//Peli on varattu Fanny Wiestille ja Katrine Wallille. Peli sijoittuu keskiviikon 4.11. iltaan. (Käykö? Keksin vain jonkun, voin kyllä vaihtaa)(Ja anteeksi karmean huono nimi...)

Kävelin käytävää pitkin serdaiglejen oleskeluhuonetta kohti. Minulla oli ollut pitkä päivä ja olin ollut heti tuntien päätyttyä niin nälkäinen, että minun oli pitänyt mennä heti syömään. Minulla oli vielä läksyt tekemättä, kun olin kiiruhtanut suoraa päätä ruokalaan. Aioin mennä tekemään niitä oleskeluhuoneeseen. Käytävä oli tyhjä, sillä suurin osa oppilaista oli nyt tekemässä läksyjä. Kuuntelin hiljaisten askelteni ääntä. Rytmiä oli vaikea erottaa, sillä kävelin hieman varpaillani, kuten aina. En pitänyt siitä, että muut kuulivat askelteni töminästä kun saavuin. Hyppelin matkalla hiljaa valolaikkujen yli.

Saavuin oleskeluhuoneeseen, ja olisin halunnut rojahtaa lempinojatuoliini takan eteen tekemään loitsujen läksyjä kaikessa rauhassa, mutta huomasin pettymyksekseni oleskeluhuoneen olevan täpötäynnä läksyjen tekijöitä. Eivätkä kaikki suinkaan tehneet läksyjä hiljaa. Meteli oli niin kova, etten olisi mitenkään voinut tehdä siellä läksyjä. Puuskahdin turhautuneena ja hiivin oleskeluhuoneen läpi makuusaliini. Vaihdoin koulukaavun arkivaatteisiini, ja menin katsomaan itseäni peilistä. Pähkinänruskeat kiharat hiukset auki, ja niiden päällä koristeena vaaleanpunainen panta, jossa on pieni rusetti. ruskea toppi ja vaaleanpunainen pitkähihainen bolero. Vaaleanpunainen hame ja valkoiset sukkahousut, ja jalassa mustat balleriinat. Olin tyytyväinen, ja nappasin laukkuni sängyltä. Hipsuttelin makuusista oleskeluhuoneeseen, ja sieltä käytävälle. Laukku pomppi iloisesti kylkeäni vasten kulkiessani kirjastolle päin. Jos oleskeluhuone oli liian meluinen, voisi läksyt kirjastossakin tehdä.

Saavuin kirjastoon, ja lähdin etsimään korkeiden hyllyjen välistä vapaata pöytää. Kirjastokin oli täynnä oppilaita, mutta siellä sentään tehtiin läksyjä hiljaa, eikä huudettu. Katselin hyllyissä lepäävien kirjojen selkämyksissä komeilevia nimiä. Suuri loitsukirja, Sieppi - etsijän opas, Suohirviöt, nimet vilisivät silmissä, taisin olla S-kirjaimen kohdalla. Sitten äkkäsin mahdollisesti koko kirjaston ainoan tyhjän pöydän. Kaksi tyhjää tuolia siistin pöydän ääressä. Kävelin äkkiä pöydälle, ja kippasin laukkuni sisällön sille: loitsujen, muodonmuutoksen ja yrttitiedon kirjat sekä tähtitiedon kartat, tyhjiä pergamenttirullia, sulkakynä ja mustepurkki. Istuin tuolille, mutta ponnahdin heti ylös, sillä tuolilla oli jo jotakin. Kirja. Nostin sen käteeni, Huispaus kautta aikojen. Lentäminen on aina kiehtonut minua, minulla on oma luutakin, mutta en ole ikinä lentänyt. Istuin takaisin alas. Läksyt saisivat nyt hieman odottaa, päätin, ja aloin lukea.

//Aika käy hyvin. Eikä nimikään ole mitenkään huono:)//

Istuin oleskeluhuoneen perimmäisessänurkassa. Huone oli täynnä läksyjä tekeviä oppilaita. Valitettavasti jotkut eivät osanneet vain tehdä läksyjä hiljaa. Peitin korvani ja yritin tulkita tähtikarttoja. Päätä särki ja painoin kädet ohimoille. Heti kun olin ottanut kädet korvilta, huoneen äänet täyttivät mieleni. Luovutin. Paiskasin läksykirjat kiinni ja lähdin vihaisesti oleskeluhuoneesta.

