//Tämä pelialue on varattu Sirena Roverille ja Ruth Rousseaulle. (Ja otsikot on tuskaa, en vain osaa. Anteeksi. D::)//

Istuskelin pienen työpöytäni takana sairaalasiivessä. Muutaman pedin päässä minusta ja työpöydästäni lepäsi mustahiuksinen poika. Nuorukaiselle oli noussut todella korkea kuume äkillisesti tunnin aikana ja nyt hän lepäili täällä. Muuten oli ollut hiljaista.

Vilkaisin vasemmassa kädessäni olevaa rannekelloa. Oppilailla oli nyt välitunti. Yleensä niiden aikana porukkaa saapui paikalle mitä kummallisempien vaivojen kanssa. Oli ollut nenäverenvuotoa, päänsärkyä, huonovointisuutta, huippausta, syöpää ja sen sellaista. Suurin osa näistä loukkantuneista potilaista yritti kuitenkin vain lintsata tunneiltaan. Joskus oppilaita tuli suurikin porukka, mutta minä kyllä tiesin mitä nuo yrittivät. He halusivat vain pois tunneilta koska "päätä särki". Kuitenkin nuo häipyivät nopeasti, kun käskin heitä jäämään tänne kanssani. Pitihän kipeistä nyt huolta pitää, eikös vain?

Huokaisin hiljaa ja käänsin kirjan sivua. Harvinaista kylläkin, mutta tällä kertaa siroissa käsissäni ei ollut painava tiedekirja, vaan romaani. Kirja kertoi tarinaa päihderiippuvaisesta miehestä ja hänen matkastaan kohti parempaa elämää. Kirja oli ihan kiva mielestäni, mutta olin minä parempiakin lukenut. Nostin katseeni ylös kirjasta pian. Sairaalasiiven ovi oli narahtanut.

Kello soi tuntien päättymisen merkiksi. Pamautin kirjani kiinni ja työnsin sen laukkuun. Odotin, että muut rynnivät ulos luokasta ennenkuin lähdin itse. Olin turhautunut. Tänään kaikki oli mennyt pieleen. En ollut osannut mitään mitä tunneilla käsiteltiin. Onneksi taikahistorian tunti oli ollut viimeinen oppitunneista tältä päivältä.

Talsin hitaasti käytävällä. Olin menossa kirjastoon tekemään läksyjä. Sen jälkeen menisin varmaankin syömään. Kuljin sairaalasiiven ohi. Tai luulisin, että kuljin sillä minulle oli kerrottu missä sairaalasiipi oli.
Kipaisin senänviereen ja liutin kättäni kylmällä kivellä. Jep, tässä oli ovi. Luultavasti sairaalasiipeen. Ovi narahti hiukan.

"SEKTUMPSERA" joku karjaisi takanani. Käännähdin ympäri, enkä ehtinyt sanoa sanaakaan, kun kirous jo osui kasvoihini.




Tyttö makasi verilammikossa keskellä tyhjää käytävää. Hänen kehossaan olevat syvät avohaavat valuivat verta kivilaatoille. Lasittunut katse kattoon ja suu hiukan raollaan tuo näytti aivan kuolleelta, vaikka tytön rinta kohoili heikosti ja epätasaisesti.

//Tulipas dramaattinen alku, vedin vähän ranttaliksi:D. Pyydän anteeksi:)//

Oven narahduksen jälkeen kuului huudahdus "sektumsempra". Nousin ylös tuoliltani ja otin taikassuvani mukaan pöydältä. Kiirehdin oville nopeasti ja vedin ne auki.

Kiroajaa ei näkynyt enää missään, mutta uhri makasi ovien edessä käytävällä omassa veressään. Minua ärsytti enemmän kuin suuresti maassa makaavan tytön kironneen henkilön käytös. Jos oli pokkaa käyttää noin vahvoja kirouksia, oli varmasti myös uskallusta jäädä paikalle pidemmäksi aikaa, eikä suinkaan luikkia pois paikalta. Tuollaisista taioista piti ottaa vastuu.

