/ Heather Roverille ja Mila Molinalle.

Säpsähdin hereille, toista kertaa. En saa unta. En vain saa unta, vaikka kuinka yritän, välissä luen, mietin... Nousin sängystä ja lähdin makuusaleista oleskeluhuoneeseen. Täällä oli rauhallista, mutta ei ollut juttuseuraa. Pitäisikö mennä käytävälle? Ei ole mitään tekemistä. Ja mikäs se tunnussana olikaan... ainiin juu!
Kävelin hiljaa käytävää. Yhtäkkiä kuulin askelia, ja piilouduin haarniskan taakse. Kukahan siellä nyt on?

Kello oli jo melkein iltayksitoista, ja oppilaiden olisi pitänyt olla tuvissaan jo ajat sitten. Koulun sääntöjen neljännessä pykälässähän sanottiin; "oppilaiden tulee olla omissa oleskeluhuoneissaan kello 22.00-7.00 välisenä aikana". Jos sääntöä ei noudattanut, rankaistukset voisivat olla todella tiukat. Ja nehän olivat tiukat, kun oli kyse professori Molinasta.

Professori Molina asteli pitkin koulun hämäriä käytäviä tummanruskean viittansa helmat liehuen. Kyntteliköt ja soihdut loivat aavemaisen valaistuksen kerroksiin, ja jostain kauempaa kuului pöllön huhuilua. Yleensä naisen yölliset valvontakierrokset olivat olleet turhia. Mitään poikkeuksellista ei ollut näkynyt pitkään aikaan, ei koulurakennuksessa eikä pihamailla. Tuntui, että tämän lukukauden oppilaat olivat erityisen kilttejä tapauksia. Normaalisti jälki-istuntoja sai olla pitämässä harva se viikko.

Nainen asteli portaita ylöspäin ja saapui seuraavaan kerrokseen. Tämäkin kerros vaikutti rauhalliselta ja autiolta, mutta nainen ryhtyi astelemaan käytävää eteenpäin. Hänen tuli tutkia jokainen linnan sopukka läpi, sillä eihän sitä koskaan tietäisi, mitä edessään kohtaisi. Taikasauva oli kaavun taskussa, ja nainen käyttäisi sitä, jos tarve tulisi. Hän jatkoi askellusta eteenpäin, kunnes kuuli rapsahduksen.

Professori säpsähti, sillä hän oli uppoutunut täysin hiljaisuuteen. Kyseessä oli luultavasti vain rotta, mutta silti yhtäkkiset äänet pimeällä käytävällä säikäyttivät. Nainen jäi seisomaan vanhan haarniskan eteen ja kuunteli tarkkaavaisena lisää. Rotta oli luultavasti mennyt takaisin omaan koloonsa ja säikähtänyt professori Molinaa vähintään yhtä paljon, kuin nainen itsekin oli säikähtänyt ääntä. Professori käänsi katseensa haarniskan suuntaan ja katsoi tuota tiiviisti.

Kuulosti aivan kuin haarniska olisi hengittänyt.

/ emmäsit jaksanu kirjautuu

Askelia. Ei olisi pitänyt lähteä ulos. Askelia. Kohta minut huomataan. Askelia. Ei.. älä aivasta... siellä on joku... kuulin kovan hengityksen. Askelia. ÄTSHIY! Hups... paljastin itseni. Miksi täällä on niin kylmä? Kylmä ilma tuulahti käytävään.

Professori Molina katsoi tiukasti haarniskaa kohden ja kuunteli hengittämisen ääntä. Hänen ensimmäinen epäilyksensä oli, että haarniska oli herännyt henkiin - se ei olisi lainkaan tavatonta Taikakoulu Châteussa. Seuraavana hän aavisti, että kyseessä olisi voinut olla koulun räyhähengen, M. Trichen pila. Mutta vaikka nainen kuinka tuijotti haarniskaa, siinä ei näkynyt elonmerkkejä. Kummallista.

"ÄTSHIY!"

Kuului kova ääni kaiken hiljaisuuden keskeltä. Professori Molina säikähti silminnähden ja loikkasi sivuun haarniskan tieltä. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt haarniska hyökkää hänen kimppuunsa, mutta pian naiselle selvisi asian todellinen laita. Haarniskoilla ei nimittäin ollut tapana aivastella. Nainen asteli takaisin haarniskan luokse ja kiersi sen taakse. Sieltähän syyllinen löytyi.

"Neiti, Rover! Mitä - sinä - teet?"

