//Tämä pelialue on varattu Cerinna Crèinille ja Benjamin Blanchardille. Peli sijoittuu kesälomalle (tietty) päivämäärään 2.8.2015/ :) Ja armahtakaa minut ja huonot otsikkoni. xD/

Oli ihanteellisen lämmin ilta. Eilen ja toissapäivänäkin oli ollut aivan samanlaista. Oli nimittäin ollut aurinkoista ja pilvetöntä. Edes tuuli ei ollut rohjennut pilata helteitä noiden päivien aikana. Ja nuo kolme päivää -joista kolmatta elettiin nyt- olivat olleet tosiaankin kesäisiä. Aivan liian lämpimiä sisällä istuskeluun. Ja sen takia professori Blanchard olikin ulkona. Olihan vielä lämmintä vaikka illan alkua elettiin.

Hän istui suuren tammen varjossa, vihreällä nurmikolla muuan päiväkirja sylissään. Kirja ei kuitenkaan ollut Benjaminin, eikä hän siihen mitään kirjoittanut -sillä se oli Katherine Barkerin päiväkirja. Muutaman metrin päässä Benjaminista kulki hiekkarannan ja nurmikon raja. Hieman kauempana, kenties noin kahdentoista metrin päässä taas oli itse järvi. Järven vesi oli kirkasta ja jotenkin houkuttelevaa. Veteen pulahtaminen olisi ollut ihan kivaa.

Professori sulki kirjan ja pisti sen sivuun, ottaen toisen kirjan käsiinsä. Hän oli aikeissa etsiä sivun 127, mutta ennen sitä hän päätti vilkaista ympärilleen. Woah. Enää ei ollutkaan niin valoisaa kuin kaksi tai kolme tuntia sitten. Kello oli jo varmaan lähempänä seitsemää? Benjamin ei ollut varma. Hän hymähti itsekseen ja etsi pokkaristaan sivun 127. Hän jatkoi novellia siitä ja uppoutui tarinan ihmeelliseen maailmaan.

Kävelin käytäviä eteenpäin, tietämättä oikein minne mennä. Viime päivinä -tai oikeastaan viikkoina- oli tapahtunut kummallisia. Päivän Profeetan taso oli noussut viidentoista vuoden takaisesta ja nykyään lehdessä kerrottiin yleensä asiat hyvin todenmukaisella tavalla. Minua tämä muutos miellytti, sillä toisen velho-sodan aikoihin ja muutama vuosi sitä ennen Profeetta oli kertonut valheita ja jättänyt paljon tärkeitä uutisia julkaisematta. Nyt siihen oli tullut kuitenkin muutos ja se kertoi asiat juuri niin kuin ne olivatkin. Joskus totuus kyllä satutti, se oli myönnettävä.

Viimeaikojen suuria otsikkoja olivat olleet Kate Lésacin, vakavista rikkeistään (kuten kolmen ihmisen murhasta ja kahden kiduttamisesta) tunnetun naisen karkaaminen Azkabanista. Tapaus oli kuohuttanut velhoyhteisöä ja epäilin, että Châteaunkin turvatoimia saatettaisiin kiristää. Toinen vakava juttu oli kaksi viikkoa sitten tapahtunut tuhopoltto; velhokylä Englannissa, Yorkshiren nummilla oli poltettu maan tasalle. Aurorit tiesivät, että poltto ei ollut ollut vahinko. Moni oli nimittäin nähnyt muuan naisen häviävän paikalta pian tulipalon alettua. Onneksi kukaan vain yksi ihminen oli kuollut, mutta yksitoista oli loukkaantunut erittäin vakavasti, sillä tuli oli ollut kirottua tulta, pirunpaloa.

Aivan kuin siinä olisi ollut kaikki. Vakavista tapahtumista ja edellisen vuoden basiliskista huolimatta rehtori Michael Evans oli päättänyt, ilmeisesti yhdessä taikaministeriön kanssa, järjestää Châteaussa kolmivelhoturnajaiset! Syytin tapahtuneesta Evansia, koska jos hän ei olisi suostunut turnajaisten järjestämiseen, niitä ei olisi järjestetty! Kuinka typerä mies saattoikaan olla! Turnajaisissahan kuoli ihmisiä ja ikään kuin Pyhään Mungoon tai minnekään muuallekaan mukamas kaivattaisiin lisää loukkaantuneita. Huhhuh.