Kumarruin nopeasti tytön viereen maahan. En jäänyt katsomaan hänen silvottuja kasvojaan vaan aloitin vastamanauksen. "Vulnera sanentur", lausuin hiljaa ja liikutin sauvaani tytön kasvojen ja muun kropan yläpuolella. Sipaisin muutaman hiussuortuvan pois hänen verisiltä kasvoiltaan siinä samalla. Verenvuoto oli hidastunut. "Vulnera sanentur", lausuin sanat toisen kerran kuin tutun laulun sanat. Ja sitähän ne olivatkin. Loitsu oli nimittäin laulun tapainen. Veri oli poissa ja haavat näyttivät puhtailta, sekä paranevilta. "Vulnera sanentur", sanoin viimeisen kerran ja haavat alkoivat sulkeutua. Nousin nopeasti ylös ja juoksin sairaalasiiven puolelle muuan kaapin luokse. Tein nopean liikkeen sauvallani ja kaappiin loihtimani lukitus aukesi. Etsin mäkimeiramin käsiini ja kiirehdin takaisin oppilaan luokse, joka yhä (?) makasi maassa käytävällä.

"Jotta kasvoihisi ei jäisi arpia", selitin toiselle kumartuessani jälleen maan tasalle (mikäli tyttö makasi maassa yhä?). Tiputin muutaman tipan mäkimeiramia haavoihin, jotka eivät olleet vielä täysin kiinni. Ne olivat sen verran syviä, että loitsustanikin huolimatta niiden parsiutumisessa kesti. Mäkimeirami sai haavat kuitenkin paranemaan välittömästi, eikä jälkiäkään jäänyt. "Kaikki hyvin? Ei kai sinuun ole loihdittu muita taikoja? Tai jätinkö parantamatta jotain?" kyselin hieman huolissani katsoen toisen harmahtavia silmiä.

Joku oli kumartunut ylleni. Tuo mumisi ja toisteli sanoja joista en saanut selvää.
Tuo pyyhkäisi pari hiussortuvaa kasvoiltani. Käänsin sokeat silmäni tuohon (vaikkei se mitään auttanut). Äänestä päätellen hän oli nainen.
Nainen toisteli vieläkin sanoja kuin laulua. Tuo liikutti varmaankin taikasauvaa yläpuolellani, paransi haavoja.

Kaikki alkoi selkeytyä. Kipu alkoi laantua ja tuntui jo virkeältä. Nainen lähti kiireesti luoltani. En uskaltanut liikua mihinkään. Kuului kolistelua ja siinnä samassa tuo saapui jo takaisin.
"Jottei kasvoihisi jäisi arpia", nainen sanoi yhtäkkiä. "No minulle on ihan sama jäikö arpia vai ei", ajattelin itsekseni, "Ajatelkoot toiset mitä halusivat."
Nainen pudotti pari tippaa kylmää nestettä joihinkin haavoihin. Se poltti ja kirveli.

"Kaikki hyvin?" nainen kysyi kuulostaen hiukan huoelestuneena. Nousin istumaan ja nyökkäsin. Käänsin sokean katseeni äänen suuntaan.
"Ei kai sinuun ole loihdittu muita taikoja? Tai jätinkö parantamatta jotain?" tuo kysyi. Olin ollut kokoajan aivan hiiren hiljaa, joten kurkkuni tuntui aavukolta kun avasin suuni: "Kaikki hyvin", nielaisin.

Haroin ruskeita, kuivuneesta verestä paakkuntuneita hiuksiani. Nainen oli varmasti sairaanhoitaja. Olinhan kulkenut Sairaalasiiven ohi. Tuijotin naista. Toivottavasti hän ei panisi pahakseen katsettani. Eihän hän voinut tietää minun olevan sokea.

"Oletko sinä Ruth?" töksäytin pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Tytöllä oli kuulemma kaikki hyvin. Hymyilin hieman, mutta kysyin silti olinko jättänyt jotain parantamatta tai oliko oppilaaseen loihdittu muita taikoja. "Kaikki hyvin", hän vastasi ja hymyilin. Toivottavasti hänellä oli oikeasti kaikki hyvin. Itse olisin säikähtänyt puolikuoliaaksi ja menettänyt viimeisenkin uskon ihmiskuntaa kohtaan jos minulle oltaisiin noin tehty. Kirota nyt joku muu keskellä päivää? Typeryyttä!

Hiljaisuus laskeutui välillemme. Laitoin mäkimeirami pullon essuni taskuun ja yskäisin hihaani. Äskeinen juokseminen ei ollut tehnyt hyvää. Ramppaamani matka ei edes ollut pitkä. Matka ovilta vastakkaiselle seinälle oli varmaan noin 25 -tai 30 metriä? Mutta pelkästään niinkin lyhyen matkan kipittäminen sai minut oireilemaan. Eihän yskiminen mitään ollut verrattuna hengenahdistukseen, mutta silti..

