ainakin monen valmentajan mielestä hyvä etsijä, mutten nauttinut siepin nappaamisesta niin paljoa kuin jokaisesta maalista, jotka sain tehtyä huispausottelun aikana.

Aloitin laskeutumaan pehmeästi maahan, mutta kymmenen jalan korkeudella huomioni kiinnitti jokin kentän laidalla olevassa puussa. Aivan kuin siellä olisi jotain sinne kuulumatonta...

Lensin aivan puun vierelle ja laskeuduin maahan töksähtäen. Tajusin näkeväni minulle täysin vieraan pikkutytön.
"Mitä sinä oikein teet? Oletko joku Pouffsoufflen tai Gryffondorin vakooja?" tokaisin tälle pahantuulisesti.

//Ei tarvitse pitää mitään kiirettä vastaamisessa. :) (Pahoittelen muuten kirjoitusvirheitä ym. en jaksanut tarkistaa..)//

Tarkkailin puusta tulijaa. Kentälle saapunut tyttö oli minua muutaman vuoden vanhempi, neljäs- tai viidesluokkalainen, ja olen muistaakseni nähnyt hänet Serdaiglejen oleskeluhuoneessa. Tytöllä oli yllään vaaleanruskea toppatakki ja farkut, vaaleaa lettiä peitti tupsupipo. Tyttö kantoi pallolaatikkoa mukanaan. Laskettuaan sen maahan, hän kyyristyi puuhailemaan sen ylle, ja hetken päästä kultainen välähdys kiisi ilmaan: sieppi oli irti.

Katselin kun tyttö ponkaisi ilmaan, ja alkoi lennellä ympäri kenttää. Hän teki hurjia syöksyjä ympäriinsä, ja tähyili sieppiä. Yritin välillä lukea läksyjä, mutta aina kun käänsin katseeni, huomasin sivusilmällä tytön alkavan tehdä jotain mielenkiintoista, eikä lukemisesta siis tullut mitään. Kerrankin kun yritin lukea, alkoi tyttö tehdä ilmeisesti Wronskin harhautusta. Vaikka en ole lentänyt, tiedän todella paljon huispaamisesta. Olen lukenut siitä ja katsellut sitä.

Kesken harhautuksen jokin kuitenkin kiinnitti tytön huomion, ja hän alkoi lentää minua kohti. Menin paniikkiin, oliko hän nähnyt minut? Tyttö kuitenkin oli vain huomannut siepin, ja puristikin sitä pian nyrkissään hymyillen hieman. Käänsin taas katseeni kirjaan, kun tyttö alkoi laskeutua. Ehkä saisin nyt luettua pienen pätkän.

”Mitä sinä oikein teet? Oletko joku Pouffsoufflen tai Gryffondorin vakooja?” joku kivahti, ja säikähdin niin paljon hiljaisuuden särkevää ääntä, että luiskahdin liukkaalta oksalta, ja mätkähdin maahan.

”Aih!” huudahdin, ja vääntäydyin polvilleni istumaan päätäni pidellen. Onneksi pudotus oli ollut vain kolmisen metriä, eikä esimerkiksi kymmentä. Olin tipahtanut selälleni, mutta löin pudotessani pääni oksaan, jonka takia siihen sattui nyt hieman. Avasin silmäni, ja katsoin maata. Kuva heilui hieman, mutta terävöityi sitten. Käänsin katseeni tyttöön yhä päätäni pidellen. Minua ärsytti se, että tuo oli tullut säikäyttämään minut, mutta ei hän sitä syyttä suotta ollut tehnyt, joten en tiennyt, mitä minun pitäisi sanoa. Hillitsin haluni tiuskaista, ja sanoin sen sijaan: ”A-Anteeksi. Minä en vakoillut sinua, ja olen Serdaigle. Minä vain... katselin.” Pää tuntui jo paremmalta, joten päästin siitä irti antaen käden tipahtaa velttona syliini.

Tyttö säikähti tiuskaisuani niin pahasti, että putosi oksalta. "Anteeksi", mumisin hieman säikähdyksissäni, että tytölle olisi käynyt jotain ja nyt hän syyttäisi minua loukkaantumisestaan. Pudotus oli kuitenkin pieni, joten hän luultavasti olisi ihan kunnossa. Toki hän oli silti voinut taittaa vaikkapa ranteensa.