Professori huudahti painokkaasti. Tämä oli viimeinen paikka, jossa oppilaan tulisi olla tähän aikaan illasta. Nainen katsoi tyttöä vihaisella katseellaan ja odotti vastausta. Hän oli hyvin pettynyt sääntöjen rikkojaan.

Ei. Olin paljastanut itseni... kuinka tyhmä minä olen? Askelia, haarniskan suuntaan. Paljastin itseni. Huomasin jonkun aikuisen tulevan minua kohti. Hän huomasi minut. Täydellistä.

"Neiti, Rover! Mitä - sinä - teet?"

Tuo huusi kovaa. Itseasiassa edessäni oli koulun rehtori, professori Molina. Wau. Hän tuijotti minua vihaisella katseellaan. Kerronko totuuden?

"En saanut unta, professori."

Sanoin hiljaa. En keksinyt tekosyitä, enkä mitään muutakaan, mitä voisin tehdä.

"En saanut unta, professori."

Haarniskan takana seisoskeleva tyttö vastasi kysymykseen. Tytöllä oli punaiset hiukset, ruskeat silmät ja tuo oli aika lyhyt. Vaikkei professori vielä aivan tuntenut jokaista ensiluokkalaista, tämän tytön hän tunsi. Kyseessä oli pouffsouffletyttö, joka oli ensivaikutelmalta vaikuttanut kiltiltä, mutta totuus oli näköjään jotain aivan muuta.

"No, haarniskan takanako nukuttaa paremmin?"

Nainen kysyi sarkastisesti. Hän tuijotti tyttöä tiiviisti vihaisella katseellaan ja toivoi, ettei tyttö aiheuttaisi hänelle enää yhtään lisää hankaluuksia.

"No haarniskan takanako nukuttaa paremmin?" Nainen sanoi pieni naurunvärähdys äänessään. "No..." vaikenin. Ei olisi pitänyt tulla näin pitkälle. Katselin katkerana maahan. Mahtavaa, Heather. Painoin silmäni kiinni ja katsoin lattiaan. Tätä pahemmaksi asiat eivät voisi muuttua.

"No..."

Oli ainut sana, jonka tyttö sai suustaan. Professori kohotti kulmiaan ja odotti jatkoa, mutta sitä ei tullut. Tytön katse oli painautunut maahan ja vaikutti siltä, että tuo katui. Professori Molina näki tytössä kuitenkin vain sääntöjen rikkojan, joka ansaitsi rangaistuksen.

"Neiti Rover, olisiko Pouffsoufflen tuvan pylvässänky kuitenkin hieman mukavampi paikka nukkua? Ja sitten kun olet saanut nukutuksi, olet tervetullut huoneeseeni pieneen jälki-istuntoon."

Nainen sanoi kylmällä äänellä ja katsoi tyttöä tiukasti. Hän varmasti keksisi jotain oikein mukavaa tekemistä jälki-istuntoa varten.

"Neiti Rover, olisiko Pouffsoufflen tuvan pylvässänky kuitenkin hieman mukavampi paikka nukkua? Ja sitten kun olet saanut nukutuksi, olet tervetullut huoneeseeni pieneen jälki-istuntoon."

Katselin lattiaa. "Anteeksi, professori", kuiskasin hiljaa. Ainoa valonlähde oli professori Molinan taikasauva, jonka valossa en halunnut katsoa edes hänen kasvojaan. Olin pettynyt itseeni, todella pettynyt. En halua kokea tätä uudelleen. En enää ikinä lähde vaeltelemaan käytäville. Lupaan sen.

Neiti Rover kuiskasi hiljaa pienen anteeksipyynnön ja vaikutti hyvin katuvalta. Tuo katseli vain lattiaa kohden eikä sanonut mitään muuta. Professori Molina ei kuitenkaan ollut heikko anteeksipyynnöille, vaan piti päänsä. Hän ei päästäisi tyttöä helpolla, olihan tuo rikkonut selkeästi yhtä koulun sääntöä.

"Nyt liikettä niveliin, neiti Rover!", nainen huudahti tytölle ja heilautti taikasauvallaan suuntaan, jossa Pouffsoufflen tupa sijaitsi, "Jokainen käytävälläsi viettämä minuutti lisää jälki-istuntoasi kymmenellä tunnilla!"

Professori katseli tyttöä kulmiensa alta ankara katse kasvoillaan. Jossei tuo tyttö poistuisi tupaansa välittömästi, hänen pitäisi käyttää kovempia keinoja. Ehkä hän kutsuisi koulun vahtimestarin paikalle tai lennättäisi tytön itse tupaan Siipiirdium Lentiusalla.