Katsoin minua tuijottavaa tyttöä silmiin. Oliko naamassani kenties jotain vikaa, vai miettikö tuo kuinka sanoa kiitos, vai aikoiko hän kenties sanoa jotain? Vai odotikko hän että minä sanoisin jotain? Vai, vai, vai - ai että kuinka ärsyttävää olikaan arvailla jotain tälläistä En ehtinyt kysyä tai avata suutani kun toinen päättikin jo puhua.

"Oletko sinä Ruth?"

Yllätyin toisen sanoista kovasti ja sen näki varmasti kasvoiltanikin. "Olen kyllä, kuinka niin?" vastasin esittäen itsekin kysymyksen.

Nainen yskäisi vaimeasti. Tunsin kun tuo tuijotti minua ja minä tuijotin häntä. Hiljaisuus ei ollut mielestäni epämukavaa. Tunsin kun nainen alkoi turhaantua. Se rätisi välillämme kun katselimme toisamme. Tai siis toinen katsoi ja minä vain pidin mitäännäkemättömän katseeni hänessä.

"Olen kyllä, kuinka niin?" Nainen vastasi yllättyneesti kysymykseeni. Ilmeeni ei värähtänytkään. No, olin kyllä arvannut, että hän oli Ruth. En kyllä muista mistä nimen olin kuullut, mutta aivan sama.
"Ei muuta, kuin ajattelin vaan", vastasin.

Nousin hieman kompuroiden ylös, koska jalkani lipsuivat veressä. Valkoiset tennarini olisivat varmasti nyt tumman punaiset. Kaapunikin oli aivan märkä ja se liimautui ikävästi selkääni.
En tiennyt pitikö minun nyt vain lähteä vai mennä Ruthin mukaan sairaalasiipeen.
"Ömm", aloitin takellellen. "Pitäisikö minun lähteä sitten" kysyin hermostuneensti.

"Ei muuta, kun ajattelin vaan", hän kertoi ja nyökkäsin varovaisesti. Seuraavaksi tyttö nousi ylös hieman kompuroiden. Nousin itsekin ylös ja katsoin maassa olevaa verilammikkoa. Kylmä tunne valtasi kehoni. Tämä ei kuulunut asiaan. Verenhän kuului palautua kehoon loitsua käyttäessä? Mutta ehei, maassa komeili varmaan litran lammikko verta ja sitä oli oppilaan kaavussakin vaikka kuinka. Katsoin järkyttyneenä vierestä. Olinko tehnyt jotain väärin? Olin. Selkeästikin.

"Ömm", toinen lausahti, mutten reagoinut siihen. "Pitäisikö minun lähteä sitten?" hän kysyi hermostuneen oloisena. "Ei, ei tosiaankaan!" sanoin ääni hieman nousten. Käteni vapisivat hieman. En ollut koskaan ennen tehnyt hoitovirhettä. En mitään näin merkityksellistä! Paitsi että hetkinen. Olin parantanut vain hänen kasvonsa, rintakehän ja vatsan alueen. En suinkaan selkää. Ehkäpä hänellä oli selässäänkin jotain? "Oletko täysin varma ettei sinulla ole haavoja enää missään? Sektumsempra on sen verran arvaamaton loitsu toisinaan, että se saattaa silpoa kaikkialta, vaikka loihtija osoittaisikin vain kättä" selitin huolestuneena ja peläten sitä että tyttö kuupsahtaisi pian maahan, koska olihan hän menettänyt niin paljon verta. Hyi että. Miksi joku teki tälläistä toisille?

Pyörittelin taikasauvaani hieman vapisevassa kädessäni. "Minun pitää myös ilmoittaa tästä tuvanjohtajallesi, sillä tämä on todella vakavaa neiti...?" kysyin odottaen oppilaan nimeä ja kommenttia sanoihini.

//Itseasiassa en ole perehtynyt senkoommin tuohon vastaloitsuun, joten en tiennyt sen imevän veren takaisin haavoihin. Hups... No keksin tähän jotain....//

"Ei, ei tosiaankaan!" Ruth sanoi kuulostaen hieman hysteeriseltä. Minua alkoi pelottaa. Mitä nyt? Miksi Ruth kuulosti tuollaiselta. Ei kai minulle ollut kasvanut ylimääräistä korvaa, tai jotain muuta sellaista. Tunnustelin kasvojani. Noup. Kaikki olivat paikallaan eikä mitään ylimääräistä ollut.