Olin kuitenkin helpottunut, sillä turnajaiset aloitettaisiin vasta tammikuussa ja olin ajatellut anoa virkavapaata koko kevääksi. Ehkä joku voisi sijaistaa loitsujen tunneilla, sillä minä en halunnut olla millään lailla osallisena (tai edes paikalla) koetusten aikaan. En haluaisi olla koko koulussa turnajaisten aikaan, sillä tännehän tulisi lisää väkeä, aivan kuin Châteauhon kaivattaisiin lisää kitiseviä ja sääntöjä rikkovia lapsia! Toivottavasti ne mukden koulujen oppilat olisivat hieman siedettävämpiä kuon Châteaun.

Nämä synkät ajatukset päässäni pyörien astelin portaita alas kaksi rappusta kerrallaan. Potkaisin suutuspäissäni haarniskaa ja sain riesakseni vielä vihlovan kivun oikean jalkani pikkuvarpaaseen. Tuhahdin kiukkuisena ja aloin harppoa portaita alas kolme rappusta kerralla. Portaiden jälkeen käännyin vasemmalle pieneen ja kapeaan käytävään, jonka maalaukset nukkuivt sikeästi päiväunia. Harpoin käytävää etenpääin ja käännyin oikealle.

Edessäni avautui suuri ja koristeellinen eteisaula marmoriportaineen kaikkineen. Harpoin portaat alas ja päätin käydä pikaisesti ulkona. Raitis ilma ei ainkaan voisi lisätä paha tuultani. Taisin olla noussut väärällä jalalla sängytä ylös. Paitsi, että enhän minä edes noussut jalalla koska olin tippunut sängystä. Hahhah, tosi hauskaa, mutta ei minusta. Vasemmassa kyljessäni oli nyt hieno mustelma, joka sattui edelleen. Jos olisin tiennyt, että elämässä joutuu kokemaan näin paljon kipua, en varmaan olisi halunnut syntyäkään, ajattelin pahantuulisena kun pamautin suuret, puiset tammiovet auki ja astuin auringonpaisteeseen.

Ulkona totta tosiaan oli lämmin, lämpötila oli lähes hellelukemissa. Miksi en ollut tajunnut tulla ulos tylsän muistion lukemisen sijaan, johon oli mennyt koko hieno päivä? Joskus aivoni eivät olleet terävimmillään. Päätin mennä lukemaan kirjaa järven rantaan, suuren tammen varjoon, sillä tässä helteessä tulisi helposti kuuma. Koska en vaivautunut hakemaan minulla kesken ollutta Armando Dippettin elämänkertaa jalkaisin, kohotin sauvani ja kutsuin kirjan luokseni sanattomasti. Nappasin limenvihreällä kannella varustetun kirjan ilmasta. Kirjan kannessa oli Armandon kuva ja kuvan yllä hohti kultakirjaimilla: Armando Dippet - Älykkö vai ääliö? Itse olin siihen mennessä lukemani perusteella tullut siihen tulokseen, että Tylypahkan entinen rehtori oli enemmän jälkimmäistä.

Kävelin tammen luo ja istuin puun varjoon, niin, etten huomannut, kuka istui puun toisella puolella. En oikeastaan kiinnittänyt kyseiseen henkilöön lainkaan huomiota enkä ollut sen pahemmin huomionut muitakaan matkan varrella tapaamiani henkilöitä. Olin täysin uppoutunut omiin ajatuksiini ja nyt Armando Dippettin kouluajoista kertovaan lukuun. Jos olisin tunnistanut henkilön joka istui puun toisella puolella lukemassa kirjaa, olisin varmasti kiinnittänyt häneen enemmän huomiota.

Tammen langettaman varjon suojiin saapui pian joku toinenkin. Benjamin kohotti katseensa kirjastaan ja vilkaisi askelten suuntaan. Professori tunnisti henkilön oikein hyvin. Puun toiselle puolelle istunut -ja nyt Benjaminin näköpiiristä kadonnut- henkilö oli Cerinna.