Laskeuduin tytön viereen maahan. Tällä hetkellä hän istui polvillaan ja piteli päätään. Katselin häntä huolestuneena, kunnes tämä käänsi katseensa minuun ja huojennuin. Tyttö pyysi minulta anteeksi ja kertoi olevansa myöskin Serdaigle. Hän väitti vain katselleensa lentämistäni.

"Eihän käynyt pahasti? Pitääkö minun viedä sinut sairaalasiipeen?" varmistin vielä, mutta äänestäni kuuli, etten oikeasti ollut huolestunut. "Mä oon Vanessa Kingston, myöskin Serdaiglesta", esittäydyin ja ojensin kättäni vetääkseni pikkutytön ylös maasta. "Miksi sinä muuten norkoilet tähän aikaan aamusta huispauskentällä?"

Nojasin kevyesti luutaani ja pyyhin hiussuortuvan kasvoiltani. Mielenkiintoista, että joku viitsii tulla aikaisin (tai no, mikä nyt on kellekin aikaisin) aamulla huispauskentän reunalle puuhun istuskelemaan ja säikähtää noin helposti. Vaikuttaa melko epäilyttävältä.

//Pahoittelen kestoa ja viestin lyhyyttä. :///

Huispaaja pyysi anteeksi ja laskeutui viereeni. ”Eihän käynyt pahasti? Pitääkö minun viedä sinut sairaalasiipeen?” tyttö kysyi. En oikein pitänyt hänen äänensävystään, mutta toisaalta tuskin hänkään piti minusta, ja ihan syystä. Kai se vähän ärsytti, jos huomaa jonkun puussa vakoilemassa ja kun tulee kysymään, mitä toinen tekee, tämä putoaa puusta. Tuskin minäkään tytön asemassa haluaisin keskeyttää lentelemistä viedäkseni jonkun tuntemattoman sairaalaan.

”Olen ihan kunnossa”, mutisin. ”Vähän vain kolautin päätä...”

”Mä oon Vanessa Kingston, myöskin Serdaiglesta”, huispaaja kertoi. Ihana nimi, olin aina pitänyt nimestä Vanessa. Tuvan suhteen olin ollut oikeassa, onneksi. Kingston ojensi kättään, ja tartuin siihen tytön auttaessa minut ylös maasta. Puistelin vaatteitani hieman. Päälleni ei ollut ilmeisesti käynyt mitään kummempaa, kun nouseminen ei huimannut. Kohotin katseeni takaisin Kingstoniin. ”Minä olen Katrine Wall”, kerroin.

”Miksi sinä muuten norkoilet tähän aikaan aamusta huispauskentällä?” hän kysyi nojaten luutaansa. Tyttö ei näyttänyt vieläkään oikein luottavan minuun, vaan näytti miettivän jotain. Ehkä hän ei muistanut nähneensä minua koskaan oleskeluhuoneessa, ja ajatteli, että saattaisin ihan hyvin olla muistakin tuvista.

”Minä...” Eihän minulla oikeastaan ollut kunnon syytä. ”Minä en ole ikinä lentänyt, mutta innostuin ajatuksesta vähän aikaa sitten, joten tulen joka päivä katselemaan lentelyä, se on niin jännittävän näköistä”, selitin. ”Saanko jatkaa katselua? En enää häiritse tai putoa puusta”, lupasin. Tuo tyttö lensi hyvin, ja sitä oli mukava katsella. Missähän kirjani muuten oli? Katselin ympärilleni ja äkkäsin sen maassa. Kumarruin poimimaan sen ja pyyhkäisin kannen puhtaaksi.

//Ei haittaa, eikä tuo nyt niin lyhyt ollut :)//

//Pahoittelen, mutta Vanessa valitettavasti eroaa Châteausta eli tämä peli taitaa jäädä tähän. Kiitos kuitenkin peliseurasta!//

Voin siis kaiketi pisteyttää, eli:
Katrine: 4, 4, 3 = 11.
Vanessa: 4, 3 = 7.

Katrine Wall, Serdaigle: 8 p
Vanessa Kingston, Serdaigle: 6 p

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos!