//Peli on varattu Linda Brownille ja Bianca Milanoqalle.//

Linda kiipesi portaat ylös. Hän tähyili ympärilleen hermostuneena, varmana että joku katsoisi ja kieltäisi tätä menemästä linnaan sisälle. Hän oli juuri saanut päähänsä ajatuksen käydä sisällä ilman mitään erityistä syytä. Tyttö oli ennen kammoksinut sisätiloja ja kattoa pään päällä. Nyt Linda ei enää ymmärtänyt miksi hän oli pelännyt sisätiloja, olihan ulkona avarampaa, mutta sisällä oli lämmin sateella. Ja nyt satoi.

Kentauri työnsi varovasti ulko - oven auki ja kurkisti sisään. Eteisaula oli hiljainen ja tyhjä. Linda vilkaisi olkapäänsä yli ulos ja astui sisään. Hän ei tiennyt mitään missä olisi mikäkin paikka, joten hän askelsi lähimmät portaat ylös ja lähti kiiruhtamaan tyhjään käytävään. Tyttö yritti liikkua mahdollisimman hiljaa kavioillaan, mutta sekään ei tietysti onnistuisi tarpeeksi hyvin. Linda tiesi, että joku kumminkin kuulisi hänet. Huoh.

Linda ajatteli hämärästi käyvän keittiössä pyytämässä ruokaa kotitontuilta, sillä hän oli syönyt vain marjoja aamupalaksi, mutta tajusi ettei tiennyt missä keittiö oli. Hän päätti ottaa selvää keittiön olinpaikasta ennenkuin lähtisi metsään.

Bianca asteli pitkin linnan hämyisiä käytäviä toivoen, että siellä olisi joku muukin, sillä sateen takia ikkunoista ei siintänyt paljonkaan valoa, ja kolkko linna oli hivenen pelottava. Hän risti kätensä viluissaan ja jatkoi taivaltaan kohti... Niin. Hän ei oikeastaan tiennyt, mihin oli menossa ja miksi, mutta sateinen pihamaa ei juuri nyt tuntunut kovin houkuttelevalta.

Bianca pysähtyi kuullessaan ääniä kerrosta alempana. Ihan kuin kavioiden kopsetta. Mutta ei kai linnassa sentään hevosia ollut? Hän päätti kuulleensa omiaan, ja jatkoi matkaa. Bähän ajan päästä hänen piti kuitenkin pysähtyä uudestaan, sillä nyt hän oli varma, mitä oli kuullut. Kavioiden vaimea kopse lattiaa vasten koveni koko ajan, ääne aiheuttaja tuli askel askeleelta lähemmäksi. Bianca pujahti sydän pamppaillen kulman taakse juuri, kun käytävälle hänen taakseen ilmaantui varjo. Bianca kurkisti varovasti nurkan takaa, ja huomasi käytävällä seisovan ihmisen ja hevosen risteytyksen. Kesti hetken, ennen kuin hän sai nimen päähänsä. Kentauri! Hänen teki mieli huudahtaa ääneen.

Hän katsoi kentauria uudelleen, kiinnostuneena. Tyttö ei voinut olla paljon häntä vanhempi, ehkä 13 tai 14-vuotias. Hän näytti etsivän jotain ja vaikutti jokseenkin neuvottomalta, joten Bianca keräsi rohkeutensa ja astui esiin.

Linda asteli taas yhden kulman taa, varmana siitä, että oli kuullut äsken askelia ja niiden äänen loppumisen. Nyt hän oli aivan varma, että joku tarkkaili häntä. Linda pelkäsi vieläkin enemmän kuin vähän aikaa sitten. Kentauri näki silmäkulmassaan liikahduksen ja hänen sydämensä löi aivan liian kovaa.

Yhtäkkiä nurkan takaa ilmestyi tyttö. Linda säikähti kuollakseen ja vetäisi varsijousensa (jonka hän oli löytänyt metsästä aamulla) esiin ja viritti sen. Tyttö katui tekoaan miltei saman tien kun näki että henkilö oli suurinpiirtein hänen ikäisenä. Linda ei olisi ikinä halunnut säikäyttää ketään tahalleen. Kentauri laski jousensa hitaasti utelias pilke silmäkulmassa. "Hei", hän sopersi. "Anteeksi jos säikäytin", Linda lisäsi.

Kentauri taisi säikähtää Biancan yhtäkkistä ilmestystä, sillä hän veti esiin jousen ja tähtäsi sillä tyttöä. Bianca säikähti, mutta kentauri laski jousensa lähes saman tien, näyttämättä enää ollenkaan vaaralliselta, ehkä hieman uteliaalta.

Utelias Biancakin oli, sillä hän tahtoi tietää, kuka kentauri oikein oli. Hän avasi jo melkein suunsa, mutta toinen ehti ensin:
"Hei", se sanoi, "Anteeksi jos säikäytin".
"Hei", Bianca vastasi. "Ja minä taisin kyllä säikäyttää sinut pomppaamalla tuolta kulman takaa." Hän yritti hymyillä ystävällisesti.
"Minun nimeni on Bianca. Kuka sinä olet?" Hän kysyi, sillä oli edelleen utelias. Ja ulkona jatkuvaa sadetta olisi luultavasti mukavampi pitää sisällä yhdessä kuin yksinään.

"Hei", tyttö vastasi. "Ja minä taisin taisin kyllä säikäyttää sinut pomppaamalla tuolta kulman takaa", tyttö jatkoi hymyili ystävällisesti. Kentauri oli juuri kysymässä tuolta mikä hänen nimensä oli kun tyttö jo sanoi: "Minun nimeni on Bianca. Kuka sinä olet?" Linda hämmentyi ja vastasi hieman liian pitkän ajan jälkeen: "Nimeni on Linda", hän mietti hetken. "Brown. Linda Brown", sitten hän tajusi, että Bianca voisi kertoa hänestä jollekin professorille ja hän ei enää saisi tulla sisälle. Linda hätääntyi. Pitäisikö hänen kysyä keittiön olinpaikkaa.

"Ööh, tiedätkö missä keittiö on?" Linda kysyi varovasti Biancalta. "Kävisin vain hakemassa vähän purtavaa ja lähden sitten ulos jos haluat", Linda selitti nopeasti ja hermostuneena.

Linda. Linda Brown oli kentaurin nimi. Bianca katseli Lindaa kiinnostuneena, mutta tämä näytti tajunneen jotain ja vaikutti hieman hätääntyneeltä. Bianca ei tajunnut miksi; eikö koilussa saanut muka viettää vapaa-aikaa? Hän oli itsekin vähän pihalla.

Linda kysyi häneltä keittiön sijaintia, ja selitti sitten nopeasti, että voisi kyllä lähyeä heti sen jälkeen ulos. Bianca ei ollut ollenkaan varma, missä kyökki sijaitsi, mutta epäili vahvasti sen löytyvän kellarista. Missään nimessä hän ei kuitenkaan halunnut Lindan lähtevän.

"En ole ihan varma, missä se on", Bianca sanoi hitaasti, kuin pohdiskellen, "mutta minulla on kyllä villi veikkaus", hän jatkoi.
"Lähdetäänkö yhdessä etsimään? Et sinä tuonne ulos voi palata, siellähän on ihan kamala ilma", hän osoitteli ikkunasta näkyvää tummanharmaata taivasta. Hän otti askeleen kohti kentauria toivoen, ettei se säikähtäisi ja varrastaisi häntä nuoleellaan.

Kun Linda kysyi keittiöstä, Bianca vastasi ettei ollut aivan varma missä se oli, mutta hänellä oli kuulemma villi veikkaus. Kentauri hymyili hieman ymärtämättä kaikkia sanoja.

"Lähdetäänkö yhdessä etsimään? Et sinä tuonne ulos voi palata, siellähän on kamala ilma", Bianca totesi ja osoitti ulos tummiin pilviin. Linda tähyili metsään eikä huomannut Biancan astuneen häntä kohti. Kentauri hätkähti ja peruutti taaksepäin kireänä. Kentauri ei tosissaankaan pitänyt äkkiliikkeistä.

Lindan vatsa kurisi mahtavasti ja tyttö naurahti. "Se taisi olla myöntävä vastaus", Kentauri naurahti kireästi.
"Mennään", Linda sanoi ääni pingottuneena. Lindaa pelotti lähteä vieraan noidan kanssa harhailemaan ison linnan tyhjillä käytävillä. Entä jos Bianca oli pimeyden voimia kannattava. Entä jos Bianca kiduttaisi tai tappaisi hänet!

Ei! Linda käski itseään. Hänen oli osattava luottaa ihmisiin ja varsinkin noitiin ja velhoihin. Linda oli miettinyt tätä jo vähän aikaa kunnes tajusi että tunteet näkyivät hänen kasvoissaan. Kentauri hymyili pikaisesti ja vilkaisi Biancaan.

Linda myöntyi Biancan ehdotukseen hieman kireän näköisenä. Biancasta näytti, kuin tämä ei olisi ajatellut hänestä mitään kovin hyvää. Kentauri kuitenkin hymyili hänelle pikaisesti, ehkä hivenen säikähtäneenä.

Bianca viitoi Lindaa tulemaan perässään, ja lähti siihen suuntaan, josta oli juuri tullut, sillä siellä olivat rappuset, joira pitkin saattoi kävellä alas. Kun menisi vielä parit rappuset alas, tulisi mitä todennäköisemmin kellariin... Tai sitten tyrmään. Bianca ei ollut koskaan aiemmin käynyt siellä, ja toivoi hartaasti, ettei johdattaisi Lindaa ansaan, tämä kun ei muutenkaan näkynyt oikein luottavan häneen. Bianca kääntyi tarkistaakseen, seurasiko kentauri häntä.

Bianca viittilöi Lindaa tulemaan peräänsä ja lähti kävelemään suuntaan mistä hän oli tullut. Kentauri seurasi tyttöä portaita alas. Bianca kääntyi katsomaan Lindaa, joka yritti kävellä portaita ilman, että rysähtäisi kaikki portaat alas. Kentauri inhosi portaita ja koulu oli niitä täynnä.

Kun he olivat päässeet portaiden juureen. Linda vilkuili ympärilleen etsien keittiön ovea. Hän huomasi oikealla kiinni olevan oven. "Eikai keittiö ole noin näkyvillä", tyttö mietti.
"Entä jos kokeiltaisiin tuota ovea?" Linda kysäisi ja mutisi ärtyneenä itsekseen: "Miten täällä muka kukaan osaa suunnistaa?"

Bianca pysähtyi, kun kuuli Lindan ehdottavan oikealla puolella nököttävää ovea. Se oli kiinni, ja Biancan mielestä aivan liian näkösällä ollakseen se, mitä he etsivät. Hän kuitenkin kohautti olkiaan, koska tahtoi antaa Lindan luottaa häneen. Eihän hän itsekäön tiennyt varmaksi, missä koko keittiö oikein oli.
"Hyvä on", tämä sanoi astahti eteenpäin koettamaan ovea, joka ei, ihme kyllä, ollut lukossa.

Se jos mikä oli erikoista, ainakin hänen mielestään, ja hän oli jo ehdottamassa, että he palaisivat takaisin päin. Toisaalta, mitä menetettävää heillä muka oli, hän pohti. Hän painoi puisen kahvan voimalla alas ja astui sisään.