Neiti Crèin ei nähtävästikään huomannut kollegaansa. Se oli ihan ymmärrettävää. Eihän sitä aina voinut kaikkea huomata. Mutta professori Blanchard oli huomannut Cerinnan. Eikä hän kyennyt enää sen takia keskittymään kirjansa lukemiseen. Kuinka hän olisi voinut, kun henkilö josta hän piti oli niin pienen matkan päässä, mutta silti niin kaukana.

Benjamin pudisti päätään pienesti. Kyllä hän pystyisi keskittymään. Pitäisi vain olla niin kuin Cerinnaa ei olisikaan. Mutta se jos mikä olisi vaikeaa. Eihän Cerinnaa tuosta noin vain unohtaisi, tai saatika sitten sitä faktaa että hän istui tuon tammen takana. Heh. Olisihan Benjamin voinut liittyä arvoisan kollegansa seuraan, mutta toisaalta hän ei viitsinyt. Hän ei niin sanotusti uskaltanut häiritä toista.

Professori pisti pokkarinsa sivuun ja vaihtoi sen päiväkirjaan jota oli hetki sitten lukenut. Tähän mielenkiintoiseen opukseen hän pystyisi keskittymään paremmin, kuin mihinkään kaunokirjallisuuteen. Olihan kirja täynnä erikoisia muistiinpanoja sekä joitakin loitsuja joista Benjamin ei ollut ennen kuullut. Oli hän toki yrittänyt etsiä kirjastosta tietoa, mutta tuntui siltä kuin Katherine Barkeria ei olisi ollut olemassakaan. Kaiken lisäksi professori oli koittanut yhtä päiväkirjan tuntemattomista loitsuista, onnistumatta kyseisessä taiassa. Benjamin arveli taian olleen monimutkainen kirous. Eli oli ihan hyvä että hän ei ollut onnistunut siinä. Ennen kuin mies itse tajusikaan hän oli jo vajonnut omiin mietteisiinsä.

//yhh, kirjoitin puhelimella joten laatu on aika kakkea. ;_; //

// Ei ole huono, minä olen kirjoittanut puhelimella joka ikisen ropeviestin, minkä olen kahden viikon aikana kirjoittanut, tämä mukaanlukien (: //

Armando Dippet oli pärjännyt hyvin koulussa; kahdeksan Upeaa ja kaksi Odotukset ylittävää V.I.P-kokeista. S.U.P.E.R-kokeissakin hänellä oli ollut Upeita joka ikinen koe, mihin hän oli osallistunut. Dippet oli kyllä älykäs, se minunkin oli myönnettävä. Ei tuollaiset koetulokset saanut henkilö voinut olla mikään täydellinen herneaivo. Mutta en siitä huolimatta pitänyt hänestä. Koko kirja vaikutti tarkemmin ajatellen roskalta; Saivartelijakin oli mielenkiintoisempaa luettavaa.

Päätin lähteä takaisin linnaan jatkamaan muistion lukemista, sillä kirja ei oikein napannut. Jos ilmaantuisi juttuseuraa, voisin kyllä keskeyttää muistion lukemisen; sen lukemiseen minulla oli aikaa yllin kyllin. Nousin ylös ja vedin beigeä, polvipituista kynähamettani alemmas. Koska päivä oli kuuma, olin laittanut päälleni valkoisen silkkitopin ja valkoiset lyhytvartiset tennarit, jotka riitelivät muun asun kanssa. Hiukseni olivat auki ja valuivat kiharaisina melkein vyötärölle. Olin salaa pidentänyt hiuksiani noin viisi senttiä, vaikka epäilin vahvati, ettei kukaan edes huomaisi muutosta.

Kävelin ruohikolla kohti linnaa. Käännyin katsomaan järveä; se lainehti kauniisti ja sen pinta kimmelsi jalokivenkirkkaana auringon viimeisten säteiden peilautuessa siihen. Värähdin hieman ja kielsin ajatuksiani harhautumasta kielletyille poluille. Älä ajattele sitä nyt, komensin itseäni jo ties kuinka monetta kertaa sinä päivänä. Oli jo tarpeeksi kamalaa nähdä unta pimeistä ja synkistä järven syvyyksistä, vaikkei lisäksi valveilla ollessaan vatvoisi asiaa. Olin jostain syystä ruvennut näkemään unia hukkumisesta suojeliuksen opettamisesta alkaen. Ehkä ankeuttajan kohtaaminen oli järkyttänyt minua enemmän kuin tahdoin myöntää?

Päätin, etten ikinä ottaisi asiaa puheeksi Benjaminin kanssa. Mies varmasti ottaisi syyn niskoilleen, ja sitä minä en halunnut. Se oli oma vikani, kun olin niin heikko, että näin painajaisia ankeuttajan kohtaamisesta. Heikko. Mutta eihän Crèinin sukuun kuuluva voinut olla heikko? Eihän Chelseakaan ollut murtunut maineensa menettämisestä basiliskin takia, vaan oli vaihtanut koulua Beauxbatonsiin ja jatkanut elämäänsä normaalisti. En minäkään voinut sortua mokoman ankeuttajan takia. En, en vain voinut. Se ei käynyt päinsä.

Siirsin ajatukseni järvestä ja painajaisistani tammen toisella puolella istuvaan hahmoon, jota en ollut edes huomannut aiemmin. Kävelin hahmoa kohti - tajusin, kuka puun varjoissa istui. "Päivää.", tervehdin miestä ja istuuduin hänen viereensä puun alle. Laitoin kirjani sivuun ja katsahdin Benjaminia. Hänkin luki jotain kirjaa. "Mitä luet?", kysyin ja hymyilin ystävällisesti.

//No tuo on jo ennätys. o.o *nostaa hattua ja kumartaa*//

Kuului hiljaisia, ja keveitä askeleita. Niitä seurasi tervehdys "päivää" ja pian Benjaminin viereen istuutuikin joku. Ei ollut vaikeaa arvata kuka tämä joku oli. Mies nosti katseensa ylös kirjasta kollegaansa ja hymyili hieman. Nainen oli pukeutunut kivasti. Tuolla oli päällään valkea silkkitoppi, beige kotelomainen hame ja valkoiset lyhytvartiset converset. Benjaminia hymyilytti -hänelläkin oli valkoiset converset jaloissaan nimittäin. Tosin ne eivät olleet lyhytvartiset vaan ihan normaalit. Muita yhdistäviä tekijöitä vaatteiden suhteen ei professoreilla ollut. Benjaminilla kun sattui olemaan tummansiniset housut jaloissaan ja valkoinen lyhythihainen kauluspaita päällään. "Päivää", mies vastasi nuoremmalle professorille.

"Mitä luet?" Cerinna kysyi ystävällinen hymy huulillaan. Se oli kaunis hymy Blanchardin mielestä. Benjamin käänsi katseensa takaisin päiväkirjaan ja sulki sen niin että vain tylsä takakansi oli nähtävissä. Hän oli vielä jokin aika sitten ajatellut että kirjan näyttäminen Cerinnalle olisi ollut järkevintä. Nyt ajatus tuntui kuitenkin harkitsemattomalta. Kirjasta oli tullut melko tärkeä lyhyen ajan sisällä. Benjamin tiesi sen sisältävän pimeitä taikoja ja vaarallisia kirouksia -eikä juuri sen takia näyttänyt kirjaa muille.

Tuskinpa Cerinna olisi kirjaa vienyt ja polttanut tuhkaksi, mutta olihan sellainen vaara aina olemassa. Eikä professori Blanchard halunnut että niin tapahtuisi. Heh, kirjahan teki vainharhaiseksi.. "Oletko koskaan kuullut Katherine Barkerista?" professori kysyi kiertäen toisen esittämän kysymyksen, omalla kysymyksellään. Benjamin katsoi Cerinnaa hieman kysyvästi, katuen töykeyttään sisimmissään. Hän ei olisi halunnut olla töykeä taikka epäkohtelias toista kohtaan, mutta nyt oli jotenkin pakko. Olihan kyseessä se kirja.