Lampsin käytävällä hitaasti kirjastolle päin. Kirjostossa ainakin olisihiljaista. Täynnä se varmaankin olisi. Jos kirjastossa ei olisi yhtään paikkaa vapaana, jossa voisi tehdä läksyjä, turvautuisin Serdaiglen tyttöjen makuusaliin. Olin yrittänyt tehdä sielläkin läksyjä ennen kuin olin siirtynyt oleskeluhuoneeseen, mutta samassa makuusalissa nukkuvat tytöt olivat hyörineet ja pitäneet ääntä enemmän kuin oleskeluhuoneessa olevat oppilaat.

Työnsin isot lasiset pariovet auki ja astuin hiljaiseen kirjastoon. Pöydät olivat tupaten täynnä porukkaa. Etsiskelin vähän aikaa katseellani tyhjää pöytää, mutta turhaan. Kaikki pöydät olivat täynnä, joten lähdin harhailemaan pitkien kaappirivien välistä.

Äkkäsin vartin päästä varmaan ainoan tyhjän pöydänjossa oli kaksi valkoista puutuolia. Tyrkkäsin koululaukkuni toisen tuolin alle. Lähdin seuraavien hyllyrivien väliin etsimään jotain tähtitiedon läksyille. Nappasin viisi tähtitiedon kirjaa ja asetin ne pöydälle. Aloin selailemaan kirjoja hitaasti.

Päätin kelpuuttaa viidestä kaksi kirjaa. Loput kolme nappasin mukaani, nousin ylös ja olin lähdössä palauttamaan kirjoja, kun huomasin päällimäisen kirjan välissä jotain. Vedin sivujen välistä ohuen vihreän kirjan, minkä päällä oli kultaisia kirjaimista nimi: Huispaus kautta aikojen. Selain kirjaa hetken ja totesin sen kiinostavaksi. Nakkasin Huispaus kautta aikojen-kirjan toiselle penkille ja lähdin palauttamaan tähtitiedon kirjoja hyllyille.

Olin harhaillut jo puolisen tuntia kirjahyllyjen välissä. Kannoin neljää löytämääni kirjaa mukana. Kiipesin taas yhdille tikkaiden ja etsiskelin kiinnostavan näköistä kirjaa. Bongasin ylimmältä hyllyltä ison punaisen kirjan, jossa ei ollut kannessa tekstiä. Laskeuduin tikkailta, laskin muut neljä kirjaa maahan ja tasapainottelin punaisen painavan kirjan polvelle. Se näytti olevan kirja, mikä kertoi ikivanhoista loitsuista. Selasin kirjaa hetken, mutta jalkoihin alkoi särkeä ja halusin istumaan. Etsiskelin tuolia, mutta muistin samalla löytäneeni vapaan pöydän puolisen tuntia sitten. Lähdin harhailemaan sinne päin, muistamatta yhtään missä päin pöytä sijaitsi.

Käännyin taas yhdestä aivan samanlaisesta kulmasta, kuin monta hetkeä aiemmin. Tuijotin sylissäni olevia kirjoja. Näin sivusilmällä tuolin jalat ja oman koululaukkuni. Huokaisin. Olin jo pelännyt etten ikinä löytäisi takaisin.
Lysähdin penkille ja pamautin kirjani pöydälle. Kumarruin ottamaan tähtitiedon läksyt laukusta ja levoton ne sitten pöydälle. Etsin vielä kynän laukun syövereistä ja olin aloittamassa läksyjen teon, kun tajusin etten ollut pöydässä yksin. Edessäni istui ruskeahiuksisen nuori tyttö. Varmasti ensiluokkainen tai pieni toisluokkalainen. "Hei", tervehdin kuiskaten. Jos puhuisi yhtään kovempaa kirjastonhoitaja häätäisi varmasti pois kirjastosta. "Taisit löytää pöytäni", jatkoin hieman kummallisesti.

