// Tämä alue on tarkoitettu minun ja Liina Lehtisen väliselle ropelle. Liina, pahoittelen kun kesti vähän. Emme tapahtumapäivää sen tarkemmin ole miettineet - olisiko sinulla ideoita? Varmaan tässä syksyn aikana kuitenkin, ja joku tavallinen koulupäivä?

Toivottavasti ei haittaa, että tässä alussa tapahtumapaikkana on kirjaston sijaan käytävät. Kai tämän voi sitten siirtääkin, jos siihen tulee tarvetta.

Toivottavasti saat tästä tekstistä jonkun otteen ja voit jatkaa, Liina. :) //

Kävelin ripeästi käytävää eteenpäin päästyäni vihdoin sinne luokasta, jossa äskeinen tunti oli ollut. Oloni oli ihan hyvä. Olin pärjännyt tunnilla hyvin, ja hymyilin vähän itsekseni, tunnustelevasti. Katselin ympärilleni, jos vaikka näkisin Hestian, mutta ei häntä näkynyt. Hän saattoi olla toisessa päässä koulua, pahimmillaan. Emme olleet sopineet tapaamista tälle välitunnille, mutta olin silti jo valmis olemaan hänen kanssaan. Päästäkseni pois meluisasta käytävästä suuntasin kohti Serdaiglen oleskeluhuonetta. Ehtisin ainakin ottaa laukusta pois niiden aineiden kirjat, joita oli jo ollut. Ja parhaimmassa tapauksessa hengähtämään makuusalin yksinäisyydessä ja rauhassa. Jos vaan kukaan toisista Serdaiglen nelosluokkalaisista ei olisi siellä.

Havahduin edestäpäin kuuluvaan useamman pojan nauruun. Nostin katseeni käytävän lattiasta ja hidastin vauhtia. Siirryin entistä lähemmäs seinää, kosketinkin sitä kerran kädelläni kuin turvaa hakeakseni. Huomasin edessäni rivin ikäisiäni ja vähän vanhempia Gryffondor-poikia. Tunnistin heistä pari – he olivat pari kertaa nälvineet, tönineet ja vastaavaa. Joukossa oli kuitenkin myös minulle tuntemattomia. En kuullut, mistä he puhuivat, mutta he keskittyivät vain itseensä ja toisiinsa.

Päätin, että turvallisinta olisi kääntyä takaisin, joten niin sitten tein. Paha vaan, että oli liian myöhäistä. Kuulin selkäni takaa vahingoniloisen huudahduksen, joka kuului: ”No mutta, Shanie! Missäs suojelijasi on?” Käännyin takaisin poikiin päin, koska tuntui liian turvattomalta olla selkä heihin päin. ”Ei kuulu sinulle”, minä mutisin katsellen lähinnä lattiaa, mutta vilkuilin minua lähestyviä poikia. Samalla yritin rauhallisesti miettiä, ettei minun tarvitse antaa heidän sanoilleen mitään huomiota. Ja kokonaan huomiotta yritin jättää sen tosiasian, että jotenkin he olivat saaneet tietää sen lempinimeni, jota Hestia käytti. Olin varma, että poika viittasi häneen. Oliko hän oikeassa?

”No mitäs aiot tehdä? Juosta karkuun isoja pahoja poikia?” Pojat jatkuivat ilkkumista ja naureskelivat ahdistuneelle ilmeelleni, jota en varmaan koskaan oppisi peittämään. En sanonut mitään, mutta ajattelin, että se kieltämättä tuntui parhaalta mahdolliselta idealta. Tunsin taikasauvani koulukaapuni sisätaskussa. Mutta mitä minä sillä tekisin? En osannut juuri mitään. Loitsisin tarantallegron? Se tuskin edes onnistuisi. Olen siinä ihan surkea. Ja sitä paitsi, taikominen käytävillä on kielletty.

Lähdin perääntymään kävellen takaperin, koska pojat alkoivat lähestyä uhkaavasti. Ympärillä oli muutamia oppilaita, mutta he olivat kuin eivät näkisi tai kuulisi koko tilannetta. Eivät halunneet sekaantua tai joutua itse poikien huomion kohteeksi. En tosin uskonut, että pojat olivat tuollaisia ketään muuta kohtaan. He olivat Gryffondoreja. Minä vaan satuin olemaan jotenkin... erilainen.

Yhtäkkiä törmäsin johonkin enkä pystynyt pidättämään säikähtänyttä ähkäisyä karkaamasta huulteni välistä. ”Kuudes aisti hukassa vai?” irvaili vanhimman näköinen poika, jota en kai koskaan ennen ollut edes nähnyt. ”Ei”, hengähdin suunnaten sanani lähinnä itselleni lattiaa katsoen.

Jostain sain voimaa sanoa: ”Etsikää parempaa tekemistä!” Oikein kovaakin, niin että he kaikki kuulivat, jos vähääkään keskittyivät.

Ja sitten käännyin nopeasti ja juoksin pois.

Suuntasin kirjastoon. Päästyäni pois poikien näköpiiristä ja mahdollisista silminnäkijöistä ja heidän katseistaan ja ajatuksistaan hiljensin vauhtia ja pyyhin vähät kyyneleet kaapuni hihaan. Kirjastossa hengitin syvään sisään ihanantuoksuista ilmaa. Tuli heti turvallisempi olo. Jatkoin kuitenkin kävelemistä, kunnes pääsin toisten näköpiiristä pois yhteen hyllyväliin. Ajattelin, miten hyvä olikin, että hyllyt olivat niin korkeita... Mutta sitten tajusin, että siinä oli varsinkin minulle myös paljon huonoja puolia.

Mietin viimeisimpiä läksyjä, joita olin saanut. Sitten mietin, paljonko seuraavan tunnin alkuun mahtoi olla aikaa. En kuitenkaan jaksanut takertua kumpaankaan mietteeseen – vaikka tietysti kumpikin niistä olisi huomiota tarvinnut. Peräännyin vähän, lähes kiinni takanani olevaan kirjahyllyyn, ja lueskelin edessäni olevan hyllyn kirjojen takakansia saadakseni ajatuksilleni jotakin tekemistä. En itkenyt. Oloni ei edes ollut kovin huono. Tajusin jotenkuten, että niitä poikia pitäisi sääliä. Koko heidän touhunsa pitäisi kyseenalaistaa. Mutta kyllä minua silti pelotti. Ihmiset. Ei sitä pelkoa minusta niin helposti pois saanut, koska se oli asunut minussa niin kauan. Mutta kaikki oli nyt paljon paremmin. Yritin kääntää ajatukseni siihen onneen, jota jo useammin tunsin. Ehkä onnistuisinkin.

Kiitos pelistä! Lukitsen tämän, koska peliviestejä ei ole tullut lainkaan tämän vuoden aikana.

Shanietta Kei: 4 p