"Päivää", mies vastasi tervehdykseeni. Tai olisikohan pitänyt sanoa iltaa? Vilkaisin ruusukultaista kelloani, joka näytti ajan lisäksi planeettojen liikkeet ja kuukauden. Kello oli jo yli kuusi illalla, heinäkuun toisena päivänä. Planeetat olivat tavanomaisilla paikoillaan, taivaalla nimittäin. En tiennyt juuri mitään tähtitiedosta tai astrologiasta, eikä minua pahemmin kiinnostanutkaan. Tähtitiedon V.I.P-arvosanani oli ollut Upea ja kyllähän minä osasinkin nimetä planeetat, tähdet ja tähtikuvioita. Silti en ollut milloinkaan tuntenut minkäänlaista vetoa kyseista ainetta kohtaan. Ketä planeetat kiinnostivat? Minua ei.

Kun kysyin, mitä mies luki, hän kiersi kysymykseni taitavasti. "Oletko koskaan kuullut Katherine Barkerista?", Benjamin kysyi. Kohotin kulmiani aavistuksen. En ollut milloinkaan kuullut kenestäkään sen nimisestä henkilöstä. Mistäköhän professori Blanchard oli saanut nimen päähänsä? "En", vastasin ja pudistin päätäni, "Miten niin? Luitko sen tuosta kirjasta?", kysyin ja osoitin kirjan takakantta. Kumarruin katsomaan sitä tarkemmin ja se muistutti päiväkirjaa. Pitikö Benjamin päiväkirjaa?

Katherine Barker. Ajatukseni harhailivat Kate Lésacin pakoon Azkabanista. Hetkinen... Profeetan artikkelissa oli mainittu, että nainen oli ollut naimisissa William Barkerin kanssa. Kate saattoi olla lempinimi Katherinelle. Jos tuo kirja olisi tosiaan hänen, se olisi varmasti vaarallinen ja täynnä pimeitä taikoja. Olikohan Benjamin lukenut päiväkirjaa paljonkin? Ja kuinka kauan? Lukikohan päiväkirjassa vuosilukuja? Tiesin, että Kate Lésac oli syntynyt samana vuonna kuin minä, eli vuonna 1988. Jos kirjaa olisi kirjotettu ennen Katen syntymää, se ei olisi hänen.

"Itseasiassa, minulla saattaa olla aavistus, kuka Katherine Barker on. Saanko katsoa tuota kirjaa?", kysyin ja osoitin kirjaa. Vastausta odottamatta nappasin sen käteeni. Plarasin sivuja ja löysin viimeiseltä sivulta vuosiluvun, 2002. Hmm.. Jos kirja olisi Kate Lésacin, hän olisi silloin ollut pikaisesti laskettuna neljätoista vuotta. Aloin hiukan epäillä teoriaani. Kuinka todennäköistä oli, että samana päivänä, kun Profeetassa kerrotaan rikollisen paosta Azkabanista, tämän samaisen rikollisen päiväkirja sattuu käsiini? Alle nollan, jos minulta kysytään.

Ojensin kirjan takaisin Benjaminille. "Sitä on kirjoitettu vuonna 2002. Mistä löysit tämän?", kysyin ja näytin hiukan epäileväiseltä. Niin, se olikin hyvä kysymys. Mistä kummasta mies oli voinut löytää tuollaisen kirjan? Olin vuosilukua etsiessäni kiinnittänyt huomiota erääseen tiettyyn sivuun. Sille oli kirjotettu koukeroisella, vaikeasti tulkittavalla käsialalla eräs taika, joka kirjan mukaan poistaa loitsun kohteelta ihon. Ei kuulostanut ollenkaan kivalta loitsulta ja halusin entistä enemmän tietää, mistä mies oli moisen vaarallisen kirjan hankkinut.

Neiti Crèin vilkaisi kelloaan ja kysyi pian sen jälkeen mitä Benjamin luki. Mies ei vastannut kysymykseen vaan sen sijaan kiersi sen omalla kysymyksellään. "En", Cerinna vastasi kysymykseen, pudistaen päätään hieman. Benjamin kohotti kulmiaan hieman. Harmi, hän kun oli arvellut toisin. "Miten niin? Luitko sen tuosta kirjasta?", nainen kysäisi kohta ja katsoi kirjaa tarkemmin, kuitenkaan koskematta siihen. "Ehkä", professori Blanchard vastasi. Hän katsoi mietteliästä kollegaansa joka puhui pian: "Itseasiassa, minulla saattaa olla aavistus, kuka Katherine Barker on. Saanko katsoa tuota kirjaa?"