//Anteeksi kun on kestänyt kauan ennekuin sain tämän kirjoitettua. Olen jo pari kertaa yrittänyt kirjoittaa tätä puhelimella, mutta joka kerta olen painanut vahingossa päivitä- nappia ja kaikki teksti on hävinnyt. //

Olisin luultavasti lukenut koko kirjan yhdeltä istumalta, ellen olisi kuullut askelten ääniä. Hiljaisuuden särkyessä huomioni herpaantui hieman. Mitä olinkaan ollut lukemassa? Etsijä nappaa siepin? Niinhän se olikin. Syvennyin taas tekstiin, vaikka tajuntaan uiskentelikin kutsumaton ajatus siitä, että läksyjähän minun pitäisi olla tekemässä, ei lukemassa kirjaa lajista, jota en ollut ikinä edes kokeillut. Toisaalta, mietin, voisinhan minä joskus mennä katsomaan huispausharjoituksia.

Kuului pamahdus liian läheltä minua ja huomioni kääntyi kirjasta. Kohotin kasvoni ja näin pamauksen aiheuttajan.

Kiljahdin ääneen ja peitin äkkiä suuni kädellän. Kiljuminen oli epäkohteliasta. Säikähdin vain niin kamalasti kohotettuani kasvoni tyttöön, joka oli juuri lysähtänyt vastapäiseen tuoliin ja pamauttanut kirjansa pöydälle. Kun tarkemmin katsoi, ei tyttö oikeastaan ollut kovin pelottava, vaan vaikutti melko ystävälliseltä. Lukuisat arvet tytön kasvoissa ja käsissä olivat vain säikäyttäneet minut. Muuten tyttö näytti hauskalta ja mukavalta. Punaiset hiukset ja vihertävät silmät. Noita näytti pienikokoiselta, ehkä minuakin lyhyemmältä. Hän oli luultavasti suunnilleen minun ikäiseni.

Tyttö nosti katseensa kirjoistaan. ”Hei”, tyttö kuiskasi. ”Taisit löytää pöytäni.”

Vilkaisen ympärilleni. Totta, miksi kuvittelin pöydän olevan vapaa? Huispauskirja oli yhä kädessäni. Sekin oli taatusti tytön. Tunsin punastuvani ja ojensin äkkiä kirjan tytölle.

”Anteeksi”, sopersin hiljaa. ”En tiennyt, että tämä on varattu! Anteeksi, että otin kirjasi. Voin kyllä lähteä!”

Pamautin kirjani pöydälle samalla, kun edessäni istuva tyttö kohotti katseensa. Tytöllä oli pähkinänruskeat silmät ja hiukset. Hän näytti oikein kiltiltä ja ujolta. Tyttö kiljaisi heti kun oli katsonut minuun. Minä reagoin vaistonvaraisesti ja käännähdin ympäri vetäen samalla pyökkisauvani taskusta. Takanani ei ollut mitään muuta kuin tavalliset kirjahyllyt. Käännyin takaisin tyttöön päin, kun tuo peitti suunsa kädellään. Minä en jaksanut välittää. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku kiljui nähdessään minut ensimmäistä kertaa läheltä. Huokaisin.

Tyttö vilkaisi ympärilleen ja punastui, kun olin tervehtinyt. ”Anteeksi”, hän sanoi hiljaa. ”En tiennyt, että tämä on varattu! Anteeksi, että otin kirjasi. Voin kyllä lähteä!” tyttö sopersi. "Ei mitään", sanoin kun ruskeaverikkö ojensi kirjaa. "Pidä se vain eikä tarvitse lähteä. Täältä ei varmastikaan löydy enää vapaita pöytiä", jatkoin hymyillen. Hymyillessäni suuni vieressä oleva arpi kiristyi ja siihen kutitti. Raavin sitä hajamielisesti. Se arpi ei ikinä ollut parantunut täysin, koska hymyilin niin paljon. Eipä se kyllä minua haitannutkaan.

"Minä olen muuten Fanny Wiest", sanoin, kun muistin, että esittäytyminen on kohteliasta.

Kiljaisin, ja tyttö veti äkkiä taikasauvansa esiin ja käännähti nopeasti ympäri. Minua nolotti hieman. Tyttö oli kai luullut, että hänen takanaan oli jotakin, mitä olin kiljahtanut. Tyttö kääntyi takaisin minuun päin ja huokaisi.

Pahoittelin sitä, että olin tullut kutsumatta varaamaan hänen paikkansa ja lukemaan hänen kirjojaan, mutta tyttö hymyili minulle. Hän ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta, vaan sanoi ystävällisesti:

”Ei mitään. Pidä se vain, eikä tarvitse lähteä. Täältä ei varmastikaan löydy enää vapaita pöytiä.”