"Oletko täysin varma ettei sinulla ole haavoja enää missään? Sektumsempra on sen verran arvaamaton loitsu toisinaan, että se saattaa silpoa kaikkialta, vaikka loihtija osoittaisikin vain kättä", Ruth selitti minulle huolestuneena kuuloisena. Kun nainen oli päättänyt lauseen, tajusin selässäni vihlovan kivun. Käteni singahti oitis selälleni ja tunsin vereslihan sormieni alla.

"Minun pitää myös ilmoittaa tästä tuvanjohtajallesi, sillä tämä on todella vakavaa neiti...?" Ruth sanoi. "Sirena", vastasin hätäisesti.
"Tai siis Rover. Ihan kumpi vaan", jatkoin. Otin tukea seinästä, sillä lattia tuntui kuin se olisi keikkunut.

//Ei se mitään! :D Ymmärrän kyllä. x3 Ainakin saatiin lisää "draamaa" ropeen? :D//

Nuorikko koitti käsillään kasvojaan, kuin epäkohtia etsien. Taisin kuulostaa hieman hysteeriseltä. Hups. Kysyin oliko hän aivan varma siitä oliko hänellä haavoja missään enää. Toinen koitti selkäänsä. HAHAA, ehkä olinkin oikeassa, ehken ollutkaan tehnyt virhettä? Pian tyttö otti tukea seinästä. "Näytäpäs", sanoin ja kävelin toisen luokse nopeasti. Kiersin hänen selkänsä taakse ja puhuin: "Minun pitää myös ilmoittaa tästä tuvanjohtajallesi, sillä tämä on todella vakavaa neiti...?"

Ensin tyttö kertoi nimekseen Sirena. Hän korjasi kuitenkin pian että Rover. Hipaisin toisen selkämystä joka oli läpimärkä. Veri oli lämmintä ja Sirenan vaatteet tuntuivat siltä kuin, ne olisi uitettu veressä. "Nätti nimi", sanoin ja aloitin äskeisen rituaalini alusta. "Vulnera sanentur", sanat kaikuivat tyhjässä käytävässä, kuin papin sanat kirkossa. Mieleeni muistuivat lapsuuteni sunnuntait. "Vulnera sanentur", toistin jälleen ja näin kuinka vaatteet alkoivat puhdistautua verestä, sen palatessa takaisin Sirenan kehoon. "Vulnera sanentur", lausuin ja lopetin.

Huokaisin hiljaa - lähes äänettömästi. Kipitin pois neiti Roverin takaa, maassa olevan verilammikon luokse. Niin paljon menetettyä verta. Uskoin silti että tyttö tulisi pärjäämään ihan hyvin. Heilautin sauvaani ja verilätäkkö alkoi kuuraantumaan pois itsekseen. "Kuka olikaan tuvanjohtajasi Sirena?" kysyin ystävällisesti ja käännyin katsomaan häntä.

//:D//

"Näytäppäs" Ruth totesi ja tuli luokseni nopeasti. Nainen kosketti selkääni ja kavahdin. Haava oli todella kipeä.
"Nätti nimi" Ruth sanoi, kun olin kertonut nimeni. "Kiitos" vastasin. Tällä kertaa tunnistin "Vulnera sanentur" loitsun, kun nainen toisteli sitä. Mietin miltä näytti kun veri palasi haavoihin ja ne umpeutuivat. Tunsin kun kaapuni alkoi vähitellen puhdistua verestä.

Ruth huokaisi hiljaa, melkein äänettömästi, mutta kyllä minä sen kuulin. Nainen katosi takaani, mutten huomannut minne tuo meni.
Ajattelin miltä kaikki olisi näyttänyt. Olisin käännähtänyt ja nähnyt kuka minut kirosi. Olisin ehkä pystynyt väistämään kirouksen. Taaai sitten en. Tai miltäköhän olin näyttänyt Ruthin näkökulmasta, kun makasin lattialla. Elämä olisi paljon helpompaa jos näkisi edes tuuman eteensä.

Havahduin ajatuksistani. Ruth oli selvästi kysynyt jotain. Yritin paikanataa missä nainen oli, mutten kuullut ääntäkään. Luovutin ja tuijotin sokeilla silmilläni suoraan eteeni.
"Anteeksi mitä sanoit?" kysyin hieman nolona. "Näetkö muuten taikasauvaani?" jatkoin tajuten, että olin pitänyt sauvaa kädessäni, kun minut oli kirottu. Tuijotin vieläkin suoraan eteeni, varmaankin seinää.