Benjamin ei ehtinyt antaa kieltävää vastausta tai ylipäätänsä minkäänlaista kommenttia, kun nuorempi nainen jo nappasikin kirjan hänen käsistään. Hän alkoi plaraamaan sivuja läpi ja toinen professori huokaisi hieman vaivaantuneena. Tästä ei hyvä seuraisi, hän ajatteli itsekseen. Tarkasteltuaan kirjaa tarpeeksi loitsuje peofessori antoi kirjan takaisin sen "omistajalle".

"Sitä on kirjoitettu vuonna 2002. Mistä löysit tämän?", Cerinna tokaisi pian epäileväisen näköisenä. Benjamin katsoi kollegaansa hetken mietteliäänä ja vastasi sitten: "Luokastani."

Vataus oli yksinkertainen ja uskottava, mutta kaipasi selvästikin lisätietoa. Professori Banchard ei silti kertonut enempää. Hän katsoi Cerinnaa odottaen jotain muuta kuin kysymyksiä. Nainen tiesi selvästikin jotain mitä Benjamin ei tietänyt. Se häiritsi Blanchardia kovin. "Minusta tuntuu että tiedät tästä Katherinesta jotain mitä minä en tiedä", professori sanoi hiljaa, katsoen kollegansa ruskeita silmiä. Hän käänsi katseensa pian käsissään olevaan päiväkirjaan. Tunnelma oli kamala sillä hetkellä. Niin epäileväinen. Täynnä epäluottamusta ja epätietoisuutta. Pientä hämmennystäkin saattoi olla ilmassa. Benjamin ei pitänyt sellaisista hetkistä.

Benjamin kertoi löytäneensä Katherine Barkerin päiväkirjan luokastaan. Kohotin kulmiani epäileväisenä, mutten sanonut mitään. Onneksi minun luokastani ei ollut ainakaan tähän mennessä löytynyt mitään pimeyden voimiin erikoistunutta kanmottavaa kirjaa. "Minusta tuntuu että tiedät tästä Katherinesta jotain mitä minä en tiedä.", Benjamin tokaisi ja katsoi minua silmiin.

Käänsin katseeni pois. Voisinko kertoa epäilyksistäni professorille? Uskoisiko Benjamin minua? Päätin ottaa riskin. "Ehkä.", lausahdin ja katselin auringon viimeisissä säteissä kylpevää järveä. Pinta kimmelsi vaaleansinisenä. Olinko todella niin pöljä, että kerroin ajatuksistani miehelle? Oli erittäin epätodennäköistä, että hän edes uskoisi minua. Sekin oli epätodennäköistä, että olisin oikeassa. Se oli jopa vielä epätodennäköisenpää kuin se, että mies uskoisi minua.

Huokaisin ja mietin, miten aloittaa.

"No. Huomasitko Päivän Profeetan artikkelin, jossa kerrottiin, että Kate Lésac on paennut Azkabanista? Siinä artikkelissa pohdittiin paon mahdollisia syitä ja toimittaja mainitsi Katen olleen naimisissa William Barkerin kanssa ja sanottiin, että hän olisi voinut auttaa paossa. ", kerroin hiljaa, ettei pihalla olleet oppilaat kuulisi. Ei olisi hyvä jos tieto Benjaminin luokasta löytyneestä päiväkurjasta leviäisi. Varsinkin, jos joku saisi tietää, että kirja oli täynnä pimeyden taikoja ja se saattoi mahdollisesti olla kuuluisan murhaajan päiväkirja.

Cerinna käänsi katseensa pois ja niin teki Benjaminkin. "Ehkä", loitsujen professori lausui hiljaa ja toinen professori hymähti. Kuinka nokkelaa, hän ajatteli sarkastisesti mielessään. Neiti Crèin tiesi tai arveli selvästikin jotain. Mutta miksi hän ei kertonut tietojaan tai arvelujaan Benjaminille? Erikoista tosiaankin..