Inhosin taas itseäni. Muiden täytyi aina rauhoitella minua. Käyttäydyin välillä todella kuin pieni lapsi, arastelin ihmisiä kuin pelkäisin heitä. Enkö ollut vieläkään oppinut. Ihmiset ovat mukavia, eivätkä halua pahaa, sanoin mielessäni itselleni. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?

”Minä olen muuten Fanny Wiest”, tyttö sanoi. Pakottauduin hymyilemään tytölle takaisin, mutta tiesin hymyni näyttävän hermostuneelta ja aralta.

Avasin läksykirjani ensimmäistä kertaa sinä iltana, vaikka minun olisi pitänyt aloittaa läksyt jo ajat sitten. Minulla meni hetki, ennen kuin tajusin olleeni hyvin epäkohtelias. Nostin katseeni takaisin Fannyyn.

”Öö... Minä olen Katrine Wall...” mutisin hämilläni. Kuinka minä nyt olin esittelyn päässyt unohtamaan? Nyt hän ainakin piti minua hitaana. Laskin taas katseeni kirjaani, mutta nostin sen taas. Voisin yrittää keskustella normaalimmin.

”Mistä tuvasta sinä olet?” Kysyin, kun ei muutakaan mieleen tullut. Mietin nopeasti vaihtoehtoja päässäni. Ei Seprentard, Fanny oli siihen liian ystävällinen. Ei varmaankaan Serdaigle, sillä ykkösluokkalaiset nukkuvat samassa salissa ja oletin tyttöä kokonsa puolesta ykkösluokkalaiseksi.

Tyttö hymyili minulle hermostuneesti ja arasti takaisin, kun olin esittäytynyt. Hän avasi oman läksykirjansa ja minä tein samoin. Tutkin tähtikarttoja, mutten saanut niistä mitään irti. Tuijotin läksyjäni, mutta oli kuin en osaisi enää lukea. Ajatukset karkailivat koko ajan edessä istuvan tyttöön. Hän oli aivan liian mielenkiintoinen.

Tyttö nosti katseensa minuun. Tein samoin, kun hän sanoi hämillään: ”Öö... Minä olen Katrine Wall...” Minä hymyilin leveästi ja arpeen sattui. No. Nyt tiesin tytön nimen. "Katrine..." sanoin mietiskellen. "Ihana nimi", jatkoin. Katrine käänsi katseensa taas kirjaansa, mutta nosti sen saman tien.

”Mistä tuvasta sinä olet?” Katrine kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen. Olin miettinyt ihan samaa. Katrine vaikutti ensiluokkaliselta, mutta en ollut nähnyt tyttöä ikinä ennen. Vai olinko? En tiedä. Châteaussa oli niin paljon oppilaita etten muistanut oikein ketään muuta kuin Melody Woodin, johon tutustuin pari kuukautta sitten ja Renée Masonin, kehen törmäsin kauan sitten tässä kirjastossa.

"Olen Serdaigle", vastasin edelleen hymyillen. "Entä sinä?" kysyin oikeasti hirveän kiinnostuneena. Läksyt unohtuivat pöydälle, eikä minulle tullut mieleenkään väkertää niitä, kun keskustelimme.

Fanny mietiskeli hetken, ennen kuin vastasi: ”Olen Serdaigle. Entä sinä?”

Serdaigle? Kohotin kulmiani ihmeissäni, ja mietin. Tyttö ei siis ollut ensimmäiseltä, hän vain oli melko pienikokoinen. Siinä tapauksessa toiselta luokalta. Tajusin hassun asian, ja minua hymyilytti hieman. Fanny oli ensimmäinen Serdaigle, johon tutustuin. Häntä aiemmin olin ystävystynyt vain parin ykkösluokkalaisen Pouffsoufflen kanssa. Fanny oli oletettavasti minua vanhempi, joten ehkä hän voisi auttaa minua hieman käytännön läksyissä, joita minun pitäisi myös tehdä. En vain tiedä, uskaltaisnko kysyä sitä tytöltä.

”Minäkin olen Serdaigle”, sanoin tytölle. Mitenköhän jatkaisin, ettei tyttö kyllästyisi minuun. Nyt piti äkkiä keksiä jotain sanottavaa. ”En muista nähneeni sinua ennen”, totesin hiukan tylsästi, toivoen, että tyttö osaisi selittää, kenties vahvistaisi epäilykseni siitä, että hän oli pienikokoinen kakkosluokkalainen.