Kollegaansa joitakin vuosia vanhempi professori katsoi auringon valossa välkehtivää järveä. Oli tyyntä. Vesi ei väreillyt, eivätkä aallot hyökkäilleet hiekkarantaan. Hetki oli rauhallinen, lukuun ottamatta vallitsevaa epätietämättömyyttä ja jännittyneisyyttä. Pian Cerinna kuitenkin huokaisi. Tuo kertoisi sittenkin ajatuksensa. Benjamin hymyili vinosti.

"No. Huomasitko Päivän Profeetan artikkelin, jossa kerrottiin, että Kate Lésac on paennut Azkabanista?" tähän kohtaan professori Blanchard nyökkäsi. "Siinä artikkelissa pohdittiin paon mahdollisia syitä ja toimittaja mainitsi Katen olleen naimisissa William Barkerin kanssa ja sanottiin, että hän olisi voinut auttaa paossa", nainen kertoi hiljaa. Benjamin käänsi katseensa ja kasvonsa pois järven suunnasta. Hän katsoi Cerinnaa hetken hieman epävarmana. "Sanot että minulla on kuuluisan murhaajan päiväkirja tässä näin?" mies tokaisi hiljaisesti puhuen. Hän näytti hieman epäilevältä, vaikka piti kollegansa teoriaa hyvinkin mahdollisena.

"Noh, perehdyn teoriaasi paremmin myöhemmin ja mietin sitten mitä tälle teen", hän kertoi hiljaa näyttäen kirjaa kun sen mainitsi. Mies hymyili pikaisesti ja laittoi päiväkirjan sivummalle toisen kirjansa viereen.

Vaikka Benjamin ei sitä itse myöntänytkään, häntä ahdisti omistaa niinkin pimeä kirja kuin Katherine Barkerin päiväkirja. Etenkin kun sen mahdollinen omistaja oli pakosalla nyt. Mutta se oli pelkkä teoria muiden joukossa. Ei pitäisi stressata tai ahdistua turhista. "Kuinka päiväsi on kulunut?" professori kysyi hetken kuluttua ja vilkaisi Cerinnaa. Sen jälkeen hän käänsi katseensa pois.

"Sanot että minulla on kuuluisan murhaajan päiväkirja tässä näin?", Benjamin sanoi, kun olin kertonut epäilykseni kirjan mahdollisesta omistajasta, ja näytti epäileväiseltä. Hän reagoi juuri niin kuin arvelin. Olihan teoriani epätodennäköinen, mutta kyllähän hänellekin oli varmasti tullut se mieleen! Paitsi jo Benjamin olikin minua hitaampiälyisempi? Se oli todennäköistä, ajattelin hieman omahyväisenä.

"Noh, perehdyn teoriaasi paremmin myöhemmin ja mietin sitten mitä tälle teen.", Benjamin sanoi ja käänsin katseeni poispäin kätkeäkseni ärtyneen ilmeeni. Hän perehtyy teoriaani. Hahhah. Mies sanoi niin varmaankin vain sen takia, ettei halunnut lytätä kokonaan teoriaani. Luuli varmaan, että minulle tulisi paha mieli tai jotain muuta yhtä mielenvikaista. Mieshän kohteli minua kuin lasta.

"Kuinka päiväsi on kulunut?", mies vaihtoi puheenaihetta. Oletin, että hän oli vaistonnut ärtymykseni. Ja se lisäsi ärtymystäni entisestään. "Jaa. En ole oikeastaan tehnyt mitään sen erikoisempaa, kunhan nyt aloitin hieman syyslukukauden oppituntejen suunnittelua.", vastaisin kääntäen katseeni takaisin Benjaminiin. Se oli osittain totta; olin lukenut muistiinpanoja, joita olin tehnyt eräällä kurssilla, jonka aiheena oli ollut erilaist opetusmenetelmät ja tunnin rakenne. Kurssi oli ollut ihan hyödyllinen, mutta osa siitä oli ollut toivottomaan tylsää.

"Entäs itselläsi? Mitä olet tehnyt tuon päiväkirjan lueskelun lisäksi?", esitin vastakysymyksen hieman sarkastiseen sävyyn.