Toinenkin ajatus pulpahti mieleeni. Jos tyttö oli ottanut Huispaus kautta aikojen -kirjan, hän oli luultavasti kiinnostunut huispauksesta. Uskaltaisinkohan kysyä häneltä siitä?

Katrine kohotti kulmiaan kysyvät, kun kerroin mistä tuvasta olin. Se häkellyttävän minua. Olinko jotenkin erilainen Serdaigleksi? Vai mietti tyttö jotain aivan muuta. Kohautin pienesti olkiani. Ei ollut minun tapaistani arvailla muiden ajatuksia.


”Minäkin olen Serdaigle”, Katrine sanoi. Hymyilin leveästi. Olimme samassa tuvassa, joten toivottavasti meistä tulisi ystävät. Samassa tajusin hauskan asian. Katrine oli ensimmäinen Serdaigle johon olin tutustunut kunnolla. Olin kyllä keskustellut hieman joidenkin Serdaiglelaisien kanssa oleskeluhuoneessa, mutten pahemmin ollut tutustunut heihin.

 ”En muista nähneeni sinua ennen”, Katrine totesi hieman kysyvästi. "Oletko toisella luokalla?" minä taas kysyin. "Minä ainakin olen toisella", sanoin iloisesti.

Katrine tuntui miettivän jotain. Huomasin hänen ehkä tiukentavan otettaan Huispaus kautta aikojen-kirjasta, mutten ollut varma. Kai vain kuvittelin.

”Minä ainakin olen toisella”, Fanny ilmoitti vastaukseksi kysymykseeni. Nyökkäsin varovasti. Tyttö vahvisti epäilykseni.

”Minä olen vasta ensimmäisellä”, kerroin tytölle, vaikka oletin hänen jo arvanneet sen. Feräsin rohkeuteni kysyäkseni huispauksesta. Pienikokoinen tyttö tuskin oli jahtaaja, lyöjä tai pitäjä, mutta kenties etsijä? Siskoni Jadeki oli juuri etsijä, ehkä minäkin voisin oppia etsijäksi. Vaikka olimme Jaden kanssa niin erilaiset, hän oli kauniinpi, vanhempi, itsevarmempi, itsenäisempi ja vaikka mitä, oli ruumiinrakeenteemme melko samanlainen. Jadekin oli nuorempana ollut melko hoikka ja lyhyt. Hän oli alkanut kolmisentoistavuotiaana kasvaa nopeasti ja muuttunut luokkansa lyhimmästä yhdeksi pisimmistä parissa vuodessa. Minunkin kasvustani on ennustettu suunnilleen samaa, mistä olen iloinen, ehkä pituuden lisääntyminen toisi myös itsevarmuutta.

”Tuota...” aloitin epövarmasti ja suljin huispauskirjan kääntäen sen Fannysta katsoen oikein päin. ”Minä vain... hmm... mietin, mitä sinä ajattelet huispaamisesta? Kun sinulla oli tämä kirjakin?” kysyin varovasti tuijottaen kirjan kantta. Kohotin sitten katseeni Fannyyn nähdäkseni tämän ilmeen.

Katrine nyökkäsi varovasti, kun kerroin millä luokalla olen.
”Minä olen vasta ensimmäisellä”, tyttö sanoi. Hymyilin ystävällisesti. Oli hauskaa, että minua nuoremmat olivat n.5cm pidempiä, kuin minä. Katrine ei ollut mikään poikkeus. Äitini oli ollut myös lyhyt. Vai oliko? En muista, enkä haluakaan muistaa.

Katrine pohti jotain itsekseen. ”Tuota...” hän sanoi epävarmasti, sulki huispauskirjan ja käänsi sen minuun päin. ”Minä vain... hmm... mietin, mitä sinä ajattelet huispaamisesta? Kun sinulla oli tämä kirjakin?” Katrine kysyi epäröiden, kääntäen katseensa kirjan kannesta minuun.

Hymähdin. "No... Itse asiassa. Olen aina halunnut olla pitäjä tai jahtaaja, mutta kaikki ovat vain sanoneet, että olen liian pieni ja 'särkyvä'. Tykkään yleensä vain lennellä, torjua ja tehdä maaleja", selitin. "Entäs